Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 1/2019
Pariisiin on lähdetty etsimään.
Onnea ja sivistystä. Eihän ole miellyttävämpää, sivistyneempää paikkaa kuin rauhallinen terassi hämärtyvässä illassa, kirjoitti Saul Bellow kirjassaan My Paris.
Pakoa nykyisestä.
Minne tahansa! kunhan vain pois tästä maailmasta! huudahti kertoja Charles Baudelairen proosarunossa Any where out of the World, joka on ilmestynyt teoksessa Le Spleen de Paris, suomeksi Pariisin ikävä.
Vallankumousta: 1789, 1830, 1848, 1968 ja monina sellaisina kertoina, jotka historiankirjoituksessa on jätetty tulkitsematta osana jotain yleisemmin merkittävää.
Vallankumousta etsi Mika Waltari Napoleonin, Zolan, Hugon haudoilla; Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre istuessaan kahviloissa kirjoittamassa eksistentialismista toisen maailmansodan jälkeen; Guy Debord 1960-luvun lopussa innostaessaan opiskelijamielenosoittajia teeseillään Vapauta intohimosi! Älä työskentele! Vivre sans temps mort!
Sitä etsi Emmanuel Macron, jonka En Marche -liikkeen manifestin nimi oli Révolution. ”Tämä on halun mielenosoitus”, hän sanoi Pariisissa alkuvuodesta 2017 ennen kuin tuli valituksi presidentiksi, ”halun kuvitella uusi tulevaisuus”.
Ja vallankumousta etsivät ne tuhannet ihmiset ympäri Ranskaa, jotka matkustivat Pariisiin 8. joulukuuta 2018 ja pukivat päälleen keltaiset liivit osoittaakseen mieltään Macronia ja Ranskan hallitusta vastaan.
Myös he halusivat kuvitella uuden tulevaisuuden.
Mitä tapahtuu, kysyy Twitter, poliisit heittävät kyynelkaasukranaatteja Champs-Elysées’llä, 25 grammaa räjähteitä, on juostava. 31-vuotias Charles Fontaine työntää minut seinän viereen puolenpäivän jälkeen lauantaina 8. joulukuuta. Riemukaari näkyy jossain savun takana, sen edessä on tankkeja.
Champs-Elysées’n ympäristön lenkkeilijät ovat kaikonneet. Aikoinaan mellakoiden välttämiseksi leveiksi rakennetuilla avenueilla rikotaan ikkunoita ja pankkiautomaatteja. Asukkaat kuvaavat niitä kodeistaan, siinä meni Monoprix’n ikkuna, se jäi Champs-Elysées’n vieressä asuvan Jules Gilletin iPhoneen. Provinssi on saapunut kaupunkiin.
Keltaliivit, gilets jaunes, heiluttavat maakuntien lippuja, Normandia, Bretagne. On sellainenkin lippu, jossa vaaditaan kuningasta takaisin.
Macron démission! ihmiset huutavat. Frexit! Joyeux Noël Brigitte!
On kova isku taloudelle, että Champs-Elysées’n kaupat joutuvat pitämään ovet kiinni vain pari viikkoa ennen joulua, lehdissä kirjoitetaan. Tiffany & Co. mainostaa verkko-ostamisen mahdollisuutta, Hugo Boss on ollut hyväuskoinen, tuon ikkunan korjaamiseksi vaadittaisiin vielä oranssia jeesusteippiä. Rahanvaihtopiste välkyttää CHANGE. CHANGE! mutta ovilla on laudat, kuten siinäkin ravintolassa, Fouquetsissa, jossa Nicolas Sarkozy kävi illastamassa tultuaan valituksi presidentiksi. McDonald’s läheisellä Avenue de Wagramilla on auki, aamulla siellä istui keltaliivejä kahvilla.
Toimittajilla on pressiliivejä ja kypäriä, monet olivat täällä jo aikaisin, ennen kuin mitään alkoi tapahtua. Suoraa lähetystä tehdään maan tasalta ja Publicis Cinemásin päältä.
Jo neljänä viikonloppuna keltaliivit ovat osoittaneet mieltään ympäri Ranskaa. Mielenosoitukset alkoivat marraskuussa, kun Macronin hallitus ilmoitti korottavansa dieselveroa ilmastosyihin vedoten. Lukioissakin osoitettiin mieltä. Lukiolaiset olivat tyytymättömiä ylioppilastutkintoon, le baciin, suunniteltuun reformiin, joka tekisi tutkinnosta rajatumman. Reformin ajateltiin suosivan parempia kouluja.
Ei auttanut, että hallitus ilmoitti lykkäävänsä dieselveron korotusta edellisen viikonlopun mielenosoitusten jälkeen, jolloin rikottiin jo Riemukaarta.
Näistäkin mielenosoituksista odotetaan väkivaltaisia. Poliiseja Pariisin kaduilla on 8 000, ja lukuisia panssariajoneuvoja.
Charles Fontaine on saanut uutisia vanhaan Nokiaansa tekstiviestien välityksellä. Vain pari tuhatta mielenosoittajaa Champs-Elysées’llä, hän tuhahtaa, voiko tämä pitää paikkansa? Meitä on paljon enemmän!
Fontaine ei aja autoa. Hän on täällä siksi, että elämä on niin kallista. Hän joutui muuttamaan Pariisista Vernoniin Normandiaan, koska opettajan palkka ei riittänyt elämään Pariisissa. Vernonissa saa 60 neliötä samaan hintaan kuin Pariisissa yhdeksän, hän kertoo.
Kyyneleet valuvat mielenosoittajien silmistä, uimalaseja silmien eteen, silmätippoja.
Pistävän kyynelkaasukranaatin hajun seassa tuoksuu kannabis. Kaljaakin on juotu, yksi keltaiseen liiviin pukeutunut kommandopipoinen PSG-joukkueen kannattaja aloitti jo aamulla metrossa, veti pipoa pois suun edestä ottaakseen hörpyn ja luki pysäkkien nimiä ääneen. Pigalle, hän tuhahti. Pigalle.
Joku keltaliivi menee taas mesoamaan mellakkapoliiseille, jotka ovat tukkineet Champs-Elysées’n poikkikadun. Fontaine sanoo, että ihmisiä turhauttaa. Täällä ei tapahdu tarpeeksi. Sitten kyynelkaasukranaatit räjähtävät, kaukaa katsottuna niiden kipinät näyttävät tähtisädetikuilta. Vähän ajan päästä poliisi tähtää kumiluotiaseella kohti väkijoukkoa Riemukaaren vasemmalla puolella ja huutaa, vetäytykää, vetäytykää!
Viereisellä Avenue Marceaulla on verta, miehestä, jonka naamaan osui poliisin kumiluoti kertoo valokuvaaja, hän oli siinä lähellä, näki kuinka veri roiskahti, lähetti tekstiviestin samaan aikaan, kun Fontaine työnsi taas kerran selästä seinän viereen Champs-Elysées’llä.
Ihmiset katsovat, mitä tapahtuu, muutama tunti mielenosoituksen alkamisen jälkeen tankki ajaa kadulla, kivet lentävät, verisiä ihmisiä juoksee kohti, mitä tapahtuu, yksi antaa haastattelua kameralle nenä tohjona, kaljaa juodaan, tupakka syttyy, varokaa, kadussa on reikä! Audin ikkuna on säpäleinä, Renault ja Citroën ovat vielä saaneet olla rauhassa, Audia töllistellään, juostaan, kuvataan, silmätippoja, mutta onko katseissa kyynelten lisäksi myös riemua? Mitä tapahtuu, tupakka syttyy, sitten syttyy auto, haluatteko että kerron teille mistä tässä kaikessa on kyse, nyt kerron, sanoo mielenosoittaja kadulla, vanhempi mies, hyväntuulisesti.
”Ei kukaan herää aamulla halutakseen taistella poliiseja vastaan”, hän sanoo. Mutta viha, se on suuri…
Place des États-Unis, mitä tapahtuu, jotain tapahtuu. Mielenosoittaja selittää, mies vieressä näyttää vaipuvan sokkiin, hän sai poliisin kyynelkaasukranaatista jaloilleen, The Guardianin mukaan 80-vuotias nainen kuoli sellaisen osuttua häneen Marseillessa aiemmin syksyllä, moottoripyörä palaa Rue Galiléella kulman takana, siinä se palaa, ravintola Hectorin vieressä, sen, jossa on harmaa markiisi, mutta mielenosoittaja Rouenista vain puhuu, hänen mukaansa tämä on psyykkisen, poliittisen ja taloudellisen vallankäytön tulosta, hän kertoo olevansa Camille mutta ei se ole hänen oikea nimensä.
”En tiedä, onko tämä vallankumous, mutta se saattaa olla.”
Vapaus, veljeys, tasa-arvo.
Emmanuel Macron vaikutti näiden arvojen ruumiillistumalta. Arvojen, jotka julistettiin Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sinetöitiin Neuvostoliiton kaatumiseen. Avoin, yhtenäinen, liberaali Eurooppa.
Presidentinvaaleissa Macron voitti äärioikeistolaisen Marine Le Penin ylivoimaisesti.
Aluksi vaikutti siltä, että kaikki oli muuttumassa paremmaksi. Talousraportit olivat optimistisia. Stagnaation tiellä ollut Ranska oli vihdoin saanut johtajan, joka uskalsi uudistaa. Jopa Macronin moderni parisuhde, L’Arte Della Commedia -näytelmän harjoituksista alkanut rakkaustarina 24 vuotta vanhemman opettajansa Brigitte Auzièren kanssa tulkittiin niin, että Ranska on vihdoin skandaaleihin jumiutuneiden Chiracin, Sarkozyn ja Hollanden jälkeen kääntymässä uuteen, toivottuun suuntaan.
Viime vuoden alussa omaisuusvero oli poistettu lähes kokonaan ja yritysveroa laskettu, jotta investointeja saataisiin maahan enemmän. Ranskan talous oli kasvun tiellä ja työttömyyskin laskenut alle kymmenen prosentin.
Uudistukset ovat kaikkien etu, annettiin ymmärtää. Kun talous saataisiin paremmalle uralle, olisi mahdollista tehdä muitakin uudistuksia, sosiaalireformeja.
Nyt Macronin kansansuosio on vain noin 20 prosenttia. Hänen vaimoaan Brigitte Macronia on kutsuttu Marie Antoineteksi. Marraskuun alussa tehdyn gallupin mukaan Le Penin puolue Rassemblement National on jo Macronin En Marchea suositumpi. Charles Fontaine äänesti presidentinvaaleissa tyhjää, Camillen mielestä kadulla oleminen on poliittista.
Joissain lehdissä nämä mielenosoitukset on rinnastettu vuoden 1934 äärioikeistolaisiin mielenosoituksiin Pariisissa. Keltaliivien on vihjattu pelaavan fasismin pussiin. Heitä on kutsuttu myös ammattimielenosoittajiksi, demokratian tuhoajiksi ja vandaaleiksi, casseur. On sanottu, että heidän toiveensa kuulostavat joulupukin toivelistoilta, ja pohdittu, mikä osuus venäläisellä informaatiovaikuttamisella on tässä kaikessa.
8. päivän iltana vesitykit ajavat Champs-Elyseés’lle, Macron on hiljaa, puiden punaiset jouluvalot hohkaavat. Ja Macron on hiljaa, kun Boulevard Haussmannin vieressä jengiläiset, todennäköisesti Pohjois-Pariisista, kävelevät Optic 2000 -liikkeen rikotusta ikkunasta sisään kenenkään estämättä, saalis lienee ollut hyvä.
Vaikka mikäs siinä, oikeastaan…
Muutaman kilometrin päässä Pigallen vieressä Pariisin yhdeksännessä kaupunginosassa pariskunnat perehtyvät ruokalistoihin. Viime vuosina trendikkäämmäksi muuttuneella kaupunginosalla on lempinimi: ei SoHo, ei SoFo vaan SoPi. South of Pigalle.
Baarit täyttyvät, Pigalle-vaatekaupassa plarataan rekkejä, boulangeriessa vanha mies tilaa leivoksia mukaan, La Mutinerie chocolaterie, huippulaatua, ovessa kerrotaan, lifestyle-kaupan hienostunut miesmyyjä laskee kassaa – keramiikkavaaseja, viherkasviasetelmia – ja Le Lipstickin terassilla nainen katsoo itseään peilistä. Saisikohan tuosta vihannesmyymälästä endiivin?
Kun kello lähestyy puolta yötä, Le Dream Cafén televisiossa näytetään uutisia mielenosoituksista, jo 1385 pidätystä, mutta sitä katsovat vain baarin työntekijät.
Saisiko olla lisää viiniä?
Uudessa maailmanjärjestyksessä ei ole enää vallankumouksia, on vain kohtauksia, kirjoitti ranskalainen sosiologi ja kulttuuriteoreetikko Jean Baudrillard 2000-luvun alussa.
Tämän voi johtaa ajatukseen, jota Baudrillard käsitteli teoksessa L’Agonie de la puissance: dominanssin tilalle on tullut hegemonia, verkostojen globaali hegemonia. Miten sellaista valtaa on mahdollista kaataa?
Kuulostaa historian lopulta, josta Francis Fukuyama puhui vuonna 1989 ennen kuin pyörsi ajatuksensa viime vuonna, koska oli yksinkertaisesti väärässä.
Kyse ei Baudrillardin mukaan ollut liberaalin demokratian voitosta silloinkaan, niin kuin Fukuyama väitti, vaan siitä, että nykyisessä maailmanjärjestyksessä tapahtumia ei enää ole.
Ei-tapahtuma ei ole se, että mitään ei tapahdu. Se on ennemmin jatkuvan muutoksen alue, jatkuvan päivittämisen alue, reaaliajassa tapahtuva herkeämätön sarja asioita, mikä tekee kaikesta samanarvoista ja mitäänsanomatonta, banaalia, Baudrillard kirjoitti.
Baudrillardin mukaan todellisuudesta on tullut fiktio, simulaatio, jossa erilaiset mediakuvat kiertävät kehää. Fiktio, kohtaus. Kuin Disneyland…
Tapahtumiin reagoidaan etukäteen ja asioihin valmistaudutaan kuin näytökseen. Tankit olivat valmiina Pariisin kaduilla, toimittajat olivat jo siellä.
Silläkään ei ole väliä, tapahtuiko se Pariisissa vai jossain muualla, sillä koko ajan tapahtuu jotain, jotain niin merkityksellistä, että merkitys katoaa.
Keltaliivejä, Twitter, uutinen, kyynelkaasu, uutisanalyysi, Instagram, vallankumous, vallankumoustaulu Louvressa, mitä tapahtuu.
Neljännessätoista kaupunginosassa ei tapahtunut vallankumousta. Marine Baudrillard katselee miehensä hautaa Montparnassen hautausmaalla. Jean Baudrillard 1929–2007, lukee pienissä kehyksissä.
Hauta kuin pieni puutarha. Nurmikkoa, muratteja ja orvokkeja, värit vaihtuvat vuodenajan mukaan, Marine Baudrillard selittää. Hän on saanut hautausmaan toimistolta vihaisia viestejä jo 12 vuoden ajan: hauta levittäytyy liian laajalle. Pitää pysyä omalla alueellaan.
Vähän aikaa sitten hän luki uudestaan miehensä teoksen Pourquoi tout n’a-t-il pas déjà disparu?, jonka Baudrillard sai valmiiksi vähän ennen kuolemaansa.
Siinä Baudrillard kirjoittaa, että objektiivinen todellisuus on olemassa sitten, kun ketään ei enää ole.
Sataa. Champs-Elysées on täynnä ihmisiä ostoskasseineen. Sunnuntai, pyhäpäivä.
Yksi keltaliivi kävelee kadulla, hänen edellään joukko sotilaita rynnäkkökiväärien kanssa kuin jonkinlaisena nekrologina edellispäivän tapahtumille. Muutama toimittaja tv-kameroiden kanssa tekee viimeisiä raporttejaan vieri vieressä. Ravintolan rikottua ikkunaa korjataan.
Turistit kohottelevat kännyköitään Riemukaaren edessä. Hymyä! Tässä vieressä Charles Fontaine sanoi minulle eilen: Ranskassa on totuttu siihen, että kun ihmiset menevät kadulle, tulee muutos. Me tapoimme kuninkaankin!
Osoitteessa 44. Avenue des Champs-Elysées turvamies tarkastaa kassit Disney Storen suulla.
Hymyä!
Ympäröivillä kaduilla on tyhjää. Maassa lojuvat kyynelkaasukranaattien mustat kannat ja läpinäkyvät silmätippapullot on helpompi erottaa.
La Place de l’Uruguaylla valkoisen Mercedes Benz -pakettiauton takakontissa on joulukuusi, edestä auto on palanut. Eiffel-torni näkyy kulman takana.
Edellispäivänä se oli suljettu; se, Louvre, Galleries LaFayette, ooppera, mikä isku taloudelle, lehdissä kirjoitettiin. Bussipysäkki Alma-Marceaun metroaseman vieressä oli lyöty säpäleiksi, siinä turistit ottivat kuvia itsestään Eiffel-torni taustallaan. Poliisiauto meni ohi sireenit huutaen, keltaliivi matki sireeniä torvellaan alakuloisen falskisti.
Palanut auto haisee.
Rue Galiléella nainen siniset siivoushansikkaat kädessään yrittää hinkata puiseen oveen mustalla tussilla kirjoitettua viestiä. Politiciens, hors de nos vies!
Poliitikot pois elämästämme!
Tussi ei irtoa.
Vieressä on se, mitä palaneesta moottoripyörästä on jäljellä. Sama moottoripyörä, joka paloi, kun Camille puhui kulman takana, Place des États-Unisilla. Kulmalla on bensakanisterin korkki.
Muutama vuosi sitten osallistuin suuriin mielenosoituksiin Grand Ouestin lentokenttää vastaan, Camille kertoi eilen. Projektin nimi oli ZAD de Notre-Dame-Des-Landes. (ZAD eli zone à défendre, alue jota puolustaa). Siellä nuori opiskelijatyttö esitteli itsensä Camilleksi. Sen jälkeen moni mielenosoittaja alkoi kutsua itseään niin.
ZADin ympärille syntyi yhteisö. Nuoret ihmiset muuttivat pois kodeistansa ja jäivät asumaan sinne. Sen täytyi olla vaikeaa heidän vanhemmilleen, Camille pohti, muuttivat pois kodeistansa kuin San Franciscon hipit.
Haluamme toisenlaista elämää, kertoi Camille tässä kulmalla, jossa on nyt bensakanisterin korkki. Elämää, jossa ei tarvitse olla maanviljelijä viljelläkseen maata tai filosofi lukeakseen älykkäitä kirjoja. Jotain parempaa kuin tämä.
Halun mielenosoitus… halun kuvitella millainen uusi tulevaisuus voisi olla…
Camille sanoi, että häntä suututtaa mielenosoittajien leimaaminen huligaaneiksi ja äärioikeistolaisiksi. Hän kertoi tavoittelevansa ”järkevää kapitalismia”. Meitä on kaikenlaisia, hän sanoi, vasemmistolaisia, oikeistolaisia, rasisteja, kännisiä, selviä. Ei mikään poliittinen voima saisi tällaista aikaan yksin, hän sanoi.
Toisella puolella katua, ilmaisvessan vieressä, palaneesta autosta on jäljellä vain romua ja moottorin jämät.
Atomisation, Camille sanoi. Ei ole yhteisöä, on pelkkää vaihtokauppaa. Kaikki ovat niin yksin.
Ennen mielenosoituksia Camillea kiinnosti vain musiikki. Jazz. Sitten vallankumous tuli ja vei mukanaan, niin hän sitä kuvasi.
Kun Camille asui Pariisissa, opiskeli filosofiaa Sorbonnessa, niin hän kertoi, hän ei koskaan edes käynyt täällä kahdeksannessa kaupunginosassa, rikkaiden asuinalueella. Joskus hän opetti filosofiaa, ei enää. Kertoi huijaavansa systeemiä mutta ei eritellyt, miten.
Haluamme erilaisen elämän nyt, hän sanoi. Ei ole aikaa odottaa, että lupaukset kaikille paremmasta elämästä toteutuisivat. Ja viimeiseksi, silloin, kun oli jo kävelty pois Place des États-Unisilta ja vastaan oli tullut suunnilleen Camillen ikäinen mielenosoittaja – viisissä, kuusissakymmenissä – riemua silmissään, ”ca va?”, Camille sanoi: kysymys ei ole siitä, tuhoutuuko länsimainen kulttuuri, vaan siitä, miten se tuhoutuu.
Työntekijät kaupungin huoltopalvelusta ovat ajaneet lava-auton Rue Galiléelle. He alkavat korjata kadulle heitettyä romua pois keltaisissa turvaliiveissään. Hyllyn paloja, rikkinäisiä petanque-palloja.
Tasan viikkoa myöhemmin, sunnuntaina 14. joulukuuta, Human Right Watch julkaisisi raportin, jonka mukaan Ranskan poliisin voimatoimet kahdeksannen päivän mielenosoituksissa olivat ylimitoitettuja. Se ei Suomessa ylittäisi uutiskynnystä.
Café de Flore Boulevard Saint-Germainilla Pariisin vasemmalla rannalla on melkein täynnä. Ulkona on yksi penkki, libanonilaisen turistin vieressä. Hän alkaa nopeasti jutella: kertoo tulevansa tähän kahvilaan sen merkittävän historian takia, nostalgisoimaan.
Itse asiassa hänen suosikkinsa on Les Deux Magots tuossa vieressä, mutta se oli täynnä. Se on ehkä vielä kirjallisempi paikka, koko Lost Generation istui siellä. Kahvilan omaa kirjallisuuspalkintoakin on jaettu vuodesta 1933, Café de Floren vasta vuodesta 1994.
Näissä kahviloissa vasemman rannan ranskalainen älymystö istui pohtimassa ja kirjoittamassa, suuret eksistentialistit: Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Albert Camus.
Sartren kantalounaspaikan Brasserie Lippin vieressä kadun toisella puolella hehkuvat Emporio Armani Caffèn valot. Sonia Rykielin liike tällä samalla kadulla on sisustettu kirjahyllyillä.
Tarjoilija tuo laskun. Tuplaespresso, seitsemän euroa.
Muutaman metrin päässä vaalea nainen ottaa kännykällään kuvaa Café de Floresta. Sitten hän kävelee lehtikioskiin. Kädessään naisella on Akateemisen kirjakaupan kassi.
Helena Petäistöstäkin on mukava tavata, todella. Quelle chance! Petäistö asuu tässä vieressä, hankki asuntonsa jo 20 vuotta sitten, niin hän kertoo. Naapurin nimi on Gérard Depardieu.
Petäistö on tullut ostamaan Financial Timesia, mutta missä on viikkoliite? Yleensä se on tässä välissä!
Piti ottaa kuva Café de Floren kauniista valoista, sillä ihmiset eivät enää uskalla tulla Pariisiin, Petäistö selittää. Luulevat, että täällä on vaarallista. On ollut kaikenlaista, terrori-iskuja ja nyt nämä mellakat.
Petäistö ei ollut eilen Champs-Elysées’llä. Hän on seurannut tilannetta uutisista. Aluksi näytti siltä, että mielenosoittajia olisi ollut vain 31 000 ympäri maata. Luku päivittyi 125 000:ksi, hän korjasi sen Twitteriin. Ei mikään suuri luku verrattuna aiempiin miljoonamielenosoituksiin, Petäistö kirjoitti, mutta uutta oli silmitön väkivalta.
Petäistö tietää, millaisia mielenosoitukset Ranskassa ovat. Hän on ollut niissä kymmeniä kertoja, tehnyt suoria lähetyksiä Bastillen aukiolta. Kerran hän sai kyynelkaasua kasvoilleen. Hän kertoo sanoneensa mielenosoittajille usein: mitä te täällä mieltä osoitatte, teillähän on vaalit. Äänestäkää niissä!
Vasemmalla rannalla mielenosoitukset eivät näkyneet mitenkään, Petäistö kertoo. Illallinen piti kuitenkin perua, koska taksia ei saanut.
Viime vuonna Petäistö kirjoitti kirjan Ranska, Macron ja minä. Hän oli Macronin suhteen toiveikas: vihdoinkin presidentti, joka uskaltaa tehdä tarpeelliset talousreformit ja puhua yhteisen Euroopan puolesta. Pistänyt EU-liput liehumaan salkoon. Äärimmäisen älykäs mies, poikkeusihminen. Opiskellut filosofiaakin.
Mutta miksi hän on nyt ollut hiljaa? Onko hänellä noussut päähän, Petäistö pohtii. Olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten, tarjota tyytymättömille jokin bonus, tai jotain.
Aamulla Petäistö on kuunnellut radio-ohjelmaa Le Nouvel Esprit public, jossa on puhumassa ”pelkkiä viisaita”. Ohjelmassa oli sanottu, että mielenosoittajat ovat esikaupunkien, périurbain – eivät pelkkien ongelmalähiöiden, banlieux – ihmisiä, pitkät työmatkat. Heihin dieselvero olisi osunut erityisen kovaa. Saksalaiskollegan kanssa näistä asioista on tullut puhuttua paljon. Petäistö kertoo tuntevansa runsaasti näitä esikaupunkien ihmisiä. Ei heillä nyt niin huonosti vaikuta menevän, hän sanoo.
Äärivasemmisto on Ranskassa suuri, Petäistö kertoo, äärioikeistokin. Hänen mielestään ongelma on, että Ranska on ainut maa Euroopassa, jossa aiemmin pitkään hallinnut sosialistipuolue ei ole hyväksynyt markkinataloutta. Monille ranskalaisille liberaali on kirosana, Petäistö sanoo. Ultraliberal.
Petäistöä harmittaa. Macronin edellytykset viedä loppuun kunnianhimoinen uudistusohjelmansa näyttävät nyt menneen. Petäistö sanoo, että on ollut erittäin turhauttavaa maksaa veroja Ranskaan tietäen ”että koko tulovero menee valtionlainan korkoihin”. Ranskan valtionlaina on melkein 100 prosenttia bruttokansantuotteesta. Uudistuksia olisi tarvittu, todella!
Ja mitä tapahtuu Euroopalle? Macronin piti yhdistää Eurooppa. Hänellä jos kellä olisi ollut siihen edellytyksiä. Toista mahdollisuutta ei tule, sanoo Petäistö, tuollaista presidenttiä Ranska ei enää saa.
Petäistö mieltää itsensä ”vahvasti eurooppalaiseksi”. Hän on saanut kuulla siitä. Kerran, ollessaan ostamassa tätä samaa lehteä, Financial Timesia, Helsingin Rautatieasemalla, takana oleva mies kutsui häntä globalistiksi ja sitten isänmaanpetturiksi.
Jos ei muuta sanottavaa ole, keskustelu loppuu nyt, Petäistö kertoo vastanneensa.
Illalla Macron twiittaa poliisin erinomaisesta toiminnasta mielenosoituksissa. Petäistö käy tykkäämässä.
Reaaliajassa tapahtuva herkeämätön sarja asioita…
Maanantaina puolen päivän jälkeen Place des États-Unisilla pariisilainen hybriditaksi parkkeeraa mustuneelle maalle ilmaisvessan viereen. Mustunut maa näyttää epäonnistuneelta asfaltointiprojektilta.
Mies pikkutakissa menee ilmaisvessaan.
Sinisiin sonnustautunut nainen kävelee ympäri aukiota, puhuu puhelimeen, naputtaa korkosaappaallaan maata, puhuu ja puhuu. Vihkisormuksen timantti kimaltelee valossa.
Joukko siisteihin työvaatteisiin pukeutuneita ihmisiä kiiruhtaa aukion poikki läppärit kainalossa.
Ravintola Hectorissa kulman takana tarjoillaan lounaaksi avokadoleipiä, tartarpihvejä ja lohisalaattia. Vieressä ei ole palanutta moottoripyörää.
(Voi olla, että tämä on vallankumous.)
Koiranulkoiluttaja kävelee kevyessä toppatakissa ja karvakengissä tietä pitkin. Koira ei halua eteenpäin. Ulkoiluttaja kääntyy takaisin koiransa perässä.
Mies, jolla on jalassaan khakinvihreät housut, lähtee ylittämään katua. Kun hän tulee lähemmäksi, paljastuu, että housut ovatkin harmaat.
(Me haluamme vain toisenlaista elämää.)
Ilta hämärtyy. Keltaisia liivejä ei näy mutta näkyy keltainen Ferrari. Riemukaaren vieressä Avenue de Friedlandilla rap-artisti nimeltä L’Artiste ajaa sen hotelli Napoleonin eteen. Pankkiautomaatit ovat rikki, samoin Tunisairin ikkunat, käyttäkää toista ovea, ikkunaan kiinnitetyssä lapussa lukee.
L’Artiste nousee, on huitovinaan pois jotain ikävää – kärpänen, hyttynen? – uusi otto, Joyeux Noël Manu, yhden kadun kulmaan on spreijattu, Ferrari, huitominen, kolmas otto, neljäs otto, valmis.
Mitä tapahtui?
(Jotain parempaa kuin tämä.)
Tapahtuiko mitään?
Kaikkein mieluiten hän kiertelee oopperan kulmilla, (lastenhoitaja Louise Leïla Slimanin romaanissa Kehtolaulu), kävelee pitkin rue Royalea ja rue Saint-Honoréta (ennen kuin hän tappoi lapset, joita hän vahti). Hän kävelee verkkaan, katselee ohikulkijoita (nyt heillä on paperisia kasseja kädessään ja lämpimästi päällä) ja näyteikkunoita (Issey Miyake, Dior, Gucci). Hän himoaa kaikkea. Mokkanahkasaappaita ja takkeja, pytonin nahasta tehtyjä laukkuja, kietaisumekkoja, pitsikoristeisia aluspaitoja. Hän himoaa silkkipaitoja (niitä saisi esimerkiksi Massimo Duttilta), vaaleanpunaisia kasmirneuletakkeja, saumattomia sukkahousuja, sotilasmallisia takkeja. Hän kuvittelee, millaista olisi elämä, jossa olisi varaa mihin vain.
Kehtolaulu voitti Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2016. Seuraavana vuonna Emmanuel Macron nimitti marokkolaissyntyisen Slimanin henkilökohtaiseksi Ranskan kielen ja kulttuurin lähettilääkseen. Työssään Slimani keskittyy muun muassa tasa-arvoasioihin, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja koulutukseen. The Guardianin mukaan Macron oli todella nauttinut Slimanin kirjoista ja pyytänyt tätä jopa kulttuuriministerikseen.
Rue Royale, Pont Royal, Hotel Pont Royal – täälläkin he juhlivat, Sartre, Camus ja Beauvoir – Boulevard Saint-Germain. Kauppoja, joulutori, hehkuviiniä muovimukeissa, hanhenmaksaa ja hilloja.
Gallupien mukaan yli puolet ranskalaisista kokee sympatiaa keltaliivejä kohtaan. Yli 30 miljoonaa ihmistä. Missä he ovat? Mielenosoituksissa ihmisiä on ollut parhaimmillaankin muutama sata tuhatta.
Ehkä he ovat täällä joulutorilla. He voivat selata uutisvirtaa, nähdä kyynelkaasun sumentamat silmät ja veriset kasvot. Käydä kävelyillä Boulevard Haussmannilla, josta käteistä on vaikea saada, ja hakea rahansa jostain muualta, seuraavasta korttelista tai kaupunginosasta. Pudistella päitään. Sympatia, kirjoittaa Susan Sontag teoksessaan Regarding the Pain of Others, on yksi vallan mystifioimisen muodoista, koska sitä kautta tulee kieltäneeksi oman osuutensa kaikkeen.
Uudessa maailmanjärjestyksessä on vain kohtauksia…
Tällä kertaa Les Deux Magotsiin mahtuu. Tarjoilija ottaa tilauksen – salaatti, melkein 20 euroa. Macron on juuri pitänyt tv-puheen, Ranskan aikaa kahdeksalta illalla.
Mutta mitä Macronkaan voi tehdä? Tuskin kukaan ajattelee, että kaikki olisi vain hänen syytään.
On vain hegemoniaa...
Hän voi myöntää tehneensä virheitä, niin kuin myöntääkin, ja lupaa 100 euron korotuksen minimipalkkaan valtion kustantamana.
Pian talouslehdet alkavat kirjoittaa Macronin rusentuneesta selkärangasta. Valtionvelka! Macronin kolme miljardia maksava lupaus tietää taas budjettialijäämää, joka ylittää EU:ssa sovitun kolmen prosentin rajan. Entä ilmastotoimet?
Eivätkä keltaliivitkään ole tyytyväisiä. Mielenosoitukset jatkuisivat.
Mielenosoitukset jatkuisivat myös lukioissa, esimerkiksi Lycée Edgar Quinetissa yhdeksännessä kaupunginosassa, jo tiistaina. Siellä osoitettiin mieltä tänäänkin, aamulla yhdeksän maissa, samoihin aikoihinkun pariisilaisessa hotellihuonessa muutaman korttelin päässä harrastettiin kovaäänistä seksiä. Kyynelkaasua käytettiin, jouduttiin soittamaan ambulanssi, kertoi oppilas nimeltä Jules Gillet.
Mielenosoituksia organisoi koulun nimettömänä pysyttelevä ensimmäisen vuosikurssin opiskelija, joka järjestää myös sokkotreffejä. Instagramissa hänen nimensä on crushchaptal. Mielenosoituksista päätetään Instagram-äänestyksessä – Blocus demain? Äänestyksiä, kahvihetkiä, keltaisia liivejä, Eiffel-torneja, Riemukaaria ja nälkää näkevä jemeniläistyttö, joka on kuollut.
Saisiko olla jälkiruokaa, Deux Magotsin tarjoilija kysyy sydämellisesti. Kädellä on tarjotin, joka on täynnä erilaisia leivoksia.
Eihän ole miellyttävämpää paikkaa kuin terassi hämärtyvässä illassa...
Entä jos Charles Baudelairen kuvaama Spleen de Paris on paitsi ikävää myös ikävystymistä?
Tyhjenevällä maaseudulla, täyttyvässä kaupungissa, erilaisista todellisista ja vähemmän todellisista syistä: bensa maksaa liikaa, asunto maksaa liikaa, eläke on surkea, PSG ei pelaa, lomalle ei pääse (ei ole rahaa), lomalle ei pääse (on liikaa töitä), olisiko vallankumousta, olisiko Instagramia, olisiko jälkiruokaa, olisiko Pariisia, mitä tapahtuu.
Ikävää helpompaan elämään, ikävystymistä elämään, joka on liian helppoa.
En osaa kuvailla, mitä on sivistys, mutta tältä se näyttää, kirjoitti taidehistorioitsija Kenneth Clark vuonna 1969 Louvren ja Ranskan instituutin toisiinsa yhdistävästä Pont des Artsista.
40 vuotta Clarkin lausunnon jälkeen turistien keskuudessa alkoi trendi. He alkoivat kiinnittää siltaan lukkoja ja heittivät avaimen sitten Seineen. Enimmäkseen metallisia, vieri viereen. Lukkoihin oli kirjoitettu viestejä: Emma <3 Fredrick 110911. Gladis et Axel 2011. Sans toi ma vie n’a pas de sens. Walter and Tammy engaged.
Helmikuussa 2014 Le Mondessa lukkoja arveltiin olevan jo 700 000, ja seuraavana kesänä niitä tuli tuhansia lisää. Kun lukot eivät enää mahtuneet sillan kaiteisiin, ihmiset alkoivat kiinnittää niitä toisiin lukkoihin.
Kaupunkilaiset huolestuivat. Pont des Arts oli romahdusvaarassa. Elokuussa Pariisin pormestarin kanslia organisoi sosiaalisessa mediassa kampanjan, jonka hashtag oli #lovewithoutlocks.
”Siltamme eivät enää kestä ihmisten rakkaudenilmauksia”, sen verkkosivulla luki. Ottakaa selfieitä lukkojen sijaan!
Se ei auttanut. Kesällä 2015 lukkoja oli melkein miljoona. Niiden arvioitiin painavan 45 tonnia.
Sitten ne poistettiin. Sillan kaiteiden eteen asennettiin läpinäkyvät lasit, joihin lukkoja olisi mahdotonta kiinnittää.
Pariisin ikonisimpia nähtävyyksiä kiertävät turistialukset kulkevat Pont des Artsin ali. Ambulanssin ääni sekoittuu kirkonkelloihin ja Eiffel-torni välkkyy vasemmalla rannalla kouristuksenomaisesti. Sen spottivalo kiertää kaupunkia kuin aseen tähtäin.
Ihmiset kulkevat sillan yli, vasemmalta rannalta oikealle, oikealta vasemmalle. Kaiteisiin kiinnitetyt lasit näyttävät muovilta.
Tänne he tulivat lukkojensa kanssa toivoen, että olisi edes jotain, joka kestää.
