Vannoutuneet ihailijat sanovat, että kaikki Dostojevskin jälkeen kirjoitettu on periaatteessa turhaa. Mikäli väite koskee ainoastaan proosaa, niin draaman tapauksessa saman lauseen voi helposti soveltaa William Shakespeareen. Bardin näytelmät ovat itsestäänselvyyksiä, joihin on kirjoitettu jo 1500- ja 1600-luvulla kaikki se sisältö, jonka tylsä ihmiselämä voi taiteeseen ikinä tarjota.
Shakespeare-sovitukset ovatkin nykypäivänä lähinnä urheilua. Miten legendaarisiksi muodostuneista teksteistä saadaan leivottua versiointia, joihin työryhmä saa tuotua jotakin uutta? Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämöllä esitettävä Myrsky – alun perin The Tempest – on ainakin löytänyt oikeutuksen omalle olemassaololleen, ja ohjaaja Tiina Puumalaisen johdolla näytelmään on tuotu juuri sopivasti nykyaikaisia nyansseja sortumatta kuitenkaan tekotaiteelliseen pakottamiseen tai parodiaan.
Myrsky on näkemisen arvoinen jo pelkästään siksi, että Teppo Järvisen suunnittelema lavastus on hienoimpia, mitä Tampereella on nähty ainakaan pariin kymmeneen viime vuoteen. Prosperon taiat saarella esitetään rehellisen vanhanaikaisesti ja mahtipontisesti, mutta kosketuspintaa modernille yleisölle on lisätty ympäröimällä saari loputtomalla muovijätteellä.
Prosperon tulkitsee näytelmässä Pentti Helin, jonka masentunut maagihahmo muistuttaa ulkoisesti erehdyttävästi Jeff Bridgesiä The Big Lebowskissa. Kenties tästä yhteydestä olisi pystynyt ammentamaan enemmänkin päähenkilön sielunmaisemaan. Viittaus on jätetty kuitenkin lähinnä pukeutumiseen.
Näyttelijäkaartissa vangitsevimman roolin tekee Arielia – Prosperoa palvelevaa henkeä – esittävä Jaana Oravisto, jonka tulkinta on ilmeettömyydessään hyytävä. Vaikuttavan esityksen toimittaa myös kavalkadin kuopus, vasta 2017 teatterikorkeasta valmistunut ja TTT:lle kiinnitetty Verneri Lilja klonkkumaisena Calibanina.
Muovijätteen lisäksi vahvaa modernisointia on havaittavissa Stephanon ja Trinculon hahmoissa, jotka ovat saaneet käsipuoleensa vielä kokonaan sovitusta varten kirjoitetun hahmon Adrianan. Tämä Samuli Mujeen, Jyrki Mänttärin ja Miia Selinin näyttelemä ilveilijöiden ja juoppojen seurue on muutettu Suomi-romantiikkaan sopivasti räävittömäksi risteilykansaksi.
Myrskyyn on sekoitettu nykykuvaston lisäksi elementtejä muistakin Shakespearen näytelmistä. Näiden intertekstuaalisten viittausten tarpeellisuus on kyseenalaista, mutta ne eivät varasta huomiota liikaa. Huomiolla on riittävästi paikkoja, joihin kiinnittyä.
Valtavat toinen toistaan komeammat tehosteet ovat omiaan vangitsemaan katsojan, ja Myrsky todella osoittaa, että suuri on kaunista. Välillä kuitenkin katsoja kaipaisi lähelle, mikä ei näissä puitteissa ole mahdollista. Aimo Räsäsen hienovaraiset eleet katalana Antoniona menevät takakatsomon kaukaisuudesta lähes hukkaan, eikä Prosperon ja Arielin väliselle kemiallekaan tekisi pahaa, jos sitä saisi seurata enemmän iholta.
Näytelmän ensi-illassa on havaittavissa niitä tavanomaisia lapsentauteja. Äänimaailman tasapaino on yhä haussa – yhdellä hetkellä tehosteet eivät ole tarpeeksi voimakkaita, ja toisella taas dialogi on epäselvää. Näitä tauteja on kauden jatkuessa helppo parantaa. Kokonaisuudessaan Myrsky on erinomainen ja ilmaisussaan johdonmukainen sovitus draamakirjallisuuden klassikosta, jonka ansioita tekstinä ei tarvitse erikseen perustella.
