Kantamus on kevyt, mutta sen sisältö tärkeä.

Irina Björklundin repussa olivat usko, toivo ja rakkaus, kun hän päätti julkaista levyn Ranskassa. Taloudelliset resurssit eivät olleet kummoiset, mutta usko tekemiseen sitäkin vahvempi.

Nyt ollaan lyhyt hetki Suomessa. Näyttelijä, laulaja Irina Björklund on nukkunut yhdentoista tunnin yöunet, vaikka aikaero Yhdysvaltojen ja Suomen välillä sekoittaa yleensä unirytmin. Matkustamaan tottuneeseen aikaero ei näytä vaikuttavan, taiteilija on vahvasti läsnä, valmiina kertomaan töistään.

Levännyt ja onnellinen taiteilija lennähti kolmeksi päiväksi Suomeen. Syynä oli hänen helmikuussa julkaistava albuminsa. Siihen liittyy suuria odotuksia, sillä levy julkaistaan maaliskuussa myös Ranskassa.

Mukana on muun muassa Samuli Putron laulu, jonka mukaan albumi sai nimensä. Elämä on juhla, La vie est une fête. Siitä Putron laulusta tuli levyn nimi.

Björklund paneutui kotonaan Los Angelesissa kuukausiksi kääntämään tuttuja suomalaisia lauluja ranskaksi. Levyllä on mukana muun muassa J. Karjalaisen, Kauko Röyhkän, Toivo Kärjen lauluja.

Sovituksen niihin Irina Björklund teki bändinsä kanssa. Levyn tuotti ranskalaisen Nouvelle Vague -yhtyeen tuottaja Marc Collin.

Irina Björklundin tulkitsemina laulut ovat kuin ranskalaisia chansoneita. Uusia ja samalla suomalaiselle kuulijalle tuttuja tunnelmaltaan.

Laulajan sensuelli ääni kertoo lauluissa tarinoita rakkaudesta, elämän virrasta, joka kuljettaa ja keinuttaa.

– Levy on sydämenasiani ja rakkauden työ. Käänsin lauluja ranskaksi vuoden verran. Innoittajana käännöstyöhön olivat juuri ne laulut, joihin minulla on itselläni tunneside. Aika tuntui lentävän tätä työtä tehdessäni. Ja se on paras tunne. 

Suuri luomisen ilo välittyy Irina Björklundista, kun hän kertoo töistään. Ilo kantoi uskallukseen, hyppyyn, jota Björklund ei epäröinyt. Hän ei puhu sanaakaan Ranskan valloituksesta, mutta kuulijalle suotakoon sellainen ajatus.

Björklundissa on ranskalaista kepeää eleganssia, harvinaista meidän leveysasteillamme. Hän kertoo kuitenkin mieluummin lauluistaan kuin itsestään.

– Suomessa on paljon hienoja lauluja, joista maailmalla ei tiedetä mitään kielellistä syistä. Ranskankielisinä ne voivat saavuttaa laajan kuulijakunnan. Koin kunniatehtävänä sen, että minä sain nämä tehdä.

Hän sanoo, että monet lauluista ovat kuin kansallisaarteita. Sellaisina niitä pitää käsitellä riimejä ja tunnelmaa myöten.   

Hän lähti tarjoamaan lauluja Ranskaan omin eväin ja rahoin. Suomessa levyn julkaisee Kaiho Records, Ranskassa levystä innostui NaÏve-levy-yhtiö. Irina Björklund sanoo olevansa ylpeä ja onnellinen siitä, että saa olla Kaihon porukassa mukana.  

– Se on suorastaan onnenpotku, ja yksi tärkeimmistä kannustajistani Suomessa on pr:ääni hoitava Pete Eklund.

Björklundin yhtye heittäytyi projektiin täysillä mukaan, kun levyä äänitettiin Pariisissa. Olosuhteet eivät olleet kummoiset, studiokin vain pieni loukko. Rosoinen ja vaatimaton.

– Sade ropisi peltikattoon, mutta se lisäsi tarinaa ja tunnelmaa tilanteeseen. Emme hakeneet täydellisyyttä, vaan elämänmakua.

Ranskalaiselle kuulijakunnalle tekstit ovat tärkeitä.

Pariisissa Irina Björklundille todettiin, että maailma on täynnä loppuunkulunutta musiikkia, mutta sitten onkin helmiä, joista ei tiedetä mitään. Hän tuo pohjoisen maan helmet sikäläisen yleisön kuultaviksi.

Ranskan kieli ja kulttuuri tulivat Irina Björklundille tutuksi jo lapsuudessa, jolloin hän asui maassa liikemiesisänsä työn takia.

Myöhemmin hän kävi Helsingissä Ranskalais-suomalaista koulua ja kirjoitti ranskan kielen ylioppilaskokeen Ranskassa. Hän on aidolla tavalla kosmopoliitti, joka tuntuu juurtuvan aina sinne, missä koti on. Nyt se on ollut jo pari kuukautta Ranskassa.

Sitä ennen neljätoista vuotta Yhdysvalloissa  puolisonsa, näyttelijä Peter Franzénin kanssa asunut taiteilija on kotonaan siellä missä perhe on.

Identiteetistään hän sanoo, ettei maailma voi ottaa tytöstä pois suomalaisuutta.

Kysymykseen mikä elämässä on kauneinta, hän vastaa:

– Kauneinta työn ohella ovat perhe ja viihtyisä koti. Pyrin nauttimaan jokaisesta läsnäolevasta hetkestä. Tärkeää on myös taito kuunnella toista ihmistä.

Yhdysvaltojen vuosistaan hän sanoo, että se oli pitkä ja hyvä ajanjakso.

– Siellä minun oli mahdollista tehdä muutakin kuin näyttelijäntyötäni. Elämäntapaani se on vaikuttanut niin, että olen voinut olla enemmän takakenossa.

Siis vähemmän menossa, vähemmän kiire antaa näyttöjä.

Ennen Yhdysvaltoihin muuttamistaan Irina Björklundilla oli paljon töitä Suomessa. Se ei silti estänyt muuttoa pois.

Hänen meriittilistaansa mahtuu monta elokuvaa ja tv-sarjaa. Elokuvanäyttelijänä hän löi Suomessa itsensä lopullisesti läpi vuonna 1998 Olli Saarelan ohjaamassa Rukajärven tiessä. Siinä hän teki vähäeleisyydessään raastavan koskettavan roolin lotta Kaarina Vainikaisena.

Vastanäyttelijänä oli oma puoliso, joka juuri palkittiin itsenäisyyspäivänä Pro Finlandia -mitalilla.

Näyttelijä ja laulaja kulkevat Irina Björklundissa käsi kädessä.

Neljännen levynsä nyt julkaiseva näyttelijä lensi lyhyen Suomen-visiittinsä jälkeen suoraan New Yorkiin. Jäljellä on kaksi viikkoa elokuvan kuvauksia.

Irina Björklundilla on päärooli Emilia Ferreiran ohjaamassa elokuvassa The Erotic Fire of the Unattainable.

Hän ei roolia hakenut, vaan hänet pyydettiin siihen.

– Elokuva kuvataan autenttisilla paikoilla New Yorkissa. Näyttelen kirjailijaa, jonka elämästä ja työstä tarina kertoo. Rooli on mielenkiintoinen, se kuvaa myös kirjailijan sisäistä luomisprosessia ja välähdyksiä hänen menneisyydestään, ihmissuhteistaan ja kasvustaan taiteilijana.

Elokuva ei tavoittele miljoonayleisöä. Irina Björklund sanoo, että sitä esitetään todennäköisesti elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa.

Työnteko New Yorkissa on ollut innostavaa, ja elämä erilaista kuin länsirannikolla, jossa hän perheineen asuu. Näyttelijäkollegat Harry Hamlin, Edoardo Ballerini, Kevin Kilner ja Caprice Benedetti ovat muodostaneet loistotiimin. Sellaisen kanssa työnteko on maistunut hyvältä koko kuvaussyksyn.

– New York on kaupunkina meluisa, valveilla yötä päivää. Sekin on ollut uusi ja erilainen kokemus.

Suomessa Irina Björklund filmaa seuraavan kerran vuonna 2015, jolloin vuorossa on Maarit Lallin ohjaama elokuva suomalaisesta sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtajasta Aurora Karamzinista (1808-1902).

– Elokuva on Maaritin monivuotinen projekti, ja hän pyysi minua päärooliin useita vuosia sitten. Aurora Karamzinin elämäntarina on tarunomainen ja monivaiheinen. Kuvaamme elokuvaa Helsingissä, Pariisissa ja Pietarissa, ja siitä tehdään myös tv-sarja.

Alkuvuodesta neljäkymmentä vuotta täyttänyt Irina Björklund sanoo elävänsä kiintoisaa vaihetta.

– Nyt tuntuu tapahtuvan paljon kiintoisia asioita. Saan tehdä töitä, joita rakastan ja saan töistäni kiitosta. Olen tästä kaikesta hyvin kiitollinen.

Teatterin lavalla häntä ei ole vuosiin nähty, mutta yhteys yleisöön soittokeikoilla on taiteen tekemisen suola.

– Esiinnyin taannoin Lyypekin elokuvajuhlilla ja Suomessa Espoon Sellosalissa. Seuraavan kerran laulan kymmenen muun artistin kanssa Helsingissä Johanneksen kirkossa Viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta.

Kyseessä on konsertti, jonka yhtenä yhteistyökumppanina on Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Viime vuonna Tuomiokirkon täpötäyteen yleisöä kerännyt konsertti järjestetään jälleen lasten ja nuorten mielenterveystyön hyväksi, syrjäytymistä vastaan ja luovaan työhön kannustaen.

Mukana ovat Irina Björklundin ja hänen puolisonsa Peter Franzénin lisäksi muun muassa Samuli Edelmann, Cheek ja Anna Puu.

Jo seitsemänvuotiaana ensimmäisen laulunsa tehnyt Irina Björklund tiesi koko nuoruutensa, että hänestä tulee esiintyvä taiteilija.

Hän kävi Kansallisoopperan balettikoulua, mutta tanssijahaaveet kaatuivat 14-vuotiaana. Fysiikka ei rääkkiä kestänyt, mutta jälkeenpäin parempi niin.

– Olen onnellinen, ettei se rata vienyt eteenpäin. Nykyiset työt ovat osoittautuneet mielenkiintoiseksi elämäksi.

Ruotsinkieliseen teatterikouluun hän pääsi vuonna 1993 ja muistaa, miten oli koulun ykköskurssilla mukana Lilla Teaternin näytelmässä Hirvikuningas.

Italialaisen Carlo Gozzin 1700-luvulla kirjoittaman commedia dell’arte -tyylisen näytelmän ohjasi legendaarinen Benno Besson. Päärooleissa näyttelivät muun muassa Asko Sarkola, Tom Wentzel ja Ritva Valkama.

– Yksi roolini oli papukaijan, mutta olin lähinnä Bessonin tulkkina, kielitaidostaan jo silloin tunnettu Irina Björklund kertoo.

Miettiessään Viattomien lasten päivän konserttia hän sanoo viestinä jokaiselle laulajaksi tai näyttelijäksi haaveilevalle:

– Uralle kannattaa pyrkiä vasta, kun motiivi on selvillä. Paras motiivi on oma sisäinen halu ja rakkaus tehdä taidetta. Ja jokaista lasta pitäisi suojella lapsitähteydeltä.

Kun on tunne, että on jotakin annettavaa muille, ollaan oikealla tiellä.

Halu julkisuuteen ei ole koskaan paras motiivi taiteilijan työlle.

Pappa Fest ry:n järjestämä perinteinen Viattomien lasten päivän konsertti Helsingissä Johanneksen kirkossa 28.12.

*****

Irina Björklund

Teksti Liisa Talvitie

Kuvat Petri Mulari