Mustavalkoisia elokuvia on nähty maailman sivu, mutta Tampereen Teatteri esittää mustavalkoista teatteria. Eikä tämä kommentti koske näytelmän teemojen sävyä vaan nimenomaan sen visuaalista ilmettä. Torstaina 17. tammikuuta ensi-iltansa saanut Pakolaiset on saatu lavastuksen, puvustuksen ja videotaustan yhteisvaikutuksella näyttämään yhtä kolkolta kuin Dovženkon Maa tai Niskasen Kahdeksan surmanluotia.

Mikko Roihan ohjaus on luova mutta uskollinen sovitus Johannes Linnankosken romaanista vuodelta 1908. Itse teosta ei ole modernisoitu millään tavoin. Modernisoituneita ovat luultavasti vain katsojien reaktiot tekstin tapahtumiin.

Pakolaisten tarina kertoo, kuinka Keskitalo naittaa tyttärensä Uutelalle – tyttöä huomattavasti vanhemmalle talonpojalle. Pian selviää, että tytär onkin ennestään raskaana, ja häpeän näivettämät perheet joutuvat lähtemään yhdessä tuumin Hämeestä Savoon rakentamaan uutta elämää itselleen ja toisilleen.

Savossa näytelmä ottaa tragikoomisen sävyn. Ahdinko saa vastapainokseen naurettavia piirteitä, mikä tekee kokonaisuudelle pelkkää hyvää. Hahmoihin liittyy mukaan kolmen savolaisen salamyhkäinen remmi, joka edustaa hämäläisten silmissä ulkopuolista tuntematonta maailmaa, jossa vaanii vaaroja. Yhtäältä hyytävän mutta toisaalta koomisen ulottuvuuden tuovat kolme savolaista ovat hahmoina jotain Macbethin noitien ja Dumbon varisten välimaastosta.

Heikki Kinnunen tekee erinomaisen roolityön Uutelana, jonka ympärillä koko teos pyörii. Hänen aisaparinaan Keskitalona nähdään toinen veteraaninäyttelijä Esko Roine, joka hoitaa työnsä niin ikään moitteettomasti mutta jonka hahmoon ei ohjata samalla tavalla huomiota. Vanhojen konkarien tukena – heidän jälkikasvunaan – esiintyy rivi nuoria tähtiä, joiden työ on heiluttaa näytelmän tunnemaailmaa suunnasta toiseen villeillä tanssikoreografioilla. Tähdet ovat Martti Manninen, Pia Piltz, Riikka Puumalainen ja Antti Tiensuu. Toimivan lisämausteen tuo musiikista vastaava Pekko Käppi, joka niin ikään esiintyy hahmona lavalla säestäessään.

Suurimman vaikutuksen teoksessa tekee kuitenkin ohjaaja. Roiha hyödyntää Tampereen Teatterin päänäyttämön tarjoamia mahdollisuuksia poikkeuksellisen hyvin. Ohjaajan itsensä suunnittelema lavastus ottaa kaiken irti näyttämön syvyydestä, ja esityksen äänimaailma pelaa visuaalisten ulottuvuuksien kanssa yhteen. Työryhmä on tekstin ulkoluvun sijaan herättänyt Linnankosken romaanin eloon aidoksi näytelmäksi.

Itse tekstin sanoma herättää mitä luultavimmin erilaisia konnotaatioita katsojassa nyt vuonna 2019 kuin sen alkuperäisenä kirjoittamisaikana 1908. Alkuperäisteoksen parempi tuntemus varmasti auttaa näytelmän tulkitsemisessa, sillä on varsin arveluttavan tuntuista seurata kahden vanhan miehen kärsimysnäytelmää, jossa kyse on lopulta vain pinnallisen kasvojen menettämisen kauheuksista, kun samalla aidosti traagisemmassa asemassa oleva nuori naishahmo toimii tekstissä vain kerrontaa edistävänä esineenä. Ohjaaja tuntuu tarkoituksella alleviivaavan tätä ristiriitaa, kun hän korostaa hahmon merkityksettömyyttä ihmisenä. Puumalaisen näyttelemästä Mantasta tehdään pikemmin lavaste kuin hahmo. Epäselväksi Pakolaisia tuntemattomalle katsojalle jää ainoastaan se, onko tämä ironia ja ylikorostus peräisin vain Roihan kynästä, vai oliko jo itse Linnankoskella silmää tällaiselle kulttuuriselle epäkohdalle.

Ihmislauman huolet ovat usein todella omituiset, ja teos osoittaa sen mitä viihdyttävimmin. Pakolaiset on laitosteatterin päänäyttämölle harvinaisen kosiskelematon ja anteeksi pyytelemätön näytelmä.