Olohuoneessa on rinnakkain kaksi nojatuolia. Toinen on psykologi Pirkko Lahden, toinen hänen avopuolisonsa Kauko Piiparin. Nyt Kaukon tuolissa istuu kaksi pupua, George Washington ja sen veli. Alzheimerin tautia sairastava Kauko oli edellisenä päivänä kotona, mutta vain käymässä.

Viime lokakuusta asti Kauko Piipari on asunut hoitokodissa.

– Hän kysyi, miksi hänen täytyy olla hoitokodissa. Vastasin, etten jaksa enää hoitaa häntä. Olen itsekin vanha. Hänen jalkansa eivät kanna, enkä jaksa nostaa häntä.

87-vuotiaan Kaukon muistisairaus todettiin seitsemän vuotta sitten. Pirkko sanoo, että itse kukin unohtaa asioita ja toimii epäloogisesti. Se menee helposti iän, ei sairauden piikkiin.

Kaukon diagnoosiin johtanut käänne oli kuitenkin dramaattinen. Molempien autot olivat huollossa Lohjalla, ja sieltä lähdettiin Helsinkiin.

Kaukoa ei löytynyt mistään. Pirkko soitti naapureille ja poliisille. Mies löydettiin Lohjanharjulta. Hän säikähti niin, että lähti pakoon.

– Menimme lääkäriin, ja Kaukolta lähti ajokortti. Siltä seisomalta kuitenkin ruvettiin katsomaan lääkitystä. Se oli sokki.

Kaukolla todettiin vaskulaarinen eli verisuonien Alzheimer.

Pirkosta tuli omaishoitaja. Häntä on auttanut se, että hän tuntee taudin ja on tottunut löytämään ratkaisuja.

– Tein kuitenkin virheen ottamalla yhä enemmän Kaukon asioita haltuuni. Lääkärin vastaanotolla hän selvisi huumorilla kutsumalla minua sihteeriksi tai kansliapäälliköksi. Hänen ei tarvinnut tietää, miksi hän oli siellä.

Vaikka muistisairaus etenee, Kaukon kiltti, kohtelias ja ystävällinen persoona ei ole hävinnyt, mikä on yllätys.

– Hänen kanssaan voi jutella, ja koira istuu hänen sylissään. Rakkaus tietenkin muuttuu, hän on hoidettavani. Omaishoitaja jaksaa, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Nyt kotona on hämmästyttävän tyhjää. Ennen päivät täyttyivät Kaukon hoitamisesta: hygieniasta ja ruoanlaitosta.

– Minulla on aikaa yllin kyllin. Viime vuonna luin noin 90 kirjaa ja olen nyt lukenut jo useita. Käyn auttamassa ihmisiä ja pidän luentoja.

Tänä talvena Pirkko on hiihtänyt usein ja käynyt sen jälkeen avannossa ja saunomassa.

– Sitten istun kotona ja ihailen, kuinka tarmokas mä olen. Töissä ollessani ajoin rantaan usein suoraan töistä, kävin uimassa, panin alusvaatteet ja takin päälle ja tulin puolialasti kotiin. Koskaan mieheni ei kysynyt, missä olen ollut.

Mutta Pirkko ei silti ole kotona yksin. Siitä pitää huolen hoitokoira Nelli, joka on 12-vuotias bichon frisé napolitain.

– Nelli sulattaa sylit ja sydämet. Hän on kiltti ja määrätietoinen. Minä taas olen huono koirankasvattaja, vaikka minulla on psykologin koulutus.

Nelli on Pirkon ystävän koira, jota hän hoitaa, kun sen emäntä on Unkarissa.

– Nelli tietää, että olen pehmo, vaikka yritänkin olla kovis. Olen muutenkin perusyliempaattinen. Se on kiusa ja siunaus. Helposti autan ihmisiä ja saan myös avunpyyntöjä.

Nelli on nyt myös kirjailija. Pirkko alkoi kirjoittaa ystävälleen Nellin nimissä siitä, miten heillä on mennyt.

Nämä tarinat ilahduttavat nyt myös Avun lukijoita. Sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä.

Pirkko Lahti haluaa inhimillistää koiran sielunelämää jutuissaan, ja hän tekee sen tietoisesti.

– Sijoitamme tunteita koiraan, enkä näe sitä vaarallisena. Koira on hellyyteni kohde, puolisoni lisäksi.

Lemmikki myös konkretisoi menettämistä, sillä tiedämme joutuvamme luopumaan siitä.

– Koko elämähän on luopumista: lapsuudesta, nuoruudesta, terveydestä, ystävistä, perheestä – ja elämästä. Se läksy on opittava.

Omaa koiraa Pirkolla ei ole ollut vuosikymmeniin, mutta se ainokainen oli sitäkin ikimuistoisempi.

Mörri (1971–86) oli Toivo Pihkasen dreeverin ja Armi Ratian labradorinnoutajan rakkauslapsi kohtaamisesta Bökarsin tanssilattian alla. Syntyi viisi aika rumaa pentua, joista Pirkko otti pienimmän.

– Mörri oli mahdoton. Luin kaikki koirankasvatusoppaat, ja kaikki meni päin mäntyä. Annoin koiran äidilleni, kun hän eläköityessään muutti maalle. Hänellä oli ollut neurologisia oireita, ja ne hävisivät kokonaan. Mörri ja äiti kävivät myös koirakoulussa, mutta jäivät kaksi kertaa luokalle.

Pirkon mukana Mörri kulki luennoilla ja matkusti aina auton etupenkillä.

Pirkko Lahti tunnetaan Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikaisena toiminnanjohtajana. 1980-luvulla hän alkoi kutsua itseään päivystäväksi psykologiksi, koska media pyysi häneltä usein kommentteja mielenterveydestä.

– Ihmisistä kiinnostuin jo lapsena, ja empatian ohella se selittää ammatinvalintani.

Pirkon mieleen on piirtynyt ihmismaisema Kiskon kirkonkylästä. Hänen äitinsä oli kutoja, ja kotona kävi asiakkaita. Isä kaatui rintamalla, kun Pirkko oli kaksiviikkoinen. Naapurin August-suutarista tuli hänelle isähahmo, ja hän kertoo olleensa suutarin verstaalla päivähoidossa kolmivuotiaasta asti.

Raitin varrella asuivat myös kelloseppä, portsari, nimismies, sekatyömiehiä, maanviljelijä, koulun keittäjä, herastuomari ja kaksi skitsofreenistä tätiä, joista toinen ajoi pois piruja.

Työ vei Pirkko Lahden myös rankkoihin tilanteisiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Useat näistä tapahtumista olivat koko kansaa koskettaneita tragedioita.

Hän oli auttamassa ihmisiä Estonian upottua.

Hän istui yön poliisiautossa neuvomassa, kun palkkamurhaaja Ilpo Larha oli linnoittautunut asuntoon Lahdessa.

Hän oli kriisiryhmässä, kun 23 nuorta menehtyi bussiturmassa Konginkankaalla.

Kolme viikkoa hän pyrki ranskalaisen ja saksalaisen lääkärin kanssa Abu Sayaaf -sissiryhmän leiriin Jolon saarella Filippiineillä, kun Seppo Fränti ja Risto Vahanen olivat sen panttivankeina.

Euroopan Neuvoston kidutuksen vastaisen komitean tarkastusmatkalla ryhmä, jossa hän oli mukana, kidnapattiin Turkissa, lähellä Irakin rajaa.

– Istuimme autossa siepattuina vuorokauden. Se oli hirveää. Onneksi meidät vapautettiin. Ammattini on ollut kiintoisa, mutta siihen kuului paljon myös tylsää rutiinia.

Uransa aikana Pirkko on nähnyt suuria muutoksia mielenterveystyössä. Silti ihmisiä hoidetaan yhä lokeroissa: lääkärit somaattisia, psykiatrit henkisiä sairauksia.

Hän kertoo Siuntion kylpylässä tehdystä tutkimuksesta, jossa psyykkisesti sairaita ihmisiä oli kuntoutuksessa. Lääkärit havaitsivat paljon fyysisiä terveysongelmia, joita psykiatrit eivät nähneet. Psyyken ongelmia he taas eivät rekisteröineet.

Onneksi tänään tähdätään yhä enemmän ihmisen kokonaisvaltaiseen hoitoon, ja omaiset ja läheiset otetaan mukaan entistä paremmin.

– Huonokuntoinenkin ihminen tsemppaa 10–20 minuuttia lääkärin vastaanotolla. Omaiset näkevät arjen. Silti heihin voidaan suhtautua epäillen: tarkoittavatko he varmasti hyvää?

Pirkko sanoo, että mielenterveyspalveluita käyttää kahden kerroksen väki.

On ihmisiä, joilla on vakava psyykkinen sairaus. Heitä ei voi koskaan auttaa liikaa. Sitten on ihmisiä, joilla on akuutti kriisi: avioero, kuolema tai muu trauma. Hekin tarvitsevat mielen hoitoa, ja auttajista on pulaa.

– Mutta ihmiset eivät enää kestä yhtään kärsimystä. Se kuuluu elämään, eikä sitä voi lääkitä pois.

Pirkko Lahti muistuttaa, että kenen hyvänsä mielenterveys voi järkkyä. Hän viittaa 80-luvulla sattuneeseen pahaan autokolariin, jonka seurauksena hän masentui.

– Senkin olen oppinut, että olen avuton, jos se sattuu minulle, ammattilaiselle.

sdf

Nelli pissaa olohuoneen matolle, ja saamme tahranpoistovinkin: Kastele talouspaperi litimäräksi ja laita se tahran päälle. Kuivuessaan paperi imee tahran pois.

Koti on täynnä kirjoja ja taidetta. Olohuoneen lattialla on pino, josta Pirkko kehottaa ottamaan jotain mukaan. Esillä oleva taide on pääasiassa grafiikkaa.

Nurkassa on maalausteline, jossa on Kiinasta tuotu työ. Pirkko maalaa ja luonnostelee itsekin, mutta ei näytä töitään.

– Haluan säilyttää käden ja aivojen koordinaatiokyvyn.

Hän istahtaa ruokapöydän päähän. Takaa katselee joukko klovneja.

– Rakastan klovneja. Heissä ovat ilo ja suru läsnä yhtä aikaa. Kerran istuin New Yorkin metrossa klovnin vieressä. Hän itki. En puhunut hänen kanssaan, mutta otin häntä kädestä kiinni, ventovierasta miestä.

Mieleenpainuvaa Pirkko Lahden kohtaamisessa on huumori, joka pyrkii esiin keskustelunaiheesta riippumatta. Sitä säestää katse, joka tarkistaa, pysyykö toinen kärryillä. Nyt hän katsoo itämaista mattoa olohuoneen seinällä ja kertoo:

– Olin Iranissa akateemisessa porukassa, ja meidän piti kertoa, miksi tulimme sinne. Vastasin, että ostan lentävän maton ja palaan sillä kotiin. Huumorilla olen selvinnyt monesta tilanteesta. Minulla on liiankin suuri taipumus heittää huumorin puolelle. Ilo ja suru kulkevat samoja hermoratoja.

Korona-aikana Pirkko Lahti on lähettänyt joka aamu noin kymmenelle ystävälleen tekstiviestin tai soittanut heille.

– Ihmisellä pitää olla ainakin arkunkantajien verran erilaisia ystäviä, siis kuusi. Yksi hyvä ystävä ei riitä kantamaan kriisissä. Kerromme eri ihmisille asiat eri tavalla, ja silloin verkosto kantaa. Verkosto pitää hankkia, kun menee hyvin. Kriisissä se ei onnistu.

Häntä ilahduttaa, että korona on saanut ihmiset huomaamaan, että he tarvitsevat toisiaan ja ovat riippuvaisia toisistaan. Aito kohtaaminen nousee arvoon.

Koronamasennuksesta hän ei puhuisi, vaan mielialanmuutoksesta.

– Masennus on vakava sairaus. Suurin osa reaktioistamme on mielialan turtumista ja kaipaamme piristystä.

Pirkko Lahti jäi eläkkeelle viisitoista vuotta sitten ja ikävöi edelleen työyhteisöään ja sihteereitä – ja jatkaa samaa työtä kuin ennenkin.

Nytkin on valmisteilla luento, ja hän tekee terapiatyötä. Yhteiskuntaa hän seuraa tiiviisti.

– Kun Sauli Niinistö kiitti Pekka Haavistoa tämän Venäjän-vierailun yhteydessä, kuulin ensi kertaa poliitikon kiittävän toista poliitikkoa. Toivon, että tämä tulisi suomalaiseen politiikkaan.

Lahti lainaa eläintutkija Desmond Morrisia: ”Kun ihmistä moititaan, tarvitaan kaksitoista kiitosta, jotta se nollautuu.”

– Suomalaisen on vaikeaa kohdata niin moitetta kuin kiitostakin. Moite saa hänet puolustautumaan. Kiitosta hän vähättelee tai mitätöi sen. Oma ikäpolveni eli ei saa ylpeillä -hengessä. Uusi sukupolvi osaa jo arvostaa itseään.

Tänään tunnelma on myös helpottunut, sillä elokuussa 80 vuotta täyttävä Pirkko Lahti on saanut koronarokotuksen.

Kuvausmeikkiä laittavaa Maria Kiviahoa hän pyytää hymyillen peittämään rypyt. Kun meikki on valmis, hän huudahtaa:

– Hieno! Oletpa sinä taitava! Sattumalta illalla vierailen teatterilaisten vanhainkodissa, onneksi meikattuna.

Illan toimista hän vaalii nukkumaanmenoa.

– Äitini sanoi, että kun illalla menee pitkäkseen ja panee luut peräkanaa, se on hieno hetki.

Pirkko on myös pitänyt kiinni siitä, että hänellä on oma tuoli.

– Suomalainen nainen syyllistyy herkästi ja kantaa huolta. Pitää antaa pään sisällä itselleen lupa rentoutua. Heittäydyn tuoliini kahvimuki tai viinilasi kädessä, luen ja saatan nukahtaakin.

Lattialla näyttää rentoutumisen mallia Nelli. Se makaa tassut ojossa kyljellään ja raottaa silmiään.

Josko joku rapsuttaisi vähän?