Olen viime aikoina miettinyt paljon kaapista tulemista, siellä olemista ja sitä, mihin julkinen keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ohjaa.

Oman kaapista tuloni tein kahdessa osassa. Läheisille ja uusille tuttaville olen ollut asiasta melko avoin jo vuosia, kun taas urheilumaailmalle avasin asian vasta viime joulukuussa – vaatimattomasti Helsingin Sanomissa. Molemmat olivat helpottavia mutta raastavia kokemuksia.

Ensimmäisille ystävilleni kerroin vuoden 2015 alussa. Tilanne oli niin ahdistava, etten pystynyt edes sanomaan sanoja ”homo” tai ”biseksuaali”. Käytin muotoilua ”sekakäyttäjä”, koska sekin tuntui helpommalta. Ystäväni olivat järkyttyneitä tasan siihen asti kunnes ymmärsivät, mitä oikeasti tarkoitin.

Mikä saa ihmisen pitämään viittausta päihdeongelmaan helpommalta sanoa ääneen kuin sitä, ettei ole hetero? Me emme kukaan synny homofobisina vaan opimme siihen. Opimme siihen edelleen, vaikka Pride on vuosi vuodelta suurempi ja vaikuttavampi tapahtuma.

Otsikoihin ja vitseihin tarttuminen saattaa kuulostaa pikkumaiselta, mutta seksuaalivähemmistöille ne voivat olla ratkaiseva muistutus yhteiskunnassa kytevistä asenteista.

Tänä vuonna iltapäivälehti julkaisi Pride-kuukauden alussa kolumnin, jossa väännettiin vitsiä sukupuolen korjausprosessista. Paria viikkoa myöhemmin samaisen median tunnin kestäneessä podcastissa naureskeltiin kolmessa eri yhteydessä sukupuolineutraaleille termeille. Viime vuonna Oulussa tapahtuneesta Pride-lippujen polttamisen motiiveista uutisoitiin ”kyllästymisenä seksuaalivähemmistöjen esillä oloon” eikä suinkaan homofobiana, josta todellisuudessa oli kysymys.

Osa on tarkoituksella tehtyä ilkeilyä, osa taas ajattelemattomuutta. Molempiin näistä lääke on sama – tietoisuuden lisääminen.

Apinarokkoa on leimattu sairaudeksi, joka leviää miesten välisessä seksissä. Tämä ei ole historiassa uutta. 1980-luvulla enemmistö HIV-tartunnan saaneista oli homo- ja biseksuaalisia miehiä, jolloin tauti ja homous linkitettiin yhteen siten, että se lietsoi sortoa ja pelkoa. Nyt maailma on ollut reilut kaksi vuotta pandemian runtelema. Maaperä homofobian uudelle nousulle on otollinen.

Miesten välinen seksi on mainittu lukuisissa uutisissa ja jopa sairaaloiden sisäisissä tiedotteissa apinarokon yhteydessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä ei ole sukupuolitauti eikä ole mitään tieteellistä saati vertaisarvioitua näyttöä siitä, että esimerkiksi homoudella olisi mitään tekemistä itse sairauden kanssa.

Historialla on tapana toistaa itseään. Siksi meidän olisi syytä välttää eri ihmisryhmien perusteetonta leimaamista. Syystä tai toisesta tätä ei olla apinarokosta uutisoitaessa muistettu. Sen vaikutukset ovat jo näkyneet käydyssä keskustelussa. Sairaanhoitaja työskentelevä ystäväni kertoi, kuinka oli joutunut työpaikan kahvitauolla puuttumaan keskusteluun, jossa terveydenhuollon ammattilaiset olivat puhuneet apinarokosta miesten seksitautina.

Jos terveydenhuollon ammattilaiset erehtyvät tähän, mikä mahtaa olla tilanne muilla? Entäpä kuinka he suhtautuvat sellaiseen ihmisryhmään, johon sairauden leviäminen liitetään? Etenkin tässä ajassa, jossa nyt elämme.

Kyllä me tiedämme.

Olen entisenä ammattilaisurheilijana sekä lajiliiton puheenjohtajana törmännyt homofobisiin asenteisiin toistuvasti. Tapaukset vaihtelivat kevyestä naureskelusta avoimeen pilkkaan. Itseeni tämä kohdistui vain harvoin, koska oman turvani löysin – kuten moni muukin läpi urheilun historian – kaapista.

Ympäristön viestit olivat minulle selviä. En voinut olla avoimesti sitä, mitä olin, ja samalla pyrkiä kohti tavoitteitani urheilun parissa. Me emme tiedä, kuinka moni urheilija on tehnyt tämän saman valinnan, mutta pelkästään tilastojen valossa määrä lienee melkoinen. Me tiedämme joitakin kaapista ulos tulleita huippu-urheilijoita, mutta hekin ovat tehneet sen uransa jälkeen. Kun on sulkenut pukukopin oven, on voinut avata kaapin oven.

Omia tuntemuksiani kaapissa olemiseen on melko hankala sanallistaa. Yhtäältä olen surullinen siitä, että näin piti tehdä, koska jatkuva välttely ja ajoittainen valehtelukin oli hyvin raskasta. Toisaalta olen sujut sen asian kanssa, että urheilu-uraa kestää tietyn ajan, ja sen jälkeen voin olla avoimemmin oma itseni. Tuntui, että valinta oli pakko tehdä. Kun sen oli tehnyt, mieli oli melko seesteinen. Ei sen kuitenkaan näin pitäisi mennä.

Edelleenkin monille kaappi on se turvallisin paikka. Rehellisyyden ja avoimuuden hinta saattaa olla lähipiirin, verkostojen tai jopa työpaikan menettäminen.

Linnan juhlissa vuonna 2015 Ylen toimittaja lipsautti keskustan kansanedustaja Markku Rossin saapuneen juhliin puolisonsa kanssa. Kyseessä kyllä oli Rossin kumppani, mutta hän oli juhlissa omalla kutsullaan. Myöhemmin hän kertoi, että he olivat eläneet kahdeksan vuotta sälekaihtimet suljettuna – suhde kansanedustaja Rossiin ei saanut paljastua.

Toimittajan lipsautus pakotti Rossin ulos kaapista. Vastaavanlainen, joskin vielä kammottavampi tapaus, oli hiljattain Australiassa, jossa paikallinen lehti kiristi näyttelijä Rebel Wilsonia. Lehti uhkasi paljastaa näyttelijän suhteen naiseen ja lopulta Wilson teki paljastuksen itse. Pakotettuna, mutta niin omilla ehdoillaan kuin tuossa tilanteessa kykeni.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Rossi ei ollut enää ehdolla. Siitä ei ole tietoa, vaikuttiko pakotettu kaapista tulo päätökseen. On kuitenkin niin, että avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvalle keskustalaiselle Savo-Karjalan vaalipiirissä ei ole voittavaa arpaa jaossa. Näin se vain on.

Ihmisen pakottaminen ulos kaapista on alhaisimpia tekoja, mitä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalle voi tehdä. Me emme voi ikinä tietää kaikkia syitä kaapissa oloon. Joskus se on ihmiselle turvallisin vaihtoehto, niin surullista kuin se onkin.

Sillä, miten asioista puhutaan, on merkitystä. Se määrittelee, kokeeko ihminen pystyvänsä olemaan sekä avoin että turvassa. Siksi sanavalinnoilla, otsikoilla ja välitetyllä tiedolla on merkitystä.

Mihin kaappiin pakottaminen voi pahimmillaan johtaa? Se, että toivottu elämä valuu läpi sormien, on jo tragedia itsessään. Joskus asiat voivat ajautua vielä pidemmälle.

Keväällä 2015 itseäni noin 10 vuotta vanhempi mies kävi saunassa päälleni, kun olimme jääneet kahden. Kerroin asiasta heti seuraavana päivänä yhdelle ystävälleni mutta en kenellekään muulle moneen vuoteen. Kokemus oli luonnollisesti traumaattinen ja aiheutti sanoinkuvailematonta häpeää. Samalla huomasin tuntevani myös sääliä.

Tiesin tekijän olevan lähipiirinsä ja verkostojensa vuoksi tilanteessa, jossa hän ei voisi olla oma itsensä ottamatta suurta riskiä siitä, että menettäisi todella paljon, ellei kaikkea. Tämä ei tietenkään ole mikään oikeutus seksuaaliselle väkivallalle, ja oikeastaan häpesin myös sitä ripausta sääliä, jota häntä kohtaan tunsin. En kuitenkaan voi olla ajattelematta: olisiko hän tehnyt niin kuin teki, jos hän olisi kokenut, että voisi olla avoimesti, mitä on?

Tämä on kysymys, johon en ikinä tule saamaan vastausta. Se on myös kysymys, jota pohdin edelleenkin. Olisinko minä säästynyt seksuaaliselta väkivallalta, jos yhteiskunnassa kytevät homofobiset asenteet eivät painaisi ihmisiä kaappiin? Mieleni tekee sanoa; olisin.

Syvemmälle kaappiin sysäävä keskustelu näyttää nostavan taas päätään.

Kulttuurisodat ovat ottaneet Yhdysvalloissa jo aivan uusia kierroksia. Floridassa säädetty niin sanottu Don’t Say Gay -laki estää opettajia puhumasta seksuaalisuuden tai sukupuolen moninaisuudesta alle kolmasluokkalaisille. Tämä on tiettävästi johtanut jo ainakin yhden opettajan irtisanomiseen.

Yleensä Yhdysvaltain konservatiivien lanseeraamista kulttuurisodista roiskeita on osunut myös Suomeen. Keskustelua on jo herättänyt Teksasissa puuhattu laki, joka estäisi drag queenien esiintymisen lapsille. Suomi on liian maallistunut yhteiskunta siihen, että konservatiivien perinteinen kela uskonnosta uppoaisi, ja siksi tähän on valjastettu ”huoli” lapsista.

Tämä on valitettavasti näyttänyt ainakin jonkinasteisia menestymisen merkkejä. Esimerkiksi translain uudistuksesta puhuttaessa konservatiivit saivat monet uskomaan ujuttamaansa narratiiviin lapsille kaavailluista sukupuolen korjausleikkauksista. Näin siitä huolimatta, että tämän kaltaista lakiesitystä ei ole ikinä ollut.

Rehellisesti sanottuna olen hyvin huolissani siitä, missä olemme viiden vuoden päästä. Moni tärkeä hanke – translaki ja eheytyshoitojen kielto – etenee tällä hetkellä, mutta suurempi vire länsimaissa on vaarallinen. Floridan republikaanit ryhtyivät riisumaan Disneyn osavaltiossa nauttimia erivapauksia, kun konserni kritisoi säädettyä Don’t Say Gay -lakia. Se on ensimmäinen kerta, kun republikaanit näkivät kulttuurisodilla jopa taloutta suuremman arvon.

Sen merkitystä – ja vaarallisuutta – ei voi kylliksi korostaa.

Haluamme uskoa siihen, että kun aikaa kuluu, kaikki lopulta ymmärtävät ihmisoikeuksien arvon ja vähemmistöjen oikeudet toteutuvat synkimmissäkin kolkissa.

Ehkä näin jonain päivänä tapahtuukin. Vaikka me tällä hetkellä pyristelemmekin kohti progressiivisempaa lainsäädäntöä ja Pride on suurempi kuin koskaan, vaatii kaikki tämä edelleen vähemmistöjen työn. Emme mekään ole päässeet tilanteeseen, jossa vähemmistöjen oikeudet etenisivät ilman, että vähemmistöt itse laittaisivat kansalaisaloitteita vireille tai marssisivat mielenosoituksissa.

Vähemmistöjen oikeudet voivat toteutua vain enemmistön tuella. Olemme nähneet eurooppalaisia maita, jotka ovat vajonneet takaisin pimeyteen, kun enemmistö on kääntänyt ihmisoikeuksille selkänsä.

Enemmistö lopulta määrittää kaapin paikan ja sen, kannattaako sen ovi avata. Toivon, että tulevaisuudessa kaapin paikka olisi polttopuuna.

Kirjoittaja on Suomen keilailuliiton entinen puheenjohtaja, Vihreiden puoluehallituksen jäsen sekä aluevaltuutettu Pirkanmaalla. Hän on myös Ehjänä Syntynyt -kansalaisaloitteen alullepanija.