Ilmestynyt 9.9.2019 – Päivitetty 10.7.2020

Suomen vedenalainen luonto oli pitkään suurelle yleisölle lähes tuntematonta. Enimmän osan vuodesta kylminä pysyvät, hämärät ja sameavetiset vesistömme eivät varsinaisesti houkutelleet sukellusturisteja. Helpommin vedenalaiskuvauksen makuun pääsi, kun lensi vaikkapa Kroatiaan tai Punaisellemerelle.

Tilanne on muuttunut viime vuosina. Nykyisin näkee entistä useammin kuvia myös Suomen vedenalaisesta luonnosta, ja esimerkiksi vuonna 2016 ilmestynyt dokumentti­elokuva Järven tarina lisäsi yleistä kiin­nostusta aiheeseen.

Digitaalisten kameroiden kehityksen ansiosta enää ei tarvitse välttämättä ostaa tuhansien eurojen vedenalaiskoteloa monimutkaisine ja painavine salamahäkkyröineen.

Tietysti parhaat tulokset saavutetaan tänäkin päivänä kalliilla raskaan sarjan laitteilla ammattilaisten pitkäjänteisen työn tuloksena, mutta myös muutaman sadan euron hintaiset vedenkestävät kompaktikamerat tekevät yllättävän laadukasta jälkeä.

Esimerkiksi tämän jutun kuvat on otettu 12 megapikselin kompaktikameralla, vuosimallin 2013 Panasonic Lumixilla. Varmasti uusimmat kamerat ovat vielä parempia, mutta olen pärjännyt tälläkin.

Kompaktikamerassa, kansanomaisemmin pokkarissa, on hyvänä puolena edullisen hinnan lisäksi helppo käsiteltävyys. Ranteeseen narulla kiinnitetty kamera kulkee kätevästi mukana tavallisella uintireissullakin, ja pienen kokonsa ansiosta se mahtuu ahtaisiinkin paikkoihin.

Teknisessä mielessä kompaktikameran kennon pienuus aiheuttaa haasteita, vaikka resoluutio olisi aivan riittävä: veden alla on usein aika niukasti valoa, ja pienelle kennolle ahdetut pikselit muuttuvat helposti kohinaksi kuvaruudulla. Alivalotuksen välttämisellä ja huolellisella jälkikäsittelyllä kuvista voi silti saada onnistuneita.

Kuluneena kesänä, varsinkin sen helteisellä jälkipuoliskolla, tein useita vedenalaisia luontoretkiä Etelä-Suomen järville ja merialueille. Mukaan tarvitsin vain kolme varustetta: uimahousut, sukelluslasit ja pienen kameran.

Vedenalaiseen kuvaukseen liittyy monia haasteita, joita pinnan päällä ei osaa ajatellakaan. Ensinnäkin valo kulkee vedessä hitaammin kuin ilmassa, ja veden alla kohteet näyttävät olevan lähempänä kuin ovatkaan.

Lue myös: Rantakäärme ahmi tuplasti itseään tukevamman kampelan keskellä Helsinkiä – Luontokuvaaja Juho Rahkonen ikuisti toimituksen lähietäisyydeltä – Ei käärmekammoisille!

Suomen vesistöt ovat enimmäkseen mutapohjaisia, ja pienikin uimarin liike pölläyttää pohjan maa-aineksen liikkeelle pilaten näkyvyyden. Sen vuoksi en käytä räpylöitä, vaikka ne toki nopeuttaisivat etenemistäni vedessä.

Kun keuhkot ovat täynnä ilmaa, ihminen kelluu vedessä kuin korkki. Parhaan kuvakulman saamiseksi olisi yleensä päästävä pohjan tuntumaan, koska esimerkiksi kalat harvoin kovin hienoilta ylhäältä kuvattuina.

Jos sukeltaa vauhdikkaasti pohjaan päin, kalat, äyriäiset ja muut kohteet pakenevat, ja ainakin pohjamudat sekoittavat veden.

Olen ratkaissut ongelman niin, että pinnalla puhallan keuhkoni tyhjiksi, jolloin vajoan pohjaan. Tämä tekniikka toki lyhentää toiminta-aikaa, ja viimeistään puolen minuutin päästä on pakko nousta pintaan hengittämään.

Kuvaajan onneksi kovin syvälle ei tarvitse päästä. Eniten kasvustoa, eläimiä ja kuvauksellisia näkymiä löytyy aivan veden pinnan tuntumasta tai viimeistään parin metrin syvyydestä rannan läheltä. Matalassa vedessä valoakin on mukavasti.

Jo muutaman metrin syvyydessä suomalainen järvi on yleensä lähes eloton. Kirkkaanakaan kesäpäivänä valonsäteet eivät jaksa tunkeutua vesikerrosten läpi. Kuvista tulee elottoman sinertäviä, paitsi jos käyttää salamavaloa.

Kerran sain huimausoireita, kun nuoruuden innossani sukelsin järven pohjaan yli viiden metrin syvyyteen, otin kuvia pohjassa olleista ahvenista ja sitten nousin hyvin nopeasti pintaan.

Huimausta jatkui useita päiviä, ja kallistaessani päätäni meinasin pyörtyä. Sen jälkeen olen ollut hieman varovaisempi, vaikka varsinaista sukeltajantautia ei näissä syvyyksissä voi onneksi saada.

Pieni seikkailun ja vaaran tuntu on silti aina läsnä, kun sukeltaa, onhan vesi periaatteessa vieras elementti ihmiselle, sillä olemme maaeläimiä.

Suomen kymmenettuhannet järvet tarjoavat erinomaisia kohteita vedenalaisesta retkeilystä kiinnostuneille. Itse suosin kohteita, jotka ovat riittävän kaukana yleisistä uimarannoista, jotta vedenpohja olisi mahdollisimman koskematon ja vesi kirkasta.

Erämaajärvet vetävät puoleensa myös pinnan päällisen kauneutensa vuoksi, ja toisaalta yksin liikkuessa on kätevää, kun auton avaimet, puhelimen ja muut arvoesineet sekä vaatteet saa kätkettyä pusikkoon ilman pelkoa niiden katoamisesta.

Eteläisessä Suomessa kirkkaimmat järvet löytyvät jääkauden muovaamien salpausselkien tuntumasta. Yksi helmi on kotikunnassani Nurmijärvellä sijaitseva lähdepohjainen Sääksjärvi. Se jaksaa aina vain hämmästyttää kirkasvetisyydellään.

Muita hyviä kohteita ovat Heinolassa sijaitseva Sonnanen, Iso-Tiilijärvi Hollolassa ja Iso-Valkee Somerolla. Myös Tampereen Kaukajärvi ja Hämeenlinnan Ahvenistonjärvi ovat melko kirkkaita. Niissä on myös runsaasti kaloja.

Tammelassa Saaren kansanpuistossa on kirkasvetinen Suujärvi. Kun sinne saapuu harjuilla kulkevaa mutkaista maantietä pitkin, voi jo kaukaa nähdä, että vesi hohtaa turkoosin vihertävänä. Kun vesi on puhdasta ja kirkasta, se on yleensä vihreää.

Muualla Suomessa tunnettuja kirkkaita järviä ovat esimerkiksi Kiteen Valkiajärvi sekä monet Saimaan ja Inarijärven osat.

Kun olen retkeillyt Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun harjualueilla Rokualla ja Hossassa, olen havainnut, että Suomessa on kirkasvetisiä järviä ja lampia ehkä enemmän kuin olemme ajatelleetkaan.

Jos minun pitäisi nimetä Suomen järvistä paras vedenalainen retkikohde, valintani olisi Iso-Melkutin. Tuo kaunis, erämainen ja lähes mökitön järvi sijaitsee Lopella Kanta-Hämeessä, ja sen veden kirkkaus, uppotukkien koristamat pohjamaisemat sekä kalamaailman runsaus hakevat vertaistaan.

Ilmestynyt 9.9.2019 – Päivitetty 10.7.2020