Jaetaan elämää suuremmat kuvat ruoka-annoksista ja katetusta pöydästä, levitetään maailmalle kakaroiden hauskat tokaisut, kidutetaan lähimmäisiä banaaleilla lomakuvilla. Brändätään näin perheen elämä.
Loputon määrä kuvia ja kommentteja, joille näytetään velvollisuudesta peukkuja.
Voi jumalauta, kuinka tuokin perhe jaksaa vetää roolia, peukkuja, klik.
Haistakaa paska, meillä ei ole varaa matkustaa teidän lomakohteeseenne, peukkuja, klik.
Elämys ei ole enää mitään, ellei sitä dokumentoida ja jaeta. Elämä pitää tuotteistaa elämyspaketeiksi, jotta sitä voitaisiin markkinoida tuhannelle parhaalle kaverille ja ystäväperheille, jotka puolestaan markkinoivat omaa elämäänsä.
Tervetuloa maailmaan, jossa elämä on poseeraus. Meidän elämämme tarkoitus on yksinkertainen: elämä pitää saada näyttämään siltä, että sitä voidaan peukuttaa.
Se tunne, kun tajuaa, miten merkityksetöntä kaikki on. Miljoonannen peukun jälkeen mikään ei tunnu miltään. Kaikki virtaa somessa ohi valtavalla vauhdilla: fiilikset, mielipiteet, ystäväperheen kateutta herättäneet lomakuvat, kaikki. Informaatiohelvetissä kaikki muuttuu loputtomaksi mössöksi, joka turruttaa mielen ja muuttaa historiantajun.
Loputon kommenttien ja statuspäivitysten virta banalisoi kaiken ja tuottaa sitä, mitä vastaan pöhinällä ja oman elämän markkinoinnilla yritetään taistella.
Tyhjyys pöhisee pöhinän keskellä. Sitä vastaan taistellaan uudella päivityksellä valtavasta sadomasoelämyksestä triathlontempauksessa. Ainakin keho tuntee vielä kipua, vaikka mieli onkin loputtomasta paskapuheesta muusina.
Kivat teille läskeille, jotka ette elä ikuisesti niin kuin kuntoileva perheemme, klik. Haluamme jakaa teidän kanssanne sen, miten erinomaisia olemme, klik. Tässä ruokavaliomme , joka saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä, klik.
Merkityksettömyys saa ihmiset palaamaan oman kehonsa ääreen. Vatsasta ja lihaksista löytyy totuus. Kaoottisessa ja merkityksettömyyttä tuottavassa maailmassa on lohdullista tietää, että oman peräsuolen toimintaa voi kontroloida oikealla ruokavaliolla.
Se tunne, kun taas törmää idiootin mielipiteeseen. Joku on vaahdonnut minareeteista, jotka valtaavat maan ja toiset vaahtoavat siitä, että joku vaahtoaa. Ja niin vaahto täyttää taas maan, ja jokainen saa kevyet kiksit ja kaikilla on hetkeksi jokin tarkoitus elämälleen.
Rahvaan ääni kuuluu somessa kuuluvammin kuin koskaan Suomen historiassa ja tyhmentää maan. Olemme matkalla kohti hengen demokratiaa, jossa idioottien tyrannia vaientaa älymystön äänen.
Jokainen mielipide on hengen demokratiassa yhtä arvokas; jokainen somen viemäriin heitetty rasistinen jätepäästö saattaa synnyttää pöhinän, johon valtamedia reagoi. Näin syntyy kierre, jossa rasistiset idiootit ottavat aloitteen itselleen. Kukaan ei viitsi enää edes laskea, kuinka merkittävästä ilmiöstä on kysymys. Pöhinä riittää jutun aiheeksi ja synnyttää uutta pöhinää.
Ajattelun korvaa pöhinä ja taustalta kuuluu rahvaan örinä eliittejä vastaan.
Mutta toivoa on. Istun ikkkunan ääressä, tuijotan Tehtaankadun pysäkillä pussailevaa nuorta paria ja ajattelen: tuossa on toivoa, tuo ei ole vaahtoa. Tuo ei ole somen viemäriin heitetty ääliömäinen mielipide, eikä virkaa tekevän kauhistelijan närkästynyt kannanotto. Siinä ne seisovat, sporaa ja tulevaisuutta odottamassa ja pitävät toisiaan käsistä. Eivät ota selfietä, elävät vain tätä elämää ja keskittyvät toistensa seuraan.
Ihmeellistä. Jotain hyvää voi tapahtua niin, ettei sitä tarvitse heti jakaa tuhannelle parhaalle frendilleen.
Ruben Stiller on etelähelsinkiläinen toimittaja, joka ei jaa somessa mitään.
