Selitin vähän aikaa sitten eräälle tutulleni, kuinka tärkeää oli säilyttää elämänliekki. Molempia puhe nolotti. Kyse ei kuitenkaan ole mistään korukehyksisestä aforismiromantiikasta, vaan aivan olennaisesta asiasta elämässä.

Olen miettinyt elämänliekkiä ennen muuta sitä taustaa vasten, että mielen ongelmat ovat räjähtäneet käsiin – mielenterveysperusteisen päivärahan saajien määrä kasvanut vuodesta 2016 asti yli 60 prosenttia. Masentuneen, ahdistuneen ja uupuneen ihmisen sisällä ei kyde juuri mitään, saati, että siellä roihuisi kunnon nuotio.

Elämänliekkiä ei myöskään saa syttymään yksinomaan lääkitys tai terapiakäynti, jossa puidaan omaa menneisyyttä.

Elämänliekin happi puhaltaa aina edestäpäin, näkymästä tulevaan, odotuksista, päämääristä ja unelmista.

Ja niitä luo ja tukee ympäristö.

Vaikka ihmisillä näyttäisi olevan kasapäin unelmia ja niin sanottuja veivilista-asioita, jotka olisi tarkoitus toteuttaa ennen marroksi muuttumista, tosielämän taso jää usein uupumaan. Unelmien toteuttamiseksi pitäisi kyetä astumaan ulos kaupallisesti suunnitellusta virtuaalimaailmasta, joka tuntuu tarjoavan nuo asiat pelkällä klikkauksella.

Kaikki on jo nähty, mikään ei voi enää hätkäyttää, turha lähteä katsomaan edes Eiffel-tornia ja jos sen tekeekin, pääasia on kuvata tornin edessä hassutteleva selfie ja jakaa se someen.

Muistot ja elämykset muuttuvat yhä voimakkaammin välitteisiksi. Välitteisyys puolestaan on kuin filtteri tai ikkunalasi, jonka takaa todellisuus tuntuu vähemmän todelliselta. Kaikki alkaa näyttää ja tuntua yhdeltä ja samalta.

Yhtä lailla kasvokkainen vuorovaikutus on vähenemässä, vaikka se on kommunikaation kulmakivi – vain kasvokkain ihminen oppii asioita, jotka ovat sanojen ulottumattomissa.

Jo vuosia sitten havaittiin, että sitä mukaa kun nuorten ja lasten ruutuaika lisääntyi, ulkoilu, lukeminen ja toisten lasten ja nuorten tapaaminen vähenivät. Jopa kaksi kolmasosaa nuorista pitää puhelimensa äänettömällä tai pelkällä värinällä. Ilmeisesti puhuminenkin tuntuu jo liian pelottavalta.

Mutta mitä tekemistä tällä on elämänliekin kanssa? Kun helppous ja kontrolli vallitsevat, päivät muuttuvat enemmän tai vähemmän samankaltaisiksi. Päivät vilahtavat ohi aivan kuin niitä ei olisi elänytkään. Ilmiön voi todentaa siten, että viikko ulkomailla tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta – on tapahtunut niin paljon uutta.

Samankaltaisuus masentaa, sillä se kytkeytyy tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ahtaiden rutiinien kuristama päivä ei suo edes ravitsevaa unta – nukahtaminen on vaikeaa, sillä aivot yrittävät viimeiseen asti löytää jotakin, johon tarttua. Yleensä somesta.

Miten elämänliekin saisi paloon?

Kun ihmiset on manipuloitu pelkäämään epäonnistumista ja keskittymään vain itsensä kiillottamiseen, elämä yksiulotteistuu.

Vain epäonnistumiset ja aidot kohtaamiset opettavat, ei tarkoituksettomuudesta ja pelokkuudesta kumpuava ahdistus.

Elämänliekki palaa rätisten, kun sitä ruokkii oikealla hapella: todellisuudella ja sen riskeillä.