Maaliskuun 13. päivä vuonna 1940 oli Suomessa surun päivä. Sataviisi päivää kestänyt talvisota oli päättynyt edellisenä yönä Moskovassa solmittuun rauhansopimukseen. Rauha astui voimaan kaikilla rintamilla kello 11:00.

Rauhanehdot olivat raskaat. Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle Karjalankannaksen, suurimman osan Sallasta sekä Laatokan pohjoispuoliset alueet.

Luovutetun Karjalan alue sisälsi kolme kaupunkia eli Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen. Kodittomaksi jäi lähes 430 000 karjalaista. Liput laskettiin maassa puolitankoon.

Pohjois-Karjalassa, noin kymmenen kilometrin päässä Tohmajärven keskustasta sijaitsevassa maatalossa tunnelma oli toinen.

Kolmetoistavuotias Sulo Eemil, yksitoistavuotias Vilho ja yhdeksänvuotias Tuulikki riemuitsivat, sillä isä palaisi sodasta kotiin. Kaksivuotias Olavi ilakoi mukana, vaikka ei vielä oikein asioista ymmärtänyt.

Ulkoministeri Väinö Tannerin oli tarkoitus pitää puhe puoliltapäivin, joten perheen äiti Helmi Katriina Vatanen lähetti Sulon kuuntelemaan uutisia naapuriin. Siellä oli radio. Äiti lähti navetalle töihin.

Yllättäen Sulo palasi heti takaisin, mutta ei puhunut mitään.

– Äidille tuli aavistus, etteivät asiat olleet hyvin. Lopulta Sulo suostui kertomaan, mitä oli tapahtunut. Hän oli mennyt naapuriin. Talon rappusilla oli seissyt nuori mies, joka oli sanonut, että ”sinun isäsi on kaatunut”, Tuulikki Vatanen, 89, kertoo.

Mistä poika oli sen kuullut, ei koskaan selvinnyt.

– Äiti ei ensin uskonut, koska virallista tietoa ei ollut tullut. Mutta sillä aikaa, kun olimme koulussa, pappi oli nähtävästi käynyt.

Perheen isä Eemil Vatanen oli jäänyt mottiin ja kaatunut 3. maaliskuuta 1940 Kuhmossa. Hän oli kaatuessaan 38-vuotias.

– Ei ole olemassakaan sanoja, millä kuvaisi sitä surun, tuskan ja itkun määrää, joka kodin sen jälkeen valtasi, Tuulikki sanoo.

Kun hautajaisten jälkeen palattiin kotiin ja äiti riisui hatustaan suruharson, elämän oli jatkuttava.

Sotalesket nostivat harteilleen yksinhuoltajuuden taakan ja ottivat vastuun jopa niistä raskaimmista töistä, jotka isä oli hoitanut. Vaihtoehtoa ei ollut.

Kaatuneiden omaiset saivat myös kirjeen, jonka teksti kuului seuraavasti: Velvollisuuteni on ilmoittaa, että (nimi) on kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon teitä tietoisuus, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim.

Niin kuin muissakin kodeissa, myös Vatasilla kirje laitettiin lasin alle, kehystettiin ja ripustettiin seinälle.

Lipaston päällä oli mustavalkoinen valokuva isästä ja sen vieressä vanhempien vihkikuva. Lapset tavasivat tekstiä eivätkä ymmärtäneet: ”Olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin.”

– Emme olisi halunneet antaa, Tuulikki sanoo.

Tuulikki Vatasen lapsuudenkodissa kasvatettiin ruista, kauraa, ohraa ja joskus myös pellavaa. Taloon kuului vähän metsää, navetassa ammui jokunen lehmä. Isä Eemil Vatanen työskenteli tilan pitämisen ohessa Tohmajärven tiilitehtaalla.

– Isä oli hiljaisempi, äiti puheliaampi. Siihen aikaan tunteista ei puhuttu, mutta vaistosimme, että vanhempien oli hyvä olla yhdessä, Tuulikki kertoo.

Vatasten äiti oli luonteeltaan itsenäinen.

– Hän halusi pukeutua kauniisti ja huolehti hyvin kaikesta: karjanhoidosta, kodista. Isä hemmotteli minua ja osti kauniita mekkoja. Kerran isä toi kotiin punaista kangasta, josta ommeltiin minulle hiihtopuku.

Lapsuus maaseudulla oli onnellista, kunnes sota alkoi.

– Äidistä aisti pelon, ja isä oli entistä hiljaisempi. Isän työ tiilitehtaalla oli kuitenkin niin tärkeä, ettei isää päästetty alkuryntäykseen. Vasta joulun aikoihin 1939 tuli käsky lähteä rintamalle.

– Asuimme samassa talossa isän veljen ja tämän perheen kanssa. Isä lähti aikaisin aamulla. Vasta myöhemmin setäni kertoi, että isä oli lähtiessään koputtanut veljensä ikkunaan ja sanonut, että hänestä tuntuu, ettei hän palaa.

Isä määrättiin jalkaväkirykmentti 27:ään eli Kemin rykmenttiin, joka koostui Peräpohjolan alueen reserviläisistä. Rykmentti taisteli talvisodassa Suomussalmen ja Kuhmon rintamilla.

Isän kuoleman jälkeen Helmi-äiti otti vastuulleen maatilan.

– Kyläläiset kävivät auttamassa, naapurit olivat hyviä ihmisiä. Myös isän veli perheineen auttoi. Ehkä se oli yksi syy siihen, että jaksettiin. Äidin työtaakka muuttui valtavaksi, ja ihmettelen vieläkin, miten hän selvisi. Hän alkoi samoihin aikoihin sairastella, sitä kutsuttiin keuhkokatarriksi. Ei hän siitä kenellekään kertonut.

Elettiin aikaa, jolloin ei ollut vielä pesukoneita, jääkaappeja eikä pölynimureita. Oli hakattava polttopuut, haettava vedet kaivosta, keitettävä pyykit, leivottava leivät ja kirnuttava voi.

Oli tyhjennettävä lannat navetasta, kynnettävä pellot, kylvettävä vilja, niitettävä elukoille heinät, teurastettava tarvittaessa kotieläimiä, ajettava maidot meijeriin tai vähintään raahattava 50 litran painoiset maitotonkat maitolaiturille.

Tytöt laitettiin siivoamaan, tiskaamaan, kitkemään rikkaruohoja, neulomaan lapasia, lypsämään ja vahtimaan pienempiään. Pojat tekivät pienestä pitäen ”miesten töitä”.

– Autoimme äitiä kaikessa. Lypsäminen oli raskasta. Opin sen, mutta huonosti. Veljet hoitivat joskus minunkin työt, hemmottelivat siskoaan. Koska asuimme maatalossa, ruoasta ei ollut pulaa, mutta rahaa oli vähemmän. Ei ollut samanlaista hätää kuin muilla.

Surun keskellä Tuulikin äiti löysi voiman ja lohdun uskosta.

– Äiti rukoili ja opetti myös sen meille. Hän osasi valtavan määrän virsiä ulkoa. Äiti sanoi, ettei meillä ole muuta turvaa kuin Jumala, joka auttaa kestämään tämän kaiken.

Äiti kuoli 57-vuotiaana vuonna 1956. Yksi veli opiskeli opettajaksi, Tuulikki diakonissaksi ja kaksi muuta veljeä kouluttautui LVI-alalle.

Anja Peltonen, 87, ei päässyt isänsä hautajaisiin – ja sodan tuottama suru oli lähes kohtuuton äidille.

Elettiin syksyä 1939 Impilahdella, Sumerian kylässä lähellä Laatokkaa. Viljat oli jo korjattu. Kolmekymppinen maanviljelijä Alvi Niikko työskenteli sokerijuurikaspellolla, kun kaksi tuttua suojeluskuntalaista tuli hakemaan.

– Se kävi aika nopeasti. Isä vaihtoi vaatteet ja lähti sotaan – äiti jäi tyhjän päälle, Anja Peltonen muistelee.

Isän perään kotipihalle jäi katsomaan vaimo Helvi ja pariskunnan kolme lasta: Ensio, Anja ja Pertti.

Suojeluskuntaan kuuluva Alvi Niikko määrättiin Erillinen Pataljoona 10:een, joka kuului IV armeijakunnan (Ryhmä Talvela) puolustusalueen niin sanottuihin suojajoukkoihin. IV armeijakunta kävi Kollaan taistelut Kollaanjoella Suistamon pitäjässä Laatokan Karjalassa.

Rintamalta alkoi tulla kirjeitä, joissa paistoi isän rakkaus ja huoli: ”Rakas kulta eukkoni…Kirjoitan täältä taas ikävissäni ja huolissani… Koita kestää urhoollisesti ja kyllähän sinä kestät. Rakkaani, kun pääsen pois, niin sitten minä koitan maksaa sinulle kaikki kärsimykset…”

Samaan aikaan tilanne Karjalassa kiristyi.

Itsenäisyyspäivänä 1939 perhe joutui lähtemään evakkoon Impilahdelta Tuusniemelle. Ensimmäinen evakkopaikka oli ankea. Synkkä tupa ja kaksi tuimaa, vanhaa ihmistä. Joulun jälkeen perheelle osoitettiin parempi paikka.

– Yllättäen tuli sähkösanoma. Isä oli haavoittunut selkään 30. joulukuuta 1939 ja joutunut sotasairaalaan. Äiti lähti katsomaan isää. Isä ehti vielä kirjoittaa meille sairaalasta, mutta haavoittuminen oli liian vakava. Ampumahaavaan levisi tulehdus, ja isä menehtyi 31. tammikuuta 1940.

Alvi Niikko haudattiin kotipaikkakunnalleen Impilahdelle, eikä edes vaimo päässyt hautajaisiin, sillä alue oli suljettu siviileiltä. Samaan aikaan siunattiin myös äidin veli, Anjan eno. Valokuvista näkyi myöhemmin, että alttarin ympäristö oli täynnä arkkuja – toisella puolen ortodoksit, toisella luterilaiset, ja paikalla oli kaksi pappia.

– Isän kuolema ei tullut todeksi, koska emme päässeet hautajaisiin. Äiti itki, koko ajan.

Kesällä 1940 tuli seuraava isku: Anjan kahdeksanvuotias pikkuveli, Pertti, sairastui umpisuolentulehdukseen ja kuoli.

Kuukautta myöhemmin menehtyi jäykkäkouristukseen Anjan rakas ja tärkein ystävä, Anjaa kolme vuotta vanhempi äidin pikkusisko Sylvi. Äiti oli murtua suruunsa.

– Syksyllä 1941 pääsimme takaisin Impilahdelle, mutta jouduimme muuttamaan mummolaan. Oma koti oli huonossa kunnossa, täynnä lutikoita. Jotkut työmiehet kiersivät taloja savustamassa ne puhtaiksi, Anja kertoo.

Ensimmäinen talvi oli ankea, oli paljon puutetta.

– Kodista löytyi jauhoja ja paleltuneita perunoita, mutta laarin pohjalta myös vehnänjyviä, joita meidän lasten piti jauhaa kahvimyllyllä aina, kun oli aikaa istahtaa alas. Siitä saatiin hyvää puuroa.

Seuraava kesä 1942 oli jo helpompi, koska perunat saatiin maahan ja viljat kasvamaan. Kaivo putsattiin, lehmät haettiin evakosta.

– Tilanpitoon äiti sai apua venäläisiltä sotavangeilta, ja kylältä löytyi myös talkooporukkaa. Meidän lasten piti tehdä osamme. Äiti ei koskaan näyttänyt väsymystään, mutta surua kylläkin. Hän puhui paljon isästä.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944, yli 400 000 evakkoa joutui jälleen jättämään kotinsa, ja tällä kertaa – sitä vielä tietämättä – lopullisesti.

– Heinäkuussa tuli lähtökäsky, suuntana Lapua. Olin 12-vuotias. Mummo vietiin junaan, me tulimme hevosella perässä. Vastaan tuli sotilaita, jotka katsoivat ihmeissään, sillä siinä vaiheessa kaikkien siviilien olisi pitänyt jo poistua.

Ajan hengen mukaisesti harva nainen kävi töissä, joten useassa perheessä mies kantoi vastuun perheen elatuksesta ja toimeentulosta. Isän kaatumisen jälkeen monen perheen elämää alkoi hallita taloudellinen niukkuus.

Kaatuneiden leskille maksettiin huoltoeläkettä, mutta summa oli niin pieni, että naisten oli pakko työskennellä kodin ulkopuolella usein jopa kahdessa työssä selviytyäkseen taloudellisesti. Silti tämä valtion maksama mitätön eläke aiheutti ihmisissä kateutta.

Huoltoeläkkeen summa vaihteli eriarvoisesti alle 500:sta markasta yli 1 000 markkaan riippuen kaatuneen miehen sotilasarvosta ja tämän ennen sotia saamasta vuosiansiosta. Upseerien sotalesket saivat siis enemmän huoltoeläkettä kuin tavallisen sotamiehen leski.

Kyseessä oli vain nimellinen apu. Tavallisen sotamiehen leski sai vuonna 1941 kuukaudessa vajaa 500 markkaa, jolla piti elättää itsensä ja lapset. Siihen aikaan metsätöissä olevan ajomiehen päiväpalkka oli noin 170 markkaa.

Jos isä katosi rintamalla, sotakummikorvauksia ei perheelle maksettu. Sen sijaan perhe sai isän sotakuukausipalkan. Sen jälkeen isä julistettiin kuolleeksi, ja lapsista tuli virallisesti sotaorpoja ja äidistä sotaleski.

Koska sotalesket joutuivat taloudellisesti tiukoille, ja suurin osa oli ammattitaidottomia kotiäitejä, vuonna 1943 säädettiin työhuoltolaki, joka takasi huoltoeläkkeeseen oikeutetuille ammattikoulutuksen.

Sillä pyrittiin antamaan kotiäideille mahdollisuus hankkia lisätienestiä ammatilla, jota voisi harjoittaa kotona.

Sotaleskiä koulutettiin hatuntekijöiksi ja ompelijoiksi, konekirjoittajiksi ja kirjanpitäjiksi.

– Äiti yritti kaikenlaista, oli karjakkona ja kävi kutojakurssin. Meille tarjottiin myös pientilaa, mutta siihen äiti ei enää lähtenyt. Lopulta äiti kouluttautui kylmäköksi. Elämä järjestyi pikkuhiljaa.

– Minulla on silti sellainen tunne, ettei äiti koskaan selvinnyt sotavuosista kunnolla. Äidistä tuli levoton, hän ei löytänyt paikkaansa. Me muutimme usein, Anja kertoo.

Sodan jälkeinen aika oli ankeaa. Yhteiskunta suhtautui sotaleskiin ja sotaorpoihin nuivasti, lähes ylimielisesti. Köyhyydestä ja leskeydestä koettiin jopa häpeää.

Koulukiusaaminen oli yleistä, eikä sureminen ollut sallittua. Lasten piti ymmärtää olla ylpeitä siitä, että oli saanut antaa suuren uhrin isänmaan puolesta.

Maahan levisi hiljaisuuden kulttuuri, koska kansa halusi unohtaa sodan aiheuttamat menetykset.

– Sanottiin meillekin, että mitäs isäs meni sotaan… Kaiken huipuksi olin ortodoksi, eli muiden mielestä ryssä. Kun vaihdoin koulua, valehtelin olevani luterilainen, Anja kertoo.

Sotalesket nostettiin erityiseen asemaan, koska mies oli kuollut sankarikuoleman. Naisilta odotettiin lähes nunnien kaltaista nuhteetonta elämää, jossa loppuelämä piti kulua sankarivainajan muistoa vaalien.

– Lopulta muutimme Helsinkiin. Turvaa ja tukea elämään toi mummo, äidin äiti, joka oli tyypillinen karjalaismummo huiveineen ja pitkine hameineen. Äiti puhui paljon isästä, mutta myös perheen tekemistä retkistä Laatokalle, nuoruudestaan sekä sisaruksistaan.

Peltosen äiti kuoli vuonna 1986.

– Kunnioitan ja arvostan äidin rauhallisuutta. Kaikesta huolimatta hän ei valittanut koskaan, Anja Peltonen sanoo. ●