Olin sisaruksista ainut, joka syntyi Kotkassa, mutta elin reippaan ja hurjan nuoruuteni Espoossa. Moni kavereista sekosi huumeisiin. Minut pelasti urheilu. Pelasin poliisien koripallojoukkueessa.

Opin Isältäni Juhalta, että vuorineuvos ja satamajätkä ovat samanarvoisia ja että ystäviä ei jätetä pulaan. Muistan, kun kesällä 1990 mentiin Helsingin Kalliossa kapakkaan, johon ei yksikään auringonsäde siihen aikaan tullut sisään. Laitapuolen partio oli kyyneleet silmissään iloinen Juhan kohdatessaan. Olin ylpeä isästäni.

Kovimpia paikkoja olivat Juhan ja ystäväni Kari Tapion kuolemat. Jo kuusivuotiaana tajusin, että elämä ei ole ikuista, kun meidän Manu-pöllö lähti taivaaseen. Juha toimi pappina, ja me pikkupojat kannoimme arkkua, pientä kenkälaatikkoa, ja meillä oli vyöt kantohihnoina.

Ikimuistoista oli, kun 17-vuotiaana selvisin AC/DC:n Hell’s Bells -kappaleen kuuntelusta hengissä. Olin rattijuopon kyydissä juhannusyönä, kun tömähdettiin puuhun, vierittiin rotkoon ja pää meni tuulilasista läpi. Sain kaksi litraa verta ja kymmeniä tikkejä päähän ja jalkoihin. Lääkäri piti sitä ihmepelastumisena. Tein myöhemmin Veripalvelulle laulun Lupa elää.

Ihminen on rikas, kun on rakkaita. Tiedän monta, jolla on hemmetisti rahaa, mutta elämä köyhää. Minulla on rakas vaimo Elina, lapset ja paljon ystäviä. Tunnen itseni rikkaaksi.

Jos on ilkeä ja ajattelee vain itseään, on loppumetreillä aika yksin. On turha kerätä liikaa pinssejä pukuunsa. Ne vain sulavat myöhemmin tulessa.

Parhaan neuvon antoi isäni kaksi viikkoa ennen kuolemaansa: "Ilkka, sä pärjäät aina, kun uskallat tehdä omat jutut." Kun sanoituksistani alkoi tulla hittejä, joku sanoi: "Sä oot hyvä, mutta et sä niin hyvä ole kuin Juha Vainio." Sanoin, ettei minun niin hyvä tarvitse ollakaan, mutta olen parempi kuin moni muu. Jokainen meistä tekee täällä omaansa.

Kovimmat hittini ovat lapseni, ja ne ovat kestohittejä – tytär 18 ja poika 15 vuotta. Meillä on tosi läheiset suhteet. Yhteinen harrastuksemme on koripallo. Heillä on niin hyvä huumorintaju, että ymmärtävät jopa isäänsä. Elämä olisi tosi tyhjää ilman heitä.

Yllättävää on monen hätä, vaikka Suomessa pitäisi olla asiat aika hyvin. Isovanhemmat olivat kovilla, kun oli sota ja kaikki. Nykyään hankitaan ongelmia, vaikkei niitä olisikaan. Se on monesti itse aiheutettua stressiä ja tuskaa. Tulisi pitää huolta niistä, jotka oikeasti eivät pärjää.

Elämän tarkoitus on jatkaa elämää ja jättää hyvät muistot. Isäni riimitti, että "niin kauan elät vaan, kun joku pitää muistonaan". Sen takia Kari Tapiot, Juha Vainiot ja Irwinit elävät ikuisesti. Minulle riittäisi muistolause: "Ilkalla oli huono iho, mutta hyvä sydän". Siinä se on kiteytettynä.

Hienoksi lopuksi sanon, että kukaan ei pärjää ilman apua eikä yksin tähtiin kapua.

teksti Jorma Lehtola

kuva Kirsi Tuura