Maantien vartta kävelevät Dustin Hoffman ja Tom Cruise muodostavat yhden Hollywoodin myöhemmän kultakauden ikonisimmista elokuvajulisteista. Kun roolit ja elokuvan tunnelataus täytyy toistaa 30 vuotta myöhemmin teatterin lavalla uskottavasti, on tehtävässä haastetta. Dan Gordon on muovannut Sademies (Rain Man) -elokuvan käsikirjoituksen näytelmätekstiksi, ja Tampereen Teatterin päänäyttämölle sen on ohjannut Georg Malvius.
Huomio kiinnittyy väistämättä ensimmäisenä Raymondiin ja Charlieen – maantien varressa talsiviin veljeksiin. Vanhempi veli Raymond on autistinen ja omaa savant-ominaisuuden, minkä ansiosta hänellä on pettämätön muisti ja matematiikantaju mutta lähes mitättömät sosiaaliset kyvyt. Pikkuveli Charlie on narsistinen juppi, joka on katkera siitä, että heidän isänsä on jättänyt koko miljoonaperinnön Raymondille.
Risto Korhosen esitys Raymondina sisältää enemmän koomisia elementtejä kuin edeltäjänsä elokuvassa, mikä on väistämätöntä, koska tunteet, jotka voi elokuvakankaalla kuiskata, täytyy teatterissa huutaa. Kontrasteista on tehtävä lavalla vahvempia. On lopputuloksen kannalta lisäksi tervetullutta, ettei Korhonen yritäkään matkia pieniä nyansseja myöten Hoffmania vaan tekee Raymondista enemmän itsensä näköisen.
Turvallisin ratkaisu näytelmän onnistumisen kannalta on ollut ottaa Charlien rooliin Suomen parhaisiin näyttelijöihin kuuluva Lari Halme, joka pystyy tarvittaessa kannattelemaan kuivia kesäteatterifarssejakin, vaikka näyttelisi pientä sivuroolia. Sademiehessä hänen roolinsa on yltiöaggressiivinen, mikä käy välillä raskaaksi katsojalle. Näyttelijöiden välinen kemia toimii, mutta huudettuja tunteita seuratessa ajautuu väistämättä pohtimaan, olisiko pieni lava toiminut näytelmälle paremmin kuin suuri. Suuret salit ovat olemassa musikaaleja varten. Intiimit tunteet joudutaan niillä aina pakottamaan.
Päänäyttämön tarjoamat mahdollisuudet on sentään esityksessä valjastettu käyttöön. Visuaaliset ulottuvuudet palvelevat haastavaa kokonaisuutta. Lavastuksen ja puvut suunnitellut Mikko Saastamoinen laittaa kykynsä peliin, kun teksti vaatii toistuvasti vaihtuvaa miljöötä toimistosta hoitokotiin ja lentokenttäkahvilasta Las Vegasin.
Samaa ei voi sanoa auditiivisesta puolesta. Teksti ja näyttelijät tekevät parhaansa välittäessään suuren lavan onkaloista tunteita yleisöön, mutta taustalle häiritsemään tunkevat hissimusiikkikatkelmat tekevät näille tunteille huomattavasti enemmän tuhoa kuin tehoa. Lopputulos saa ikävän kornin vivahteen.
Näytelmästä saa sitä enemmän irti mitä vähemmän sitä vertaa Barry Levinsonin ohjaamaan elokuvaan. Tästä syystä olisi eduksi, jos näytelmäteksti ottaisi vielä enemmän etäisyyttä elokuvakäsikirjoitukseen. Lievästi erilaisen hahmojen käsittelyn ja pienten miljöötä koskevien hienosäätöjen lisäksi pystyisi muutakin kirjoittamaan uudelleen. Suomenkielisessä esityksessä kolisee tyhjää, kun Raymond toistaa Abbott & Costello -rutiinia ”Who’s on first”. Suomeksi sanat ”kuka on ykkösellä” eivät tarkoita mitään – puhumattakaan siitä, tajuaisiko viittausta ilman, että on nähnyt elokuvan ja hahmottaa sitä kautta, mitä sketsiä nyt hoetaan ja miksi. Kohtausten ajoittainen sekavuus ei ole omiaan herättämään sympatiaa hahmoja kohtaan.
Tampereen Teatterin tuotanto on osa maanlaajuista muoti-ilmiötä, jossa rakastettuja Hollywood-elokuvia käännetään väkisin näyttämölle. Näihin olosuhteisiin nähden tuotanto on hoidettu maaliin kunnialla. Ehkä näytelmä toimiikin parhaiten nimenomaan katsojalle, joka ei ole elokuvaa ylipäätään nähnyt vaan pystyy häiriöttä tutkimaan teatteriversiota omana teoksenaan.
