Spiraali ei ehkä ole Tampereen vahvimpiin teatteriohjaajiin lukeutuvan Marika Vapaavuoren parhaita teoksia, mutta sillä on iso arvo suunnannäyttäjänä teatteriteollisuudelle, joka etsii epätoivoisesti uusia yleisöjä ennen kuin on liian myöhäistä. Esitys ei niinkään ole näytelmä vaan pikemmin sirkusesitys, jota on lähinnä höystetty draamalla – mikä on ilahduttavan osuvaa ottaen huomioon, että teema pyörii pitkälti sen ympärillä, kuinka valheellista on rakentaa ihmiselämästä kaavamaisia tarinoita.

Päänäyttelijöillä Ville Majamaalla ja Jarno Hyökyvaaralla on Tampereen Teatterin Frenckell-lavalla tukenaan joukko musiikkiteatterin ja tanssin opiskelijoita, jotka vievät katsojan matkalle entisten elämien muistoihin, ja kiitollisesti todettakoon, että ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyöt ovat menneiden vuosien varrella olleet monesti huomattavasti väkinäisempiä kuin Spiraalissa.

Spiraalin perusraaka-aineita ovat hypnoosi ja illuusiot. Suomessa näiden taiteenlajien taitajat, joita kansankielisesti taikureiksi nimitetään, eivät ole vielä nousseet sunnuntaiviihteen valtavirtaan. Muualla Euroopassa Derren Brownin kaltaiset häkellyttäjät vetävät täyteen jäähalleja – Las Vegasin vakiokaartista puhumattakaan. Suomen pienten piirien mahdollisesti suosituimman alan edustajan Jose Ahosen avustuksella rakennetut silmänkääntötemput tuovat kiehtovan lisän esitykseen, vaikkei aiheen asiantuntija olisikaan.

Katsojaa jää helposti kaivelemaan se, että vaihtoehtoisia aikakäsityksiä ja elämän tarinallistamisen valheellisuutta olisi ollut mahdollista käsitellä näytelmätekstissä syvemminkin. Siinä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa, että kyse on musiikkiteatterista, joka konseptina harvemmin tökkää lapiotaan näinkään syvälle.

Parin viime vuosikymmenen aikana kovin hitti-ilmiö kirjallisuuden puolella on ollut nuorten aikuisten osasto – johtuen mahdollisesti siitä, että aavistuksen vanhemmatkin aikuiset ovat alkaneet etsiä luettavansa sieltä. Laitosteattereiden on aikakin herätä samaan ilmiöön.

Spiraali toimii lääkkeenä tähän vajeeseen erinomaisesti, sillä Vapaavuori työryhmineen on tehnyt oivalluksen, joka monelta nuorten teatteria yrittävältä jää tekemättä. He pitävät päättäväisesti mielessään läpi näytelmän, että nuoret aikuiset ovat eri asia kuin lapset, ja näin väistävät maamiinan, johon moni taiteilija astuu erehtyessään luulemaan, että Disney-käännökset tai iänikuiset Grease-musikaalit palvelisivat samaa tarkoitusta.