Rusketus on Espanjan-loman tuliaisia. Kuusi päivää auringossa on tehnyt hyvää Olli Lindholmille, 52, jonka elämä on viime kuukaudet ollut tämän sanojen mukaan “jonkinmoista turbulenssia”. 

Yö-yhtyeen keulakuvan 24 vuotta kestänyt liitto tuli vastikään päätökseen, kun Lindholm jätti huhtikuussa avioerohakemuksen. Tämän jälkeen laulaja on ollut tahtomattaan otsikoissa.

– Eihän tämä elämä ole nyt, eikä aina, mennyt niin kuin olen suunnitellut. Vaikka monenlaisista vastoinkäymisistä on selvitty, onhan se surullista, että kaksi ihmistä ei saanut hommaa toimimaan, haikea Lindholm pohtii tamperelaisessa kahvilassa.

– Kaikki vastoinkäymiset ovat elämässä silti suhteellisia. Vaikka olen tosi pettynyt, olen kyllä työt ja siihen liittyvät pystynyt hoitamaan normaalisti.

Yön tarina alkoi Porista vuonna 1981, kun 17-vuotias Olli Lindholm perusti yhtyeen. Keikkailu oli 1980-luvun puolivälissä ja 1990-luvulla vilkasta. Kiireisimpinä vuosina yhtye teki 160 keikkaa vuodessa. 

Lindholm kuvailee, että varsinkin 1990-luvulla Suomen bändikenttä oli kaoottinen: mitä enemmän keikkoja tehtiin, sitä enemmän kului myös alkoholia. 

– Kuten muutkin bändit, kiersimme keikkoja nippanappa-kondiksessa. Oli täysin normaalia, että juhannuksena saatoimme tehdä seitsemän keikkaa, joista kaikki tehtiin keskivahvassa humalassa. 

Henkilökohtaisesti myös Lindholmille sattui noina vuosina ylilyontejä. 

– Joskus 1996 Kouvolan Green Applessa järjestäjä tuli hakemaan minut lavalta, koska en ollut enää esiintymiskunnossa. Siihen aikaan yleisö saattoi ajatella, että olipa kehno, mutta jos ensi kerralla sitten parempi. Silloin yleisö ei perustanut viharyhmiä kännistä laulajaa vastaan, vaan lähinnä kohautettiin olkia.

1990-luvulla syntyivät myös Lindholmin lapset, nyt yli parikymppiset Ossi ja Ella. Kotona Olli piti korkin kiinni.

– Alkoholin käyttöni liittyi keikkailuun. Jos halusin ottaa muuten kuppia muuten, lähdin hotelliin.

Lasten ei tarvinnut ikinä nähdä isää humalassa, sillä Olli lopetti 36-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen juomisen. Syntymäpäivän juhlinta oli venynyt kolmepäiväiseksi. Henkinen paha olo ja ajatus perheestä ja pienistä lapsista kotona teki morkkiksesta ylitsepääsemättömän. 

– Noiden syntymäpäivien jälkeen en ole juonut pisaraakaan. Alkoholin käytön lopettamisen jälkeen kävin kaikissa mahdollisissa testeissä ja arvoni olivat hyvät. Kroppani olisi varmasti jaksanut rällästystä vielä seuraavat kymmenen vuotta. Onneksi henkinen kanttini ei kestänyt ryyppäämisen jälkeistä olotilaa. 

Muu bändi seurasi 2010-luvulla Lindholmin esimerkkiä. Nykyisestä yhtyeestä enää basisti ja kitaristi käyttävät alkoholia – ja hekin kohtuudella.

Varsinkin nuorten ajelehtiminen huolestuttaa Olli Lindholmia. – Surettaa, että ihmiset loppujen lopuksi tekevät vähän kohtalonsa eteen. Monet tuovat esille ongelmiaan, mutta kun pitäisi toimia, laittaa vaikka korkki kiinni, niin ei ollakaan valmiita muutokseen. 

1980-luvulla bändit viettivät aitoa rockelämää. Yökään ei juuri raha-asioista stressannut. Järjestäjä maksoi keikkapalkkiot usein käteisellä kirjekuoressa, jossa ne sitten kannettiin treenikämpille.

– Otimme sitten kukin kassasta tarpeen mukaan rahaa. Sinne merkattiin, että Olli otti 2 000, Liuhu 1 200 ja niin edelleen. Ei kenelläkään ollut mitään firmoja. Kiikutimme vain muistiinpanot kirjanpitäjälle.

1980-luvun lopulla Lindholmille oli ehtinyt kertyä yli 100 000 markkaa verovelkaa. Ne kuitatakseen Olli meni töihin esimieheksi siivousfirmaan. Välillä hän ajoi taksia. 

Viikonloppuisin Lindholm nousi Yön kanssa lavalle.

– Tuohon aikaan en ehtinyt kelailla asioita. Kotona oli pienet lapset ja tein töitä yötä päivää. En silti miettinyt hetkeäkään, että en olisi kuitannut velkojani tai surkutellut, että onpa minulla raskasta.

Vuonna 1997 Lindholm maksoi viimeisen verorästinsä.

Yön 35-vuotisella uralla on selvä kaava: aina suvantovaiheen jälkeen yhtye on onnistunut nousemaan uudella hitillä maan menestyneimpien bändien joukkoon. 

Esimerkiksi Likaiset legendat, Joutsenlaulu, Laulu rakkaudelle, Vie mut minne vaan, Ihmisen poika, Sua muistoistani en pois saa, Särkyvää, Rakkaus on lumivalkoinen ja Pettävällä jäällä ovat hittejä, joilla yhtye on onnistunut valtaamaan radioiden soittolistat eri vuosikymmenillä. 

Alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää Lindholm. Hänen mukaansa bändin toiminta on ammattimaistunut vuosien myötä.

– En haluaisi kuitenkaan mennä siihen, että miettisin ulkomusiikillisia asioita sisällön kustannuksella. Nykyään mietimme enemmän kustannustehokkuutta kuin nuorempana, jolloin ei tosin mietitty juuri mitään. 

Yö on yhtyeenä tilanteessa, jossa hittejä on kertynyt sellainen liuta, että niitä esittämällä voisi keikkailla täysille saleille eläkeikään asti.

– Hyvällä bändillä pitää olla kunnianhimoa ja kykyä uudistua. Jos into siihen loppuu, voi hyvin jäädä saman tien eläkkeelle. Olemme tehneet 30-vuotisjuhlakiertueen jälkeen kaksi levyä, joissa emme onnistuneet muuntautumaan.

Toukokuussa ilmestyvä albumi Puolet taivaasta – puolet helvetistä voi kääntää jälleen kelkan, sillä sen ensimmäinen single, Minne tuulet vie on radiohitti, jota ei ole voinut välttyä kuulemasta.

Lindholm arvelee, että vastoinkäymiset, onnistumiset ja eletty elämä ovat muuttaneet häntä rauhallisemmaksi. 

– Minusta on tullut vanhempana sovittelevampi ja seesteisempi. Minua on vaikea saada aggressiiviseen keskusteluun mukaan. Entisestä kuumakallesta on jäljellä vain into esiintyä ja tehdä musiikkia. 

Nykyään hän osaa jo välttää negatiivisia ihmisiä ja tilanteita. 

– Tykkään olla itseäni viisaampien ihmisten seurassa. Usein olen hiljaa ja kuuntelen heidän keskustelujaan. Pitää olla myös ystäviä, joiden kanssa jauhaa paskaa. Ei kaikissa keskusteluissa tarvitse miettiä syvällisiä.

Myös keikkoihin valmistautumisessa Lindholmin nykymalli on tyyliä maltillinen.

– Vielä vuonna 2007 hain esiintymisiini älyttömän latautumisen, jolla ajoin itseni ylikierroksille. Se oli liian kuluttavaa. Nykyään valmistaudun vain tekemällä rutiinit. Saatan olla vielä verkkareissa kymmenen minuuttia ennen vetoa. Otan sitten nopean suihkun ja puen keikkavaatteet päälle. En heittele mitään ylävitosia itseni kanssa ennen lavalle menoa. Pystyn myös jättämään keikkatilanteen, kun tulen alas lavalta.

– Minun ei tarvitse enää olla aina oikeassa. Ajoin aikaisemmin itseni finaaliin, kun otin kaiken vastuun niskoilleni. Nykyään jaan vastuuta mielellään myös muille, Olli Lindholm sanoo.​

Ikä on suonut laulajalle myös muutamia elämän helpotuksia. 

Kun hän aloitti The Voice of Finland -ohjelman valmentajana, hänellä oli oma kuljettaja, joka vei laulajan suorasta lähetyksestä keikoille. Siihen asti hän oli ajanut 18 vuotta keikkamatkat henkilöautolla, kun muu bändi  kiersi keikkabussilla.

– Voicen lähetysten loputtua lähdin taas itse ajamaan. Vasta silloin tajusin ajamisen aiheuttaman väsymyksen. Päätin, että en aja enää metriäkään. Nykyään kaverini ajaa keikkamatkat.

Olli harrastaa aktiivisesti liikuntaa, mikä auttaa jaksamaan. Erityisesti painonnostosta hän on innoissaan, mutta on joutunut tyytymään kevyempiin painoihin sen jälkeen, kun vasemman olkapään kiertäjäkalvo repesi. Ammatin varjopuolia on vaurioitunut kuulo.

– Pieniltä jutuilta nämä tuntuvat siihen nähden, että isältäni halvaantui toinen puoli, kun hän oli ikäiseni. Nyt Voicen nauhoitusten aikaan, kun yksityiselämässäkin oli turbulenssia, kävin yöllä vessassa. Niskassa ja rinnassa tuntui yhtäkkiä pistoa. Ajattelin, että ei jumalauta, käykö minulle samoin kuin isälleni! 

Avioeron  jälkeen myös isyys- ja asumisasiat ovat menneet uusiksi. 

Isänsä kanssa asuu hevostallilla työskentevä Ella-tytär, johon Ollilla on läheiset välit. He ovat matkustelleet paljon yhdessä. Kolme vuotta sitten kaksikko matkasi yhdessä Koreaan katsomaan Ellan paikallisia suosikkibändejä. 

Ossi-poika on muuttanut kotoa jo neljä vuotta sitten.

– Meillä on Ossin kanssa nyt tosi hyvät välit. Ne paranivat, kun hän muutti kotoa pois. Kun hän asui kotona, kontrolloin häntä liikaa. Nyt hän on kova poika tekemään töitä, pidetty työmies, isänsä tapainen huithapeli. En halua tuntea haikeutta lasten kasvamisesta, elämän pitää mennä eteenpäin.

Julkisuudesta tiedetään, että Olli on liikkunut viime vuodenvaihteesta lähtien yhdessä liikunnanohjaajana työskentelevän Eveliinan, 35, kanssa.

Olli ei halua kertoa liikaa uudesta ihmissuhteestaan. Hän kuvailee, että suhteessa on tällä hetkellä kyse “vakavasta tapailusta”. 

– Minulla on niin pinttyneet tavat, että en ole kyllä helpoin elinkumppani. Se on kuin vuori tulisi Mooseksen luo. 

Miltä  rakkaus tuntuu viisikymppisenä?

– Samanlaista se on aina, sellaista hulluutta. Tila, jota ei voi kontrolloida. Mutta en usko, että lähtisin ikinä etsimään rakkautta Tindereistä tai baarista.

Eniten miestä pelottaa vanheneminen – se, jos kynnys lähteä ihmisten pariin ja tapahtumiin käy ylivoimaiseksi.

– Olen pystynyt trenaamaan salilla nuorempien tahdissa, veri vetää esiintymään festareille kädet levällään. En halua jäädä vain neljän seinän sisälle täyttämään sudokua. Entä jos into lähteä joskus loppuu? ●

Teksti Emilia Saloranta, kuvat Harri Hinkka