Tervetuloa Kylään. On vuosi 2040. Rutakon kylässä Sonkajärvellä aikaansa tappaa Suomen kolme viimeistä suurkaupungin ulkopuolella elävää asukasta. Talouden jäsenet ovat toista sataa vuotta vanha mummo Amelia, hänen androgyynisen oloinen jälkeläisensä Pärttyli ja molempien yhteinen ystävä Kiisseli.

Tuukka Huttusen Amelia on parodia vihaisen vanhuksen stereotyypistä. Amelia vihaa maailmaa mutta pelkää siitä huolimatta muutosta. Hän kiroilee kuin merimies ja on vakuuttunut, että hänet aiotaan tappaa – ironista on, että hän haluaisi jo kuolla.

Marika Heiskasen Pärttyli on verkkareihin sonnustautunut nuoressa keski-iässä oleva sopeutuja, joka pitää taloutta koossa kahden kämppäkaverinsa puolesta. Katsoja ihmettelee, miksei Pärttyli ole jo nuorena ottanut ja häipynyt Rutakosta. Lopulta hän tarjoaa vastauksen kysymykseen.

Juha Junttu on näyttelijän lisäksi näytelmän säveltäjä ja säestäjä. Hänen hahmonsa Kiisseli istuu syntetisaattorin takana odottamassa Matka-Vekan bussia, joka vie hänet lomalle Las Palmasiin. Bussi on jo useita vuosia myöhässä, joten ainoa, joka sen saapumiseen jaksaa enää uskoa, on Kiisseli.

Tarina on traaginen. Hurtin huumorin varjoon on naamioitu aidosti surullinen syrjäytymisen kokemus, jonka taustalla on valinta omasta elinpaikasta. Samat menneisyyden haamut, jotka eivät jätä ihmistä rauhaan, kuitenkin kahlitsevat samalla tämän kiinni niihin maisemiin, joista kaikki muut ympärillä ovat jo kauan sitten paenneet.

Juntun syntetisaattori vinoilee ihanasti katsojalle. Näytelmää säestävän Kiisselin hahmo on katkeransuloinen kuva ihmisestä, joka yrittää viisaudessaan tehdä rauhan epätoivoisen tilanteen kanssa ja ottaa irti kaiken ilon, mitä otettavissa on. Kiisselissä on jotain samshepardmaisen salaperäistä, kun hän tuntuu välillä irtautuvan siitä todellisuudesta, jossa Amelia ja Pärttyli elävät, aivan kuin hän tietäisi jotain, mitä muut eivät.

Heiskanen ja Huttunen ovat tuttuun tapaan rakentaneet omat hahmonsa loistavasti. Jokin tuntuu Kylässä silti olevan välillä pielessä. On tavanomaista, että ensi-illan jälkeenkin esiintyjät vielä etsivät oikeaa ilmaisun rytmiä nähtyään ja kuultuaan yleisön reaktioita. Naurusta murheeseen siirryttäessä katsoja joutuu ajoittain pohtimaan, mitä tunnetilaa näyttämöllä nyt haetaan, mutta pienet nyanssit, jotka saavat kokonaisuuden klikkaamaan, löytyvät epäilemättä vielä näytösten edetessä.

Kylä on Tampereen Työväen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotanto. Heiskanen ja Huttunen ovat johtamalleen Siperialle kirjoittaneet ja ohjanneet Kylää ennenkin useita näytelmiä, ja rima on noussut jo häiritsevän korkealle.

Osittain se, mikä Kylässä tuntuu olevan pielessä, saattaa olla pelkästään Teatteri Siperian aiempien tuotantojen nostamat odotukset. Tampereen Hiedanrannassa sijaitsevassa Hiertämön teollisuusrakennuksessa esitetty Die Hard Tampere ja Työväen Teatterin yläpuolelta löytyvällä piennäyttämöllä pyörinyt Eikä kukaan meitä enää etsi olivat molemmat moderneja mestariteoksia. Katsojaan, joka ei ole kahta edellistä tuotantoa nähnyt, Kylä saattaa iskeä entistä lujemmin.

Näytelmä on tekijöilleen henkilökohtainen teos. Heiskanen ja Huttunen ovat molemmat kotoisin Savosta – Huttunen nimenomaan Sonkajärveltä, joka Kylälle on antanut inspiraation. Näytelmä sai alkunsa, kun tekijät katselivat tosielämän Sonkajärven Rutakonraitille asennettua web-kameraa – eivätkä nähneet oikeastaan mitään tapahtuvan. Siihen, onko ehdoton kaupungistuminen oikein vai väärin tai onko maaseudun asuttaminen taloudellisesti järkevää, eivät taiteilijat lähde tarjoamaan vastauksia. Draaman tarkoitus on herättää nimenomaan kysymyksiä.