Taneli Mäkelä on jäyhä suomalaismies, jolla on läpitunkeva katse ja säästeliäs hymy. Kotimainen kulttuurikenttä on kuljettanut häntä teatterin ja television lisäksi myös laulajana tangolavoilla. Vakavasti hauska näyttelijä on saanut tehdä urallaan niin Fakta hommaa kuin Kotikatuakin.

Hannu ”Puntti” Valtonen on letkeä pelimanni. Huumori lentää, mutta persoona ei vaadi itselleen väkisin tilaa, vaan taiteilija kykenee nojaamaan välillä rauhassa tuolinsa selkänojaan antaen muiden ihmisten puhua. Hänelläkin on muusikon menneisyys, mutta ei tangon taitajana vaan rock-kitaristina.

Tampereen Työväen Teatterissa Mäkelän ja Valtosen polut kohtaavat, kun Vanhoja poikia -näytelmä ja Juha ”Watt” Vainion laulut yhdistävät heidät. Kumpikin tunnustautuu Vainion faniksi täysin kursailematta. Juhlavuottaan postuumina viettävä taiteilija oli herkkä tulkitsija ja taitava tarinankertoja, mutta 80-vuotisjuhlan ympärillä muistelot ovat keskittyneet siihen taustaan, josta kumpusivat juoma- ja pornolaulut – Mäkelän ja Valtosen mielestä liiaksikin.

– Voi olla, että ilman sitä rilluvuosien menneisyyttä kaikkia hienoja lauluja ei olisi syntynyt, mutta haluan teroittaa, että hänen tuotantonsa nimenomaan kirkastui sen jälkeen, kun hän lopetti dokaamisen. Kynä oli terävämpi ja huomiot tarkempia, Mäkelä toteaa ja jatkaa, että rajusti eletty menneisyys ja myöhemmät kirkkaat ajat ovat olleet yhdistelmä, jolla niin laajaan ja rikkaaseen tuotantoon on päästy.

– Sitä ei silti voi kenellekään aloittelevalle lauluntekijälle metodina suositella, Mäkelä lisää nopeasti ja Valtonen nyökyttää mukana.

Sitkeän taiteilijamyytin mukaan viinan pitää virrata, jotta teoksia syntyy. Tiedostava ilmapiiri kulttuurityöläisten keskuudessa on pakottanut kyseenalaistamaan kärsivän neron stereotyyppiä. Valtonen ei tunnustaudu tuon stereotyypin ylimmäksi ystäväksi – ainakaan aikuisena.

– En usko tuonkaltaiseen yleistämiseen yhtään. Kysymys on myötäelämisen kyvystä. Joillakuilla se menee kalliimman reitin kautta kuin toisilla, Valtonen selittää.

Valtonen ei halua ajatella ryyppäämisen kulttuuria minään kokemuksia rikastuttavana asiana, vaan kyse on enemmän asenteesta.

– Jostain kumman syystä asia halutaan usein yksinkertaistaa niin, että joku tekee jotakin hienoa vain siksi, että on kärsinyt niin paljon.

Valtonen aloitti taiteilijanuransa vuonna 1981 liittyessään kitaristiksi Juice Leskisen Grand Slam -yhtyeeseen ja sai kokea ammatin kosteat ulottuvuudet itsekin. Lähes 40 vuotta myöhemmin hän pystyy vahvistamaan, etteivät ne kokemukset ole yksiselitteisesti autuaaksi tekevä perusta millekään.

– Itsekin urani alkuaikoina kävin läpi juhlimisen kulttuurin ja tunsin paljon ihmisiä, jotka ajattelivat, että tätä työtä ei toisin voi tehdä – ja niin kuvittelin itsekin. Nyt, kun vuosia on suotu lisää, voin sanoa, että työn todellakin voi tehdä toisin.

Nykyään työtä tehdäänkin toisin. Valtonen ja Mäkelä toteavat yksimielisesti, että kun he katsovat nuoremman polven lukuisia lahjakkaita kollegoita, he näkevät täysin erilaista suhtautumista viinaan. Myyteistä ja niiden muutoksista huolimatta teatterikulttuuri ei Mäkelän mukaan ole kuitenkaan sen arvoituksellisempi maailma kuin mikään muukaan.

– Omaa uraani on vienyt eteenpäin palava halu saada esiintyä. Ei siinä ole mitään sen mystisempää, kuin että minusta on älyttömän kivaa näytellä, Mäkelä sanoo.

Mäkelä astui näyttelijänpolulle 1980-luvulla Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan oppilaana, myrskyn silmässä. Turkka tarjosi näyttelijöille omaa metodiaan, josta käydään yhä kiihkeää keskustelua. Mäkelä sanoo, ettei sekään tekemisen malli ollut niin yleispätevä, että sen avulla olisi voinut työskennellä koko loppuelämänsä.

– Parhaat jutut, joita Turkka teki, olivat loistavia, mutta metodeissa on kyseenalaistamisen varaa. Niiden hinta oli aika kova, ja olen erittäin tyytyväinen siihen, että sain kouluaikanani muunkinlaista opetusta.

Mäkelä sanoo, että eniten hänen työnsä jälki kehittyi vanhempien näyttelijöiden avulla. Hän kiittää erityisesti Ritva Valkamaa. Nuori näyttelijä oppi Valkamalta puhdasta ilmaisua ja roolin rakentamista Musta tuntuu -televisiosarjan kuvauksissa. Mäkelä oli tuolloin 26-vuotias, nykyään hän työskentelee lähinnä itseään nuorempien näyttelijöiden kanssa.

– Toivon, että nuorempi polvi oppii minulta joitakin kikkoja, mutta on hienoa huomata myös se, että pystyn itse oppimaan nuorilta. Joku märkäkorva saattaa yllättää täysin sillä, kuinka hienosti hän tekee jonkin asian, Mäkelä kertoo.

Valtonenkin löytää yhä uusia työtapoja, joita hän ei ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Hän korostaa, että on turhaa jäädä yhden menetelmän vangiksi, koska on miljoona eri väylää, joista yksi toimii tässä ja toinen toisaalla.

– Sitä ei tiedä koskaan, miltä suunnalta jokin uusi näkökulma löytyy. Se tekee tästä arvaamatonta ja ihanaa. Nykyisin uskaltaa kokeilla enemmän ja joskus myös huomata, että tämähän oli ihan paska juttu, ei näin kannata tehdä, Valtonen sanoo.

Teatteri ja sen tekijät kehittyvät yhä. Vaikka muistot ovat lämpimiä, kumpikaan näyttelijöistä ei kaipaa aikakoneella takaisin vanhasta pojasta nuoreksi.