Näyttelijä Pekka Strang tuli tunnetuksi Tom of Finland -elokuvan nimiroolista. Hänen mukaansa näyttelijät asettavat itsensä liian usein erityisasemaan.

Näyttelijän ammattiin kuuluu tunteiden tulkitseminen, ja dramaattisuus tulee usein myös settiin produktioiden ympärille. Se on hyvä työkalu, mutta se ei ole totta. Emme tehneet korona-aikana mitään poikkeuksellista emmekä olleet irti yhteiskunnasta. Lähdemme helposti sellaiseen mukaan, vaikka lopputulos on samanlaista riippumatta siitä, missä olemme käyneet. Ulos pulpahtaa elokuva.

Tämä ei ole kyynisyyttä, vaan pandemia on mielestäni iskenyt paljon pahemmin esimerkiksi lapsiin. Myös sairaanhoitajat ovat olleet ihan poikki, bisneksiä meni nurin ja ihmisiä jäi työttömäksi. Meidän näyttelijöiden suurin stressi oli vitutus maskin käytöstä. Olen allerginen sille, että meidän duunimme olisi rankkaa.

Omasta mielestäni en ole elokuvassa mukana. Toivon, että minut on leikattu siitä pois. Olin kuvauksissa kaksi viikkoa, kun Antti J. Jokinen oli vielä ohjaajana. Sitten sain uuden käsikirjoituksen, jossa hahmoni oli kirjoitettu pois. Olin käynyt kuusi kuukautta salilla ja treenannut. He tarjosivat toista, hyvin pientä roolia. En ottanut ­vastaan. Siihen se jäi.

Omerta on kuin näytelmäkirjallisuuden Macbeth. Sitä nimeä ei saa sanoa, koska se vain tuottaa huonoa onnea. Se oli epäonnistunut projekti alussa, lopusta en tiedä.

Mutta elämä kolhii, ja ­y­stäviä on edelleen mukana produktiossa, kunnioitan heitä. Kaikki varmasti yrittivät parhaansa, mutta tällä kertaa se ei ihan riittänyt.

Lilla Teaternin johtajuus ja Tom of ­Finland -elokuva, vastakkaisista syistä.

Johtajuus johti siihen, että rupesin katsomaan asioita vähän laajemmin, mutta se johti myös julkiseen paineeseen. Tom puolestaan antoi mahdollisuuden näytellä kantamatta vastuuta budjeteista ja muista. Se taisi olla myös ensimmäinen näkyvämpi juttuni. Ajattelen johtajuudesta niin, että olen päivittäin tekemisissä intohimoisten asiantuntijoiden kanssa, joita ei tarvitse opettaa. Melkein 80 prosenttia työajasta on kuuntelemista tai asioiden tunnustelemista. Loput on ­suunnittelua. Kuuntelu on pääasia.

Jussi-gaalassa larppasin Uberia, heitin tuttuja ­jatkoille ja ajoin tosi lujaa. Ohittelin takseja, soitimme musiikkia lujaa. Tykkään ajaa autolla öisin tai iltaisin, kun ei ole paljon muuta liikennettä ja on pieni sade. Asfaltti ja siitä heijastuvat valot näyttävät silloin siistimmältä.

Kyllä sieltä tullaan alas, ennemmin tai myöhemmin. Eihän ketään oikeasti kiinnosta toisten asiat. Sitä valhetta on itse turha jatkaa. Hyväksymisen hakeminen on yksi kehityksen vaihe. En tiedä olenko päässyt yli siitä, mutta ehkä jossakin ­vaiheessa sitä siirtää huomionsa muualle.

Meidän työmme on yhdistää tunne henkilöön. Kun ihminen sairastuu henkisesti, hän luulee olevansa ahdistus. Jos ei pääse sängystä ylös, luulee olevansa yhtä ongelman kanssa. Kun menee terapiaan, alkaa erkaantua siitä ongelmasta. Mieli ja keho yhdistyvät, ongelmista tulee asioita, joita katsoo etäältä. Silloin ne saavat oikeat mittasuhteet.

Meidän ammattimme on sairastua, jotta se näyttää uskottavalta. Otamme tekstin ja teemme siitä osan meitä, oli se ilo, suru tai masennus. Sairastumme siihen rooliin. Jos ei näe eroa, se saattaa olla ­raskasta. Kun sen on nähnyt, tästä tulee työtä – toki merkityksellistä sellaista.

Aika oli kypsä. Tajusin, että tupakointi on verrannollinen moneen muuhunkin asiaan. Eli teemme jonkin asian, minkä jälkeen odotamme palkintoa.

Olen polttanut 30 vuotta, ja jossakin ­kohtaa palkinnosta tuli tärkeämpää kuin tekeminen. Kun sen lopetti, tekemisestä tuli se juttu.

Kun käyn urheilemassa tai teen töitä, nautin jo itse tekemisestä enkä sen jälkeen odottavasta tupakasta. Kun lopettaa, saa aikaa itselleen tupakoinnilta. Päivät pitenevät, ei ole pakko mennä minnekään. Kaupungilla voi mennä talviaikaan sisäreittejä, ei tarvitse mennä välissä ulos.

Tupakointi määrää yllättävän paljon, vaimonikin huomautteli siitä toisinaan. Jos olimme vaikka lähdössä jonnekin, perhe pakkautui autoon, ja minä seisoin ulkopuolella polttamassa. Se toi myös ulkopuolisuuden tunteen.

Luulin myös olevani erilainen, cool, se joka uhmaa kuolemaa. Tupakasta tulee osa sinua, joten sen lopettaminen aiheuttaa pakokauhun hetkiä, että en pärjää tässä elämässä. Ahdistuksen tunteet menevät kyllä ohi, ja sitten se muuttuu helpoksi.

Pohdimme asiaa pitkään ja ainoa asia, joka minulle oli todella tärkeää, oli se, että koira adoptoidaan.

Vastaan tähän samalla tavalla kuin Arja Saijonmaa. Se on salaisuuteni.