Kipua poikkeuksellisen tehokkaasti lannistavat mutta joillekin valtavan mielihyvä­kokemuksen aiheuttavat opioidit ovat sekä hyvin tärkeä että erittäin ongelmallinen lääkeryhmä.

On arvioitu, että opioidit ovat jo vuosisatoja käytettyinä säästäneet valtaisan joukon ihmisiä kokemasta tarpeetonta ja voimakasta kärsimystä. Ne mahdollistavat pitkällisiä lääketieteellisiä toimenpiteitä, jotka ilman niitä olisivat äärimmäisen kivuliaita, ja tekevät mahdolliseksi esimerkiksi isojen ortopedisten operaatioiden jälkeisen nopean kuntoutumisen potilaan päästessä niiden avulla liikkeelle.

Niitä tarvitaan joskus myös syöpäkipujen hoitoon, eikä niitä pidä säästellä silloin, kun pahoin kivulias ja vääjäämättä kuolemaan johtava sairaus on loppumetreillään. Jokaisella tulisi olla oikeus kuolla ilman suuria tuskia, jos se vain suinkin on mahdollista.

Samalla opioidit muodostavat kuitenkin myös suuren ongelman: suhteellisen moni, joka tarvitsisi niitä kipuihin vain tilapäisesti, mieltyy niihin salakavalasti, eikä koukusta irti pääseminen ole kaikille lainkaan helppoa. Yhdysvalloissa onkin puhuttu opioidikriisistä, ja yliannostuskuolemien vuoksi siellä onkin jo 2017 esitetty presidentillinen hätätilajulistus.

Suomessa vastaava ongelma nähtiin sotien jälkeen, kun vakavasti haavoittuneista osa tuli morfiiniriippuvaisiksi, ja olipa jopa hyvin pieniä heroiinitabletteja jaettu rintamilla varsin vapaasti yskääkin taltuttamaan. Romaanikirjailija Pekka Jaatinen on kirjoittanut aiheesta fiktiivisen mutta hyvin vahvasta perehtyneisyydestä kertovan teoksen Kalpeat sotilaat.

Se on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on päätynyt tekemisiin narkomanisoitumisen kanssa. Yhteiskunnan ulkopuolelle, hylkiöksi päätyminen voi olla ällistyttävän nopeaa.

Tiedämme valitettavasti liian vähän siitä, miksi jotkut koukuttuvat noihin aineisiin perin nopeasti, kun taas suurin osa opioideilla kipulääkityistä haluaa epämiellyttävän tokkuran, pahoinvoinnin ja muiden haittavaikutusten vuoksi luopua niistä heti, kun se suinkin on mahdollista. Onneksi asiaa tutkitaan aktiivisesti.

Taipumus päätyä opioidiriippuvaiseksi on osin tekemisissä tiettyjen tunnettujen geenimuotojen kanssa. Identtisiä ja ei-identtisiä kaksosia laajoissa aineistoissa tutkien on päädytty arvioimaan, että genetiikka sanelisi riskistä noin puolet. Merkitystä on kuitenkin myös muun muassa sillä, miten tarkoin lääkehoito aloitetaan miedoimmalla tilanteeseen nähden riittävällä valmisteella ja pienimmällä tehokkaalla annoksella. Myös potilaan informointi mahdollisista ongelmista on merkityksellistä. Opioidiriippuvuuden hoitomahdollisuuksia on paljon, ja mielikuva niistä saattaa olla aiheettoman pessimistinen.

Paheksuva tai moralisoiva hoitoasenne ei auta, sillä pitkäkestoinen käyttö tekee riippuvaisen välinpitämättömämmäksi muiden maallisten riemujen ja kielteisen palautteen osalta. On edettävä hitaasti.

Kun riippuvuuden taustalla ei ole ollut lääketieteellisesti perusteltua syytä, vaan käyttö on alkanut nimenomaisesti päihtymistarkoituksessa, on erityisen tärkeää huomioida, mikä ongelma tai mahdollisesti psykiatrinen häiriö on johtanut kohtalokkaaseen kokeiluun. Yksilöllisesti valittavia muita keinoja psyykkisen tuskan hoitoon on.