Antti Mikkolan kynä on tuttuun tapaan terässä – Avustettu itserakkaus on hervoton farssi narsismin kahleista
Kulttuuri
Antti Mikkolan kynä on tuttuun tapaan terässä – Avustettu itserakkaus on hervoton farssi narsismin kahleista
Arvostelu: Avustettu itserakkaus on tragikoominen tarina nykyihmisen eriskummallisista tarpeista ja ehtymättömästä rakkaudesta omaa itseä kohtaan. Näytelmä sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa tiistaina 15. tammikuuta.
21.1.2019
 |
Apu

Näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti Mikkola on niitä raikkaampia tuulahduksia kotimaisen teatterin kentällä. Viime viikolla kantaesityksensä saanut Tampereen Työväen Teatterin Avustettu itserakkaus on hänen ja Hanna Sepän yhdessä käsikirjoittama komedia asioista, joille kai tavanomaisesti ei saisi nauraa. Mutta kun teksti ja näyttelijöiden yhteistyö toimivat, niille vain on naurettava..

Teksti on oivaltava, ja näyttelijät ovat löytäneet pääosin toimivan rytmin. Jo pelkästään näillä aineksilla saa aikaan onnistunutta komediaa. Kaikki muu on lähinnä koristetta, mistä siitäkään ei voi näytelmää moittia, sillä lavastus ja äänimaailma täydentävät kokonaisuuden.

Emmi Kaislakarin, Auvo Vihron ja Tommi Raitolehdon esittämä perheyhteisö yrittää löytää yhteisen sävelen. Kuva: Kari Sunnari.

Mikkola tuli suurelle yleisölle poikkeuksellisen tunnetuksi, kun hänen vaimonsa Miina Maasola menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa vuonna 2014. Näytelmäkirjailija onkin useissa näytelmissään käsitellyt aiheita, jotka viittaavat ilmiselvästi hänen omiin kokemuksiinsa mainituilta ajoilta. Hänen edellisen näytelmänsä Ei voi auttaa, sori – josta mainittakoon, että se oli myös loistava – merkittävänä aiheena oli koomaan vaipunut puoliso. Avustetussa itserakkaudessa on sivujuonteena läsnä kuolemaan johtava liikenneonnettomuus.

Avustetun itserakkauden naispääosaa esittää Mikkolan nykyinen puoliso Emmi Kaislakari, jonka hahmo on moderneihin kaavoihin hullaantunut hölmö. Hän haluaa parisuhteen, joka perustuu muotilehdistä kaivettuihin tuulesta temmattuihin ihanteisiin, joille on annettu kasvatustieteellisen kuuloiset nimet ja täyteen palturiin perustuva merkitys – kuin parisuhde olisi huippuun hiottava mekaaninen suoritus.

Kaislakarin vastanäyttelijä on tasaisen varma Tommi Raitolehto, joka esittää auttamattoman itsekeskeistä stand up -koomikkoa, jolle lankeaa rooli parisuhteen toisena osapuolena kuin sattuman kautta. Kaislakarin ja Raitolehdon välinen kemia – tai pikemminkin sen tarkoituksellinen puute – tekee näytelmästä juuri miellyttävän vaivaannuttavaa katsottavaa, ja sen avulla tekstin molemmat tarkoitukset täyttyvät. Se saa sekä nauramaan että pohtimaan ihmiselämän älyttömimpiä lainalaisuuksia. Jälkimmäisen kategorian tärkeimmät edesauttajat ovat stand up -koomikon entinen heila ja tämän poika, joita molempia näyttelee pysäyttämätön Petra Ahola.

Epätoivoista parisuhdeprosessia vaikeuttaa ihmisen ehtymättömän rakkauden omaa itseään kohtaan lisäksi myös se komedioiden klassisin haittatekijä – vanhemmat. Auvo Vihro ja Teija Auvinen kruunaavat kokonaisuuden eläkeläispariskuntana, joka räjäyttää tasaisin väliajoin näytelmän energiseksi farssiksi.

Teija Auvinen ja Auvo Vihro yrittävät auttaa Petra Aholaa eristäytymään ympäröivästä maailmasta padinsa kanssa. Kuva: Kari Sunnari.

Avustetun itserakkauden ainoa kyseenalainen piirre on siinä, että se asettuu tieten tahtoen osaksi 2010-luvun pahimpien kliseiden kaanonia olemalla itsetietoinen ja itseironinen näytelmä. Raitolehdon hahmo rikkoo toistuvasti neljättä seinää vääntämällä yleisölle rautalangasta, mistä näytelmässä on kyse.

Sekä Hollywoodissa että teatteriteollisuudessa läpi länsimaiden on ilmeisesti havaittu, että keskivertoihmistä hävettää fiktion katsominen niin paljon, että elokuvissa ja näytelmissä on toistettava tasaisin väliajoin, että myös tekijät tietävät tämän olevan vain fiktiota. Katsojalle pitää kertoa, että emme me sentään hölmöjä ole, tiedämmehän mekin, että tämä on vain teatteria. Monissa esityksissä näyttelijät marssivat lavalle ja ilmoittavat olevansa näyttelijöitä, jotka näyttelevät hahmoja, tai sitten teokset täytetään intertekstuaalisilla viittauksilla, joilla kevennetään tekaistun tarinan painolastia. Avustetussa itserakkaudessa kyse on siitä, että päähenkilö tiedostaa yleisön olemassaolon läpi näytelmän.

Näin nuivien sanojen perään on heti pehmennettävä myöntämällä, että Avustettu itserakkaus kuitenkin käyttää tätä keinoa paremmin kuin useimmat aikalaisteokset. Vaikka ratkaisua ei välttämättä tarvita, se ei onnistu kuitenkaan pilaamaan näytelmää eikä oikeastaan edes pahemmin heikentämään sitä. Ellei tätä tyyliä käytettäisi tällä hetkellä joka juuttaan teoksessa, se saattaisi olla jopa teosta tehostava ominaisuus. Kunhan muoti-ilmiö on päässyt parinkymmenen vuoden kuluttua unohtumaan ja vain parhaat teokset ovat säilyneet muistissa, Avustettu itserakkaus näyttää luultavasti täysin virheettömältä mestariteokselta!

Kommentoi »