Janika, 33
Olen koko ikäni ollut se isokokoisempi tyyppi ja harmitellut sitä. Katseeni omaan kehoon on siis ollut vääristynyt ja hyvin vaativa. Nyt raskauden ja iän myötä se katse on muuttunut. Tykkään kauheasti raskausmahastani.
Varmaan tähän kaikkeen vaikuttaa paljon myös puolisoni suhtautuminen. Hän on aina hyväksynyt minut juuri sellaisena kuin olen. Olemme tulevasta lapsesta tosi onnellisia.
Sain tietää raskaudesta joulukuun puolivälissä. Ajattelin ensin, että olisin kertonut puolisolleni vasta jouluaattona. Mutta en sitten pystynytkään odottamaan, vaan paketoin testin ja annoin sen hänelle lahjaksi jo samana päivänä.
Jannica, 40
Olen visuaalinen ihminen. Se, miten pukeuden ja laitan itseäni, on vähän sama asia kuin vaikka taulun maalaaminen. Se on tapa ilmaista itseään. Siksi en ole halunnut siitä luopua myöskään raskaana ollessa.
Maha alkoi näkyä heti raskauden alkuvaiheessa, koska olin ollut raskaana viimeksi alle vuosi sitten. Sen lapsen menetin.
En tykkää olla raskaana. On kaikenlaisia vaivoja ja asioita, mitä ei saa tehdä. Tämä estää esimerkiksi urheilua ja valvomista. Tuntuu, että raskauden ajaksi osittain menettää kehonsa.
Raskausmaha on kyllä minusta sinänsä kivannäköinen, ja tykkään korostaa sitä pukeutumisessa. Olin vielä viikkoa ennen synnytystä teknobileissä tanssimassa. Sain hirveästi palautetta siellä, että ihanaa nähdä, etten ole lopettanut elämistä, vaikka olen raskaana.
Tietysti tuollaiset asiat pitää tehdä kropan ehdoilla, mutta minä tiedän, millaista vauvan kanssa on. Juuri siksi halusin mennä bileisiin, koska synnytyksen jälkeen ne ovat vähäksi aikaa ohi.
Meriam, 30
Sain esikoiseni parikymppisenä. Siitä on jo melkein kymmenen vuotta. Olin ajatellut, että toinen raskaus sujuisi helpommin, mutta ei se oikeastaan mennyt niin.
Jännitin kauheasti, että minkä muotoinen maha minulle tulee ja tajuavatko ihmiset edes, että olen raskaana. Representaation puute vaikuttaa tosi paljon. Esillä olevat raskauskehot ovat niin tietynlaisia: laihoja ja valkoisia.
Terveyden kannalta ensimmäiset kuukaudet menivät kivasti, mutta sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes. Piti alkaa tarkkailla painoa ja ruokavaliota, pitää ruokapäiväkirjaa ja näin. Se laukaisi minulla syömishäiriöön liittyviä ajatuksia. Olen joutunut työstämään niitä nyt vielä synnytyksen jälkeenkin.
Tähän vaiheeseen kaipaisi kyllä enemmän yhteiskunnan tukea. Ei ole oikein mitään paikkaa, jossa tuore äiti voisi käsitellä omaan kehoonsa liittyviä asioita.
Taru, 37
Sairastan alopecian harvinaista muotoa, eli minulla ei ole juurikaan ihokarvoja. Tällä hetkellä on vain omat ripset ja muutamia yksittäisiä karvoja varpaiden päällä.
Sain diagnoosin 12-vuotiaana, kun murrosikä oli aluillaan. Oli raskasta olla erilainen pienellä paikkakunnalla, vähän friikki muiden silmissä. Jälkikäteen olen ajatellut, että siinä vaiheessa olisi joka tapauksessa joutunut käymään läpi omaa identiteettiään. Olen tämän takia tullut tosi sinuiksi itseni kanssa. Se määrittää nykyään minuuttani mutta ei elämää.
Tiedän, että monet kokevat raskaana olemisen eheyttävänä juttuna tai naisellisuuden vahvistumisena. Minulle se ei ole sellainen kokemus, en nauti raskaana olemisesta, vaikka molemmat raskauteni ovat olleet helppoja. Ehkä se johtuu juuri alopeciasta. Monelle voi olla hirveän iso juttu, kun keho muuttuu, eikä sille voi mitään. Mutta minä olen kokenut sen jo aiemmin.
Henna, 24
Olin vuonna 2017 yhden kaverin luona yötä. Asunto syttyi palamaan aamuyöllä. Meitä oli siellä siinä vaiheessa minä ja neljä muuta tyyppiä. Minä olin ainut, joka loukkaantui.
Sain toisen ja kolmannen asteen palovammoja. Ne peittivät 34 prosenttia kehostani. Lopulta vietin puolitoista kuukautta sairaalassa. Siellä minulta kysyttiin, että mitä mieltä olisin siitä, jos ihosiirteitä otettaisiin päänahasta. Sitä varten piti ajaa sitten hiukset pois.
Se tuntui siinä hetkessä pisteeltä iin päälle. Että kun muutenkin on koko kroppa haavoilla, niin sitten vielä viedään hiukset.
Palohaavoista tulleet arvet ovat parantuneet hyvin. Iho tosin vaatii paljon rasvausta, ja jalkapohjien alueet ovat välillä arat. Varsinkin raskausaikana, kun kehon painopiste muuttui.
Olen päässyt myös tunnepuolessa paljon eteenpäin. Monen ihmisen kanssa tuli entistä läheisemmät välit. Onnettomuus opetti, että ulkonäkö on katoavaista ja että ihmisyydessä on enimmäkseen kysymys jostain ihan muusta.
Totta kai nykyään se ulkonäkökeskeisyys tahtoo helposti vyöryä takaisin. Sitä pitää aina palata vähän taaksepäin omissa kokemuksissa, että osaa paremmin suhtautua.
Mutta kun näkee vaikka kuvia naisista, joilla ei raskausaikana muutu mikään muu kuin maha tai jotka näyttävät olevan täysin entisensä pari viikkoa synnytyksen jälkeen, niin on siinä aika vaikea olla armollinen itseään kohtaan.
