Kainuussa on tehty ihme. Näin on toisteltu julkisuudessa Sotkamon Talvivaaran, nykyisen Terrafamen, kaivoksen suorituksesta. Olisi onnistuttu kääntämään lehteä ja synnyttämään Talvivaaran raunioilta voitollinen, kannattava yritys.

Luvut ovatkin vakuuttavia, ovat olleet pitkin matkaa. Kun Talvivaara kaatui valtion syliin vuonna 2015 ja siitä tuli Terrafame, seuraavana vuonna Sotkamossa tuotettiin 10 000 tonnia nikkeliä.

Vuonna 2017 Terrafame tuotti nikkeliä jo 20 000 tonnia, enemmän kuin Talvivaara koskaan. Talvivaaran aikana vähimmäistavoitteena oli pidetty 30 000 tonnia vuodessa, jota lähelle ei tosin päästy. Enimmillään Talvivaara tuotti nikkeliä 16 000 tonnia vuonna 2011.

Vuonna 2018 Terrafame ylsi jo peräti 27 000 tonniin nikkeliä. Kun vuoden 2019 tammi–syyskuussa nikkeliä tahkottiin kaivoksella 21 000 tonnia, samalla vauhdilla koko vuoden saldoksi voisi tulla jälleen uusi ennätyslukema, 28 000 tonnia nikkeliä. Tätä tietoa vielä odotetaan.

Eihän se ole 30 000 tonnia, eikä varsinkaan 60 000 tonnia, luku, joka luki Talvivaaran hurjimmissa suunnitelmissa, mutta ehkä Terrafamen ei koskaan tarvitse päästä noihin maagisiin lukemiin.

Ratkaisu voisi olla luovempi: olla jotain aivan muuta kuin Talvivaara.

Tuntuu itsestään selvältä, että Terrafame ei tule tuottamaan valtiolle takaisin rahoja, jotka Talvivaaraan menetettiin.

Varmaa se ei tietenkään ole. Terrafamen ympärille voisi kuitenkin syntyä satumainen akkutuoteklusteri, jonka keskellä olisi Talvivaaran konkurssiperintö niin pienenä ja huomaamattomana, ettei kukaan pystyisi enää siitä naljailemaan.

Terrafamella on vielä todistettavaa. Voittoa pitää pystyä kasvattamaan, ja siitä on tultava säännöllistä. Muutama miljoona vuodessa ei riitä, jos mittana ovat aiemmat sijoitukset.

Terrafamen pysyvä kannattavuus on vielä saavuttamatta, vaikka hyviä merkkejä onkin. Vielä vuonna 2016 tappiota tuli 130 miljoonaa, 2017 enää kuutisen miljoonaa.

Vuonna 2018 Terrafame tuotti voittoa kolme miljoonaa euroa. Se on vähän verrattuna kaivokseen syydettyihin satoihin miljooniin.

Nyt on jännät paikat. Viime vuoden tammi-syyskuussa voittoa tuli taas kolme miljoonaa. Sitä nosti heinäkuun jälkeen alkanut nikkelin hinnan rakettimainen nousu.

Loppuvuodesta 2019 nikkelin hinta laski. Jää nähtäväksi, millaiseen tulokseen päädytään, kun koko vuoden luvut julkaistaan keväämmällä.

Oikeastaan juuri riippuvaisuus nikkelin hinnasta on ollut Talvivaaran ja Terrafamen ongelma. Terrafamen yksi kamppailu on siinä, pystyykö se irtautumaan nikkeliriippuvuudesta edes hieman. Käynnissä olevan sähköautobuumin vuoksi akkumetallien kysyntä on huimaa. Tämä koskee nikkeliä ja kobolttia, jota Kainuussa myös kaivetaan.

Kun tähän asti Talvivaara ja Terrafame ovat tuottaneet matalan jalostusasteen nikkelikobolttisulfidia, ensi vuonna Terrafame aikoo avata uuden tehtaan, jossa sulfidista tuotetaan pidemmälle jalostettuja nikkelisulfaattia ja kobolttisulfaattia.

Terrafame siis tähtää jalostajaksi. Liikevaihtoon odotetaan 200 miljoonan euron verran lisäystä.

Terrafame ei ole yksin. Suomessa on useita kaivoshankkeita ja jalostusosaamista, ja näillä on tarkoitus hypätä uusiutuvan energian kelkkaan, jonka vauhti tuskin hiipuu lähivuosina, kun paine ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin kasvaa. Terrafamen pääomistajalla, Suomen Malmijalostuksella, on suunnitelmia vieläkin pidemmälle jalostetuista akkutuotteista.

Joidenkin mielestä tässä vain yritetään hukuttaa Talvivaaran sössimisiä uuteen hypeen. Joku toinen ajattelee, että juuri näin yrityksen pitää toimia: hakeutua sinne, missä bisnes on. Olla notkea ja dynaaminen.

Kaivosteollisuudessa pelin henkeen kuuluu, että yhtiöt nousevat ja kaatuvat. Tulee uusia yrityksiä, joiden kontolle ei enää lasketa edeltäjien tappioita.

Mutta kun kyse on valtion rahoista, asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Tätä seikkaa jotenkin symboloivat Talvivaaran pilaamat järvet, jotka ovat edelleen olemassa ja huonossa tilassa. Ne ovat vähintään henkisesti kivi Terrafamen kengässä.

Talvivaara oli erityisen tunnettu ympäristöongelmistaan. Julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Terrafame olisi päässyt niistä kokonaan eroon.

Siinä on totuuden siemen. Talvivaaran pilaamien lähijärvien ohi on rakennettu uusi purkuputki suoraan pohjoiseen, Oulujärven vesistön suureen Nuasjärveen, jossa päästöt ovat isommalla ulapalla kuin aiemmin.

Kainuun Ely-keskus määräsi viitisen vuotta sitten, että pilatut järvet pitää puhdistaa. Terrafame ei tätä ole suostunut maksamaan, koska sotku on Talvivaaran aiheuttamaa. Lasku tulee ehkä valtiolle, mutta asia ei ole edennyt.

Ajatus useiden järvien pilaamisesta ei ole miellyttävä. Niin ei pitänyt käydä.

Ennen kuin järvet puhdistetaan, ne ovat muistomerkki: Talvivaarassa mikään ei ole koskaan ihan sitä miltä näyttää.

Nuasjärvi on Kainuun luontomatkailulle tärkeä. Huolta on kannettu siitä, mitä järvelle tapahtuu. Kaivoksen ja sitä valvovan Kainuun Ely-keskuksen tarkkailujen tuloksien mukaan järven tila on pysynyt hyvänä.

Sen sijaan 2019 lopulla julkaistiin Helsingin yliopiston tutkimus, jossa oli tutkittu järveä tarkemmin ja huomattu, että sen syvänteissä on merkkejä hapettomuudesta, mahdollisesti Terrafamen vaikutuksesta.

On liian aikaista sanoa, mitä tästä kehittyy ja kuinka huonoksi Nuasjärven tila voi mennä.

Terrafamen kaivoksen tuotantoprosessissa on neljä päävaihetta: louhinta, murskaus, bioliuotus ja metallien talteenotto.

Tässä vaiheessa on aika palata siihen hetkeen, mistä suurten unelmien murtuminen lähti, Talvivaarasta, jonka ensimmäisistä polttavista hetkistä on jo vuosikymmen.

Vuoden 2010 syksyllä olin Avun toimittaja. Kun istuin toimituksessa loosissani ja toimituspäällikkö, nykyinen päätoimittaja Marja Aarnipuro, kurkisti sermin yli ja tilasi keskikokoisen jutun Talvivaarasta, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, millainen myräkkä oli alkamassa.

Kainuun Talvivaara oli toki merkkitapaus. Kun useimmat kaivosyhtiöt olivat ulkomaalaisia, vuonna 2008 avattu Talvivaara henkilöityi pohjalaiseen pääomistajaansa, toimitusjohtaja Pekka Perään, karismaattiseen kaivosinsinööriin. Silti yhtiö oli vain aihe muiden joukossa.

Tuona keskiviikkoaamuna 2010 Helsingin Sanomat oli kertonut silloisen ympäristöministerin, Paula Lehtomäen (kesk), perheen Talvivaara-omistuksista. Ne näyttivät likaisilta, koska  ympäristöministeri johtaa ympäristöhallintoa, jonka luvituksista kaivosteollisuus on riippuvainen.

Ensimmäinen särö Talvivaaran tarinaan oli tullut jo alkuvuodesta 2010, kun yhtiö ilmoitti halustaan tuottaa uraania. Väki ihmetteli, mistä tulenarka u-sana oli pölähtänyt nikkelikaivoksen tarinaan.

Kirjoitin sen keskikokoisen jutun. Otsikoksi tuli Poliittinen kuoppa. Nimi viittasi uraaniin, joka oli tehnyt Talvivaarasta poliittisen asian.

Juttu herätti paljon keskustelua, muun muassa Ylen ajankohtaisohjelmissa, ja palautteesta päätellen Avun lukijat tykkäsivät siitä paljon.

Tuli myös harmistuneita puhelinsoittoja: silloiselle päätoimittajalle Matti Saarelle soittivat sekä Pekka Perä että Geologian tutkimuskeskuksen silloinen (GTK) ylijohtaja, jonka Talvivaara-omistuksesta jutussani kerrottiin.

Heidän mukaansa olin ymmärtänyt kaiken väärin.

Jutusta ei löytynyt oikaistavaa.

Samana syksynä tapasin Perän kirjoittaessani Apuun reportaasia Talvivaarasta. Perä oli kutsunut minut Kainuuseen. Hän oli itsevarma humoristisella tavalla.

»Voitte kirjoittaa mitä huvittaa, mutta osakekurssiamme se vaan nostaa«, Perä sanoi. Arvostin Perää, hänen ponnistustaan, kaivoksen perustamista syrjäkylille, niin kuin urheilusuoritusta arvostetaan.

Osakekurssit olivat komeat, mutta alamäki odotti. Sen synnyttivät kaksi asiaa: Talvivaara ei tuottanut tarpeeksi metalleja eikä pysynyt ympäristöluvan rajoissa.

Vuonna 2011 valtamedia alkoi uutisoida Talvivaaran suurista vesistöpäästöistä.

Vuonna 2012 olin siirtynyt toimittajaksi Suomen Luontoon, ja kirjoitin paljon Talvivaarasta, esimerkiksi aiemmin huomiotta jääneistä päästöistä, valvovan viranomaisen passiivisuudesta ja siitä, kuinka Talvivaaran mustaliuskemalmin tutkitut ympäristöriskit oli kaivosta perustettaessa sivuutettu.

Talvivaaran tarina kulminoitui marraskuussa 2012 kipsisakka-altaan vuotoon. Vaikka kaivoksella oli tapahtunut samantapainen vuoto sekä vuonna 2008 että 2010, nyt onnettomuus oli valtakunnan pääuutinen.

Todellisuudessa vuodot olivat vain osa Talvivaaran ongelmaa. Yhtä oleellisia olivat suuret »normaalin« toiminnan päästöt.

Talvivaara ei ollut hallinnassa. Tätä kuvastaa vaikkapa korkeimman hallinto-oikeuden lause vuodelta 2014, kun yhtä poikkeustilannekinaa setvittiin taas oikeudessa: 

»Talvivaara Sotkamo Oy ei ole koko toimintansa aikana pystynyt toimimaan täysin yhtiölle myönnetyn ympäristöluvan lupamääräysten mukaisesti – –.«

Suuressa Maan anti -osakeannissa 2013 Talvivaara sai osakkeenomistajiltaan 260 miljoonaa euroa rahaa.

Rahat kuluivat, eikä kannattavuus noussut riittävästi. Vuonna 2014 Talvivaara hakeutui konkurssiin.

Yhtiö päätyi valtion syliin, koska yksityiset rahoittajat eivät halunneet sitä ostaa. Syntyi Terrafame.

Talvivaaran merkittävin perintö kietoutuu monin tavoin ympäristönsuojelun asemaan yhteiskunnassa.

Talvivaaran myötä ympäristöasiat nousivat julkisessa keskustelussa valtavirtaan. Suuri yleisö heräsi, voisi sanoa, mutta ehkä Talvivaara vain osin paljasti arvot, jotka jo olivat olemassa.

Kaivoksen perustamisen aikaan joku teollisuudessa saattoi vielä kuvitella, että luontoa voi saastuttaa mielin määrin, kunhan luo työpaikkoja, mutta ei enää.

Talvivaaran vaikutus näkyy suoraan siinä, mitä tapahtuu, jos jokin teollisuuslaitos alkaa yhtäkkiä saastuttaa ympäristöä nopeasti ja massiivisesti.

Eväät tarttua sellaiseen ovat paremmat kuin seitsemän vuotta sitten. Tätä varten ympäristönsuojelulakiin tehtiin muutoksia 2014.

Valvontakäytäntöjä remontoitiin, ympäristörikoksiin liittyviä toimintaohjeita terävöitettiin. Hallintopakkomenettelyä muutettiin. Monien mielestä Kainuun Ely-keskus vitkasteli Talvivaaran tapauksessa hallintopakon kanssa. Siis uhkasakon ja muiden pakkokeinojen.

Nyt pakkokeinoja käytettäisiin aiempaa nopeammin. Myös viranomaisten yhteistyötä varten on nyt tarkemmat suunnitelmat ympäristöonnettomuuksien varalle.

Tämä kaikki koskee jälkihoitoa. Oleellista on myös, kuinka hyvin yhteiskunta pystyy ennaltaehkäisemään Talvivaaran tapaiset sekoilut.

Kun vesistön saastuminen alkaa, sitä on vaikeaa tulpata säädöksin hetkessä. Lisäksi on dilemma: jos laitokseen on sijoitettu satoja miljoonia, kenellä riittää pokkaa sen sulkemiseen?

Ehkä pokkaa riittäisi. Elämmehän sivistyneessä oikeusvaltiossa. Tästä saatiin väkevä näyte äskettäin.

Periaatteessa laki oli jo 2000-luvun alussa riittävän jykevä suojelemaan vesistöjä. Puhuttiin vesipuitedirektiivistä. Se on EU:n direktiivi, jonka pohjalta säädettiin laki vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä vuonna 2004.

Siteerasin lakia itsekin Talvivaara-jutuissani. Laissa lukee, että järven tai joen tilaa ei saa heikentää.

Suomen vesistöjen tilat on luokiteltu viisiportaisesti. Jos laatu on »hyvä«, se ei saa laskea »tyydyttäväksi« tai huonommaksi. Juuri näin Talvivaaran lähijärvissä kävi.

Siksi tarvitaan ennakointia. Pitäisi nähdä jo ennakkoon, jos jokin hanke on liian riskialtis. Sellaiselle ei saisi myöntää lupaa.

Ennen joulukuuta 2019 kuulosti utopistiselta, että luvittaja jättäisi luonnon takia myöntämättä luvan isolle teollisuushankkeelle, joka työllistäisi satoja tai tuhansia ihmisiä.

Joulukuussa korkein hallinto-oikeus eväsi Kuopion Finnpulp-sellutehdashankkeen luvan. Katsottiin, että tehdas olisi voinut heikentää Kallaveden osan tilaa.

Toiset hurrasivat, toiset purnasivat: miten enää voi synnyttää teollisuutta, työpaikkoja tai arvonlisää?

Kun Kuopion-tehdas ei saanut lupaa, käytännössä nuo kaikki asiat alistettiin luonnon suojelemiselle. Se teki Finnpulp-päätöksestä merkittävän.

Oliko päätöksessä Talvivaaran kaikuja? Ehkä. Mahdotonta sanoa varmaksi.

Mutta on fakta, että Talvivaaran luvitus epäonnistui. Lupaprosessissa ei päästy kiinni siihen, millaista toimintaa Talvivaarassa tultaisiin harjoittamaan.

Epäonnistumisen jakoivat Talvivaara ja viranomaiset.

Finnpulpin kohdalla ei haluttu tehdä virhettä. Aluehallintovirasto myönsi luvan, mutta se oli tiukka. Luvasta valitettiin, ja lopulta korkein hallinto-oikeus (KHO) kaatoi luvan vedoten varovaisuusperiaatteeseen, vesipuitedirektiiviin, vesien tilan luokitukseen. Näihin samoihin asioihin, joista Talvivaarassakin puhuttiin.

Toki Finnpulpin luvan kaatumisen viralliset perusteet ovat selvät, eikä niissä mainita Talvivaaraa. Perusteet ovat laissa ja EU-lain ennakkotapauksissa, joista juuri kukaan ei ole edes kuullut.

Loppuvuodesta 2019 tuli toinenkin iso päätös. Pekka Perä, Talvivaaran toimitusjohtaja, ja muut Talvivaara-pomot saivat tuomiot korkeimmassa oikeudessa törkeästä ympäristön turmelemisesta.

Perän puolustus oli vedonnut siihen, että kun Talvivaaran ympäristöluvassa ei erikseen ollut päästörajoja sulfaatille, ei sulfaatin ylettömässä syytämisessä luontoon ollut kyse rikoksesta.

Oikeus katsoi, että kyse oli rikoksesta, koska Perä ja kumppanit olivat ympäristölupaa hakiessaan kertoneet, kuinka paljon sulfaattia tultaisiin päästämään vesiin. Tuo määrä ylittyi monikymmenkertaisesti. Perästä tuli ympäristörikollinen.

On virallisesti siirrytty Talvivaaran jälkeiseen aikaan.

Päivitetty 13.9. – 28.1.2020