Meille avautuu vuodenaikojen myötä kaksi täysin erilaista maailmaa: kesän pitkät päivät ja valoisuus sekä talven toisaalta hämäryys, toisaalta sädehtivät, huurteiset päivät. Lumi pelkistää maiseman peittämällä suuren osan yksityiskohtia ja nostamalla jäljelle jääneet selkeämmin esiin.
Aamun punaista ruskoa edeltää pitkä, sininen hämärä. Aurinko nousee ja kiertää matalaa kaartaan kaakosta lounaaseen ja katoaa horisontin taa. Pehmeä lumi peittää maiseman, auringon viime säteet valaisevat huurteen peittämien puiden latvat. Ilman lumen tuomaa kirkkautta maisemamme olisi tummanpuhuva koko pitkän talven.
Talvi on ainutlaatuista aikaa valon seuraamiseen. Valo on paljon enemmän kuin tasaista hämäryyttä tai häikäisevää kirkkautta. Hämärät, siniharmaat päivät tuovat talvelle oman sävymaailmansa. Värit ovat joskus mitäänsanomattoman latteita, mutta voivat olla myös mitä hienoimpia sinisen ja harmaan sävyjä.
Keskipäivän aurinkoisen päivän kylmän sinen ja aamujen lämminsävyisinä hohtavien ruskojen väliin mahtuu hienovaraisten pastellisävyjen kirjo, jonka värikkäimmät hetket näyttävät lähes epäluonnollisilta.
Aamu ajaa hämärän metsästä, mutta päivä ei oikein jaksa syntyä. Pilvisen päivän tasaisen harmaassa valossa maisemassa ei juuri erotu valon ja varjopuolen eroja. Maisemasta näyttää puuttuvan syvyys. Harmaus eri sävyineen hallitsee.
Päivällä pilvipeite ohenee kiilana lähellä horisonttia ja lämminsävyinen valo kuultaa läpi. Harmaat pilvet muuttuvat hetkeksi hennon sinervänharmaiksi, ennen kuin ilta tasoittaa taas valon.
Lapin kaamoksessa auringon valoa saadaan odottaa viikkoja. Utsjoella aurinko näyttäytyy syksyn viimeisen auringonlaskun jälkeen vasta yli seitsemän viikon kuluttua. Toki auringon valo tavoittaa pohjoisen tunturit kaamosaikanakin, öisin vain kuun pinnan kautta heijastuen.
Lapin kaamos ei tarkoita pimeyttä. Päivällä aurinko on lähellä taivaanrantaa ja valaisee ilmakehän yläosat. Taivaalta tulee hajavaloa niin paljon, että päivällä näkee varsin hyvin lukea. Heijastava lumi vielä lisää valoisuutta.
Korkeapaineen saavuttua Suomen päälle aamun tasainen siniharmaa vaihtuu hämärän kellanpunaiseksi kajoksi, edelleen auringon noustessa säkenöiväksi kirkkaudeksi ja taivaan syväksi sineksi. Taivas heijastaa värinsä myös lumen varjopaikkoihin ja saa lumen hohtamaan sinisenä.
Keskipäivän taivas tarjoaa täyden annoksen aurinkoa. Hangen pinta on kuin se olisi ripoteltu täyteen kimalletta. Auringon säteet kimmeltävät huurteen lukemattomissa kiteissä kuin hämärän harmaita päiviä ei olisi ollutkaan.
Kirkkaina päivinä sävykontrasti valkoisen lumen ja syvien varjojen välillä kasvaa äärimmilleen ja maisema näyttää jyrkän graafiselta, jossa on vain valkoisen ja mustan sävyjä.
Metsänreunan takaa nousee valkoinen, korkea pilvi, joka päälle saapuessaan tuo mukanaan voimakkaan tuulen ja pyryn. Ilma on sakeana lumihiutaleita, joita tuuli riepottelee. Pilven mentyä ohi on hetken epätodellinen tunnelma, kun kirkas auringonpaiste ulottuu syvälle pyryn sisään.
Auringon painuessa hehkuvana pallona taivaanrantaan kuuluu pirteä tirskutus, kun tiaiset vielä pyörivät puun oksistossa hakien päivän viimeisiä nokkaanpantavia. Laskevan auringon lämmin kajo hohtaa niiden höyhenistössä, ennen kuin linnut vetäytyvät yöpuulle.
Talvi on voimakkaiden tunnelmien aikaa. Sinisessä hetkessä juuri ennen auringonnousua ja auringonlaskun jälkeen on jotakin tavattoman kaunista ja vangitsevaa. Hetki on mystinen ja unenomainen, valo pehmeää ja värit voimakkaat.
Talviaurinko ei jaksa nousta kovin korkealle horisontista. Valosta vain puolet tulee suoraan auringosta, toinen puoli tulee koko siniseltä taivaankannelta. Valo on pehmeämpää kuin kesällä, jolloin suurin osa valosta tulee suoraan auringosta. Talvella säteet joutuvat kulkemaan pidemmän matkan ilmakehässä, joka hajottaa ja pehmentää valoa.
Valo törmäilee ilman molekyyleihin ja pikku hiukkasiin ja siroaa, kimpoilee eri suuntiin. Pitkät aallonpituudet eli punainen valo läpäisee ilmakehän lyhytaaltoista eli sinistä valoa paremmin. Siksi auringonnousut ja -laskut ovat usein punasävyisiä, sininen valo on sironnut jo pois.
Ihmisen silmä on merkillinen elin. Se mukautuu hämärään ja kirkkaaseen valoon ja korjaa suuriakin värivirheitä. Saatamme valokuvaa katsoessamme tokaista, että ”ovatpa värit menneet kuvassa pieleen”, vaikka ne kuvaisivat todellisuutta aivan oikein. Silmä ja kameran kenno eivät aina näe värejä samalla tavalla. Ja joskus värit luonnossa vain ovat epätodellisen voimakkaita.
Silmällä (tai oikeammin aivoilla) on hämmästyttävä kyky korjata värivirhe ”oikeaksi”. Hiihdin aurinkoisena pakkaspäivänä pellonlaitaa seuraillen. Edempänä hohti metsänreunan varjostamalla lumella kirkkaan sininen täplä. Hiihtäessäni lähemmäs oivalsin että se on paperinenäliina. Ja me tiedämme että paperinenäliina on valkoinen. Liina muuttui silmieni edessä sinisestä vitivalkoiseksi. Sen jälkeen en saanut siitä enää sinistä vaikka kuinka katselin ja mietin, miltä se aluksi näytti.
Lyhyt päivä kiertyy iltaan. Aurinko heittää viimeiset viistot säteensä punertuvaan maisemaan ja katoaa horisontin taa. Vaikka vahva rusko punaakin maisemaa lännessä, kannattaa kääntää selkä auringonlaskulle ja katsoa päinvastaiseen suuntaan. Siellä tapahtuu mielenkiintoinen värinäytelmä.
Taivaanrannasta alkaa nousta siniharmaa vyö, jota yläpuolella rajaa punainen kaari. Auringon painuessa yhä alemmas kohoaa vyö ylemmäs kunnes se katoaa taivaan sinisyyteen. Se on Maan varjo, jonka laskeneen auringon valo heittää ilmakehään. Varjo näkyy selkeästi vain vähän aikaa. Parhaiten se näkyy kirkkaana talvi-iltana ja aamulla juuri ennen auringon nousua.
Kun talvipäivä on lyhyt, voi valon tarkkailua jatkaa yöllä. Kuutamo on siihen omiaan, sillä kuu heijastaa yllättävän paljon auringon valoa Maan pimeälle puolelle.
Metsässä on kuutamollakin melko pimeää. Puiden kapeat varjot heittyvät lumelle ja pienet kuusentarrit saavat yössä kulkevien olentojen hahmot. Hiihtäessä ne näyttävät jopa liikehtivän. Ei ihme, että aikanaan metsän haltiaolennot olivat suomalaisille täyttä totta.
Kuu valaisee kirkkaimmin talvipäivän seisauksen aikoihin, sillä silloin se kumottaa korkeimmillaan yhtä korkealta kuin aurinko kesäpäivän seisauksen aikaan. Kun lumi vielä heijastelee kuun valoa, näkee maastossa liikkua varsin mainiosti.
Täysikuu kohoaa auringon laskiessa tasan vastakkaiselta puolelta. Se ilmestyy näkyviin kellanpunaisena kiekkona ja taivaan tummetessa se kirkastuu hopeisena hohtavaksi palloksi. Kuutamohiihto öisessä luonnossa painuu varmasti mieleen. Valoa on uskomattoman paljon, se heittää kulkijasta selvän varjon hangelle.
Katso myös:
Teksti ja kuvat Timo Nieminen
