”Luimme manifestia, jossa sanottiin, että koska me eletään patriarkaatissa, me kirjoitetaan patriarkaatista. Siinä sanottiin myös, ettei naisten esikoisteoksia saisi arvostella huonoiksi, koska niitä yleensä herkemmin lytätään”, hän sanoo nyt.
Tämän oivalluksen jälkeen Paavilainen viimeisteli teatteriraiskauksista kertovan Play Rape -monologinsa, josta tuli Suomen teatterimaailman tapaus.
Ruotsissa opiskelu tuntui vapauttavalta. Paavilainen oli tyhjän päällä, eikä kukaan tuntenut häntä. Hän oli hylännyt ”hautakiviviran” Kansallisteatterissa ja samalla vakituiset tulot. Feministi Paavilaisesta tuli jo Teatterikorkeakoulussa. Vieraileva opettaja Helena Kallio kertoi ikävänä anekdoottina opiskeluaikojensa raiskausharjoituksesta. Paavilainen muisti samankaltaisen tehtävän Teakin pääsykokeista. Miksi naisen osa oli olla raiskattavana?
”Tajusin, miten sukupuolittunutta opiskelu oli, lähes aina oli tyttö-poikaparit. Se avasi silmiä, aiheutti voimattomuutta ja lietsoi kapinan tunnetta. Mitä näkymättömille rakenteille voisi tehdä?”
Paavilainen valmistui ja pääsi töihin Kansallisteatteriin. Työ oli kivaa, mutta silti oli ikävä olo. Ristiriitaisille tunteille ei ollut sanoja.
”Välillä valitin, että raiskauskohtaukset on perseestä, mutta en osannut yhdistää sitä tuohon tunteeseen.”
Oivallus tuli vasta vuonna 2012, kun hän jäi virkavapaalle ja sai apurahan pamflettiin. Paavilainen mainitsi raiskausten ahdistavuudesta Kansallisteatterin kirjalliselle neuvonantajalle Aina Bergrothille, joka sanoi, että tuosta sinun pitää kirjoittaa.
”Aloin itkeä. Tajusin, että tämä on se syy, miksen halua enää näytellä. Halusin elokuvaajaksi, koska kukaan ei koske kuvaajaan. Saan olla subjekti.”
Paavilainen teki töitä kamera-asistenttina, muutti Ruotsiin ja kirjoitti iltaisin monologiaan. Ensin se esitettiin Suomessa pienelle yleisölle, mutta suosion myötä Play Rape siirtyi Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Palaute oli ylistävää: kollegat tulivat sanomaan, että vihdoin tästä uskaltaa puhua.
Viime vuonna Paavilainen kiersi työryhmänsä kanssa hoitolaitoksissa vetämässä Mitä tuijotat? -muuttumisleikkityöpajoja, joissa käsiteltiin ulkonäköodotuksia. Samaan projektiin liittyi Sinuus-esitys. Tarkoitus oli kirjoittaa se Samuel Beckettin klassikkonäytelmän Huomenna hän tulee päälle, mutta ennen ensi-iltaa he saivat tietää, etteivät naiset saaneet esittää Godot’n henkilöitä.
”Miten näin voi olla vielä vuonna2016? Mutta kiitos patriarkaatille, saatiin siitä hyvä alkuspiikki näytelmälle ja esitettiin yksi kohtaus mykkänä.”
Paavilainen tarkkailee maailmaa intersektionaalisesti, myös luokan ja etnisyyden kautta.
”Olen keskiluokkainen ja valkoinen eli monin tavoin etuoikeutettu. Ärsyttää, kun puhutaan, että menestyäkseen pitää tehdä paljon töitä. Menestykseen vaikuttavat paljon myös suhteet ja se, millaiseen kotiin syntyy. Minulla oli varaa jättää vakivirka.”
Lue jutut kaikista sankareista:
