Minä en nuku. Tai oikeastaan: nukun tavallani, en niin kuin oppikirjoissa sanotaan. Useimmiten nukun vähän, pätkissä ja huonosti. Välillä nukun pidempiä unia ja hyvin, mutta olen huono nukkuja. Ja olen nimenomaan huono nukkuja. Nukahdan kyllä, mutta herään ja unen uudelleen saaminen on usein vaikeaa.

Olen nukkunut näin aina, ainakin niin kauan kuin itse muistan. Olen kokeillut erilaisia vinkkejä ja ohjeita, lääkkeitäkin, olen yrittänyt nukkua niin kuin meitä ohjeistetaan. Olen epäonnistunut.

Jossain vaiheessa luovutin. Vähät unet ja valvotut tunnit ahdistivat, mikä taas lisäsi unettomuutta. Nukkumaan meneminen hirvitti jo etukäteen. Entä jos en taaskaan nuku kunnolla?

Päätin, että jos ei nukuta, niin sitten ei, valvotaan. Jos herään kesken unien, eikä uni enää tule, en jää sänkyyn pyörimään, vaan nousen ylös. Ihan sama onko unta takana tunti vai kaksi. Suositukseen pääsen harvoin.

Näin löysin nukkumiseni – siis valvomiseni – kanssa rauhan.

Me kaikki tiedämme unisuositukset. Aikuisen tulisi nukkua 7–9 tuntia yössä, mielellään aina samaan aikaan. Älykellojen aikana 6.59 on liian vähän, minuuttikin yli yhdeksän tuntia ja kello hälyttää: nukuit liikaa. Kun joku kysyy, miten nukuit, tarkistamme sen kellosta. Oma olo ei kerro mitään.

Suosituksista poikkeavalle luetellaan totuuksia unen merkityksestä hyvinvoinnille. Unitohtorit muistuttavat unihygieniasta. Onhan sinulla säännölliset elämäntavat, tuuletitko, muistithan rauhoittua illalla? Tiesithän, että aivot tarvitsevat unta. Meditoi, opettele hengittämään oikein.

En tunne yhtään huonosti nukkujaa, joka ei jo tietäisi tätä kaikkea. Toistuvat, varmasti hyvää tarkoittavat ohjeet, ärsyttävät. Olen kokeillut ne jo. Silti en nuku.

Joskus mietin, mikä minussa on vikana, kun kuitenkin elän terveellisesti, syön ja liikun, en juurikaan käytä alkoholia, ostin tonnin patjat, olen hengittänyt ja tehnyt kaiken oikein, mutta en nuku. Miksi edes valitan? Olen lämpimässä peiton alla. Turvassa. Toiset valvovat pakotettuna, peloissaan, kylmässä.

Kun valvon, teen asioita. Olen opetellut rentoutumisen, koettanut meditaatiota. Lasken lampaita, listaan etunimiä aakkosjärjestyksessä: kymmenen aa:lla alkavaa naisen nimeä, kymmenen miehen. Sitten sama ee:llä ja niin edelleen. Vaikeutan tehtävää. Kymmenen nimeä, joita en henkilökohtaisesti tunne. Muistelen runoja, kappaleiden sanoja. Kuuntelen musiikkia. Kuuntelen mieluummin vanhoja, jo tuttuja kappaleita. Niiden ääressä osaan rentoutua ja levähtää. Vaikka valvon, haluan antaa itselleni levon.

Öisin luen, ratkon ristikoita, katson tv:tä. Olen laskenut eri kielillä sataan. Suomi, englanti, ruotsi, saksa ja ranska. Kerran laskeminen pysähtyi puolivälissä ranskaa. En muistanut, mitä on kuusikymmentä. Oli noustava ylös ja tarkistettava. Soixante.

Sain mielenrauhan, mutta en unta. Eikä uni tietenkään sängystä ylös nousemalla tule.

Tiesitkö muuten tarkastaa ja tarkistaa verbien eron?

Tarkastaa tutkii asiantilan, ottaa selvää jostakin, havaitsee mahdolliset virheetkin. Tarkistaminen tekee saman ja myös korjaa virheet. Tämänkin olen todennäköisesti tarkastanut yöllä.

Kun en nuku, teen myös töitä. Tunneilla ei ole merkitystä, valvotun ajan mielekkyydellä on. Yöllä olen löytänyt jutun aiheita, haastateltavia ja ratkaisuja jumissa oleviin ajatuksiin. Puhelimessani on kuvakaappauksia ja muistiinpanoja, sähköpostissani itse itselleni lähettämiä sähköposteja.

Selaan somea. Se on nykytiedolla yöllä tehtävistä synneistä suurin. En osaa suhtautua siihen niin. Luen, selaan, vastaan. Usein joku muukin on hereillä. Se on tavattoman lohdullista.

Opiskeluvuosina nousin sängystä ylös ulos saakka, kävin yökävelyllä. Yksin elävänä olin vapaa aikatauluista. Oli tentit ja luennot, mutta yöllä ei tarvinnut miettiä, häiritsenkö ketään. Yöllä kaupungilla yksin kävelevä ihminen päätyy helposti miettimään, miksi olen tämmöinen. Joskus, varmastikin liian usein, kävelin yhdelle.

Lasten saamisen myötä uneni on muuttunut herkemmäksi. Herään helikopterin lailla vieressä pyörivään lapseen ja puolison kuorsaukseen, mutta myös pieniin rasahduksiin. Herään siihen, että sängyn vieressä seisova lapsi tuijottaa. Herään, enkä saa uudelleen unta.

Kyllä. Usein minua väsyttää. Nukun myös päiväunia. Vuosikymmenten kokemus valvomisesta on opettanut, että ne pitävät minut toimintakuntoisena. Nukun päiväunia myös silloin kun nukun öisin hyvin.

Entä jos tämä onkin minulle luontevin tapa nukkua? Pätkissä, kummallisiin aikoihin, ei oppikirjojen mukaan. Mitä jos kahdeksan tuntia on hyvä, mutta poikkeus? Entä jos meitä valvojia on muitakin?

Lisää valvomisesta Se Avun Kysymyspodcast: Miksi et nuku, tutkija Pälvi Rantala?