Sain viestin mieheltä, joka oli alamaissa. Hän on eroamassa ja lisäksi huolissaan maailman tilasta ja ihmisen itsekkyydestä. Hän pyysi elokuvasuositusta tilanteeseen. ”Toivoa siis vailla”, mies kirjoitti.
Mistä toivoa saa? Mieleeni tuli heti yksi elokuva, mutta hylkäsin idean, koska se tuntui jotenkin niin… hölmöltä.
Laitoin viestiä elokuvaleikkaajaystävälleni. Hän kommentoi, että saa itse toivoa ”vaikeista elokuvista, jotka ovat hyviä”. Sain kiinni – onhan todellakin toivoa antavaa että joku osaa sellaista! Mutta entäpä toivo aiheena? Etsiskelin internetissä suosituksia. Vastaan tuli sellaisia mahtipontisia teoksia kuin Ang Leen Piin elämä tai Terrence Malickin The Tree of Life. Mutta nämä elokuvat ovat ovat niin täynnä omaa syvällisyyttään, että katsoja hädin tuskin mahtuu niiden kanssa samaan huoneeseen.
Halusin suositella jotain, mikä ottaisi lohduttoman katsojan mukaan. Muistelin, että itse sain kerran murheen alhossa toivoa siitä kun katsoin päiväkausia Antti Holman ”Sande ja Suvi-Tuuli” -videoita Youtubesta. Olin turvassa.
Tässä vaiheessa palasin elokuvaan, joka oli juolahtanut mieleeni ensimmäisenä. Teos oli Michel Gondryn Be Kind, Rewind vuodelta 2008. Ehkä se voisi sittenkin toimia.
Tämä elokuva on pöhköpäinen pieni satu. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen lähimenneisyyteen, slummikortteliin, jossa köyhyys tarkoittaa lähinnä nostalgista rähjäisyyttä, kauhtuneita värejä ja kiireettömyyden tuntua. Eletään aikaa, jolloin vhs-nauhat ovat väistymässä uuden dvd-teknologian tieltä. Purku-uhan alla olevan vanhan talon kivijalassa sinnittelevä Be Kind Rewind -videovuokraamo on tipahtanut kehityksen kelkasta. Liiketoiminta on vaikeuksissa.
Kun vanha omistaja lähtee matkalle, vuokraamoa jäävät pyörittämään tohelot nimeltä Jerry (Jack Black) ja Mike (Mos Def). Sitten Jerry magnetisoituu (syistä joihin on tässä turha mennä tarkemmin) ja onnistuu pyyhkimään kaikki videokasetit tyhjiksi. Mikä eteen? Kaksikon ei-ehkä-aivan-ilmeinen ratkaisu on kuvata kaikki elokuvat itse uusiksi. Kuka eroa edes huomaa!
Aletaan kuvata Ghostbustersia ja Leijonakuningasta talkoilla, itse askarrelluissa kulisseissa. Näitä amatöörifilmejä tekijät kutsuvat ”ruotsinnetuiksi”, missä ei ole järkeä enempää kuin missään muussakaan, mitä tässä tarinassa tapahtuu.
Vähitellen vanhan elokuvavuokraamon pelastushankkeeseen liittyy mukaan koko naapurusto. Jokainen mukanaolija saa olla niin elokuvan tekijä, tähti kuin katsojakin. Kaunista.
Pintapuolisesti Gondryn elokuvan konsepti on tuttu lukemattomista amerikkalaiselokuvista: päähenkilöillä on rajattu määrä aikaa saada kasaan suuri määrä rahaa. Mutta se, kuinka käy, on ehkä kuitenkin sivuseikka. Gondryn elokuvan keskeinen havainto on, että ihmiset ovat kauneimmillaan häärätessään suurella pieteetillä jotain näennäisen mitätöntä ja turhaa. Askartelu on ihmisyyden ytimessä, se on parantava voima. Pysytäänpähän pois pahanteosta!
Be Kind Rewind sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton. Minusta tämä pieni kuvaelma yhteisöstä ja yhteistyöstä on täysin kykenevä kisaamaan ohjaajansa kehutuimpien teosten – vaikkapa Tahrattoman mielen – kanssa. Elokuvasta välittyy rakkaus lajiin. Sillä tietysti tämä elokuva kertoo myös elokuvasta ja siitä, mitä ne meille tarkoittavat: Yritystä ymmärtää ja kestää tätä kaikkea. Keinoa välittää jotain, mitä ei voi ilmaista muuten. Mahdollisuutta kuvitella asioita toisten kanssa.
Ehkä oloa helpottaa, jos vain saa hetken istua muiden mukana pimeässä salissa, valkokankaan välkkeessä?
Be Kind Rewind on komedia, mutta suuria nauruja se ei synnytä. Ennen kaikkea se on kiltti elokuva. Sen optimismi on pientä ja vaatimatonta, ja sen kaunis loppu on hyvin haikea. Toivo ei nimittäin ole sitä, että purkutuomiolta sittenkin ihmeen kaupalla vältytään. Toivoa on hetki ennen onnellista tai onnetonta loppua, kun koetaan jotain yhdessä.
Eikö muuten sama usein päde suhteisiin ja eroihin?
Onko tilanne päällä? Pyydä elokuvasuositusta osoitteesta anu@longplay.fi
