Oppdal, Norja, syyskuu 2021. Craig Jackson kiristää kiinnikettä, joka yhdistää vaijerin maassa lepäävään painoon. Mies on niin keskittynyt huoltotöihin, ettei hän pane merkille silmäpareja, jotka tuijottavat häntä aidan toiselta puolelta muutaman metrin päässä. Kuusi nuorta naalinpentua seuraa tutun miehen touhuja uteliaan näköisinä, kunnes menettävät mielenkiinnon. Ne lähtevät jahtaamaan toisiaan aitauksen vierustaa pitkin samalla, kun niiden isä seuraa leikkiä suuren kiven laelta. Naalipentueen emo ei ole näkyvillä, se on kenties nukkumassa jossakin maan alle kaivetuista pesäluolista.

– Nyt pitäisi vaijerin kestää kovempiakin tuulia ja myräköitä, Craig Jackson toteaa, pakkaa työkalut pakkiin ja lähtee astelemaan aseman toimistoa kohti.

Jälleen uteliaat silmäparit aidan toisella puolella tuijottavat miehen liikkeitä. Niillä on vielä aikaa viettää huolettomia päiviä aitauksissa, mutta talven tultua kaikki muuttuu. Näiltä kuudelta naalinuorukaiselta odotetaan paljon: naalin paluuta Suomeen.

Kolmella Pohjoismaalla on yhteinen naalikanta. Se on historiallisesti koostunut lukuisista eri paikallispopulaatioista. Aikoinaan Pohjolassa saattoi elää reilusti yli kymmenentuhatta naalia, ja vielä 1800-luvulla laji oli arkinen näky Suomenkin tuntureilla.

Sitten muoti teki naalista arvokkaan turkistuotteen, ja sitä ruvettiin metsästämään armotta kaikkialla Pohjoismaissa ja arktisella alueella. Liika metsästys romahdutti naalikannan viime vuosisadan alkuun mennessä.

Arvomaailma on sittemmin muuttunut, ja nykyään naali katsotaan arvokkaaksi osaksi pohjoisen luontoa. Siitä on tullut ilmastonmuutoksen vaikutuksien symboli.

Kanta oli metsästetty niin pieneksi, ettei naalin rauhoittaminenkaan enää auttanut, kun ilmasto lämpeni sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, ja ihmisen kasvava läsnäolo pohjoisessa vaikeutti jäljellä olevien naalien selviytymistä.

Laji kituuttii ahtaalla, ja vuosituhannen taitteessa peli jo näytti pelatulta. Vuonna 2000 Pohjoismaissa todennettiin ainoastaan kaksi pesintää, molemmat Ruotsissa. Pohjolan naalikannan arvioitiin koostuvan 40–60 yksilöstä, jotka elivät erillään toisistaan valtavien välimatkojen päässä. Lajia uhkasi sukupuutto.

Sitten vuosikymmeniä jatkunutta suojelua terästettiin. Vuonna 2005 aloitettiin naalien tarhakasvatus. Lisääntyvät yksilöt pyydystettiin jäljellä olevasta luonnonkannasta.

– Tietenkin villien naalien pyydystäminen näin pienestä kannasta on riskialtista ja muutenkin ongelmallista, mutta jotakin oli keksittävä, ennen kuin laji katoaisi lopullisesti. Perinpohjaiset selvitykset ja muiden uhanalaisten lajien onnistuneet siirtoistutukset rohkaisivat tarttumaan tähän viimeiseen oljenkorteen, nykyinen naalin tarhakasvattamon johtaja Jackson kertoo.

Ensimmäiset pari vuotta tarhakasvattamon tutkijat opettelivat toimintaa yritys ja erehdys -menetelmällä. Pentuja ei syntynyt. Ongelma oli, että naaleja pidettiin häkeissä, joiden malli on tuttu turkistarhoista. Naalit olivat huonossa kunnossa ja niin stressaantuneita, etteivät ne pystyneet lisääntymään. Oli keksittävä nopeasti jotakin.

Tutkijat saivat haalittua rahoituksen tarhakasvattamon siirtämiseksi naalin luontaiselle esiintymisalueelle. Perustettiin nykyinen kasvattamo, joka sijaitsee vuoristossa 1 380 metrin korkeudessa Dovrefjellin kansallispuiston kupeessa. Nykyään sitä asuttaa kahdeksan naalipariskuntaa. Kullakin parilla on oma 2 500 neliömetrin kokoinen aitauksensa, joka jäljittelee luonnollista pesäpaikkaa maanalaisine koloineen.

Tarhakasvattamon perustamisen jälkeen tuloksia alkoi tulla nopeasti. Tarhanaalit näyttivät sopeutuvan aitauksien olosuhteisiin ja lisääntyvän kutakuinkin joka kevät. Vuodesta 2006 lähtien kasvattamosta on siirtoistutettu jo yli 450 pentua luontoon lajin historiallisille elinalueille eri puolille Norjaa.

– Tämä on ollut Pohjoismaiden naalien pelastus. Siirtoistutuksien ansiosta kannat ovat vahvistuneet nopeasti niin Norjassa kuin Ruotsissa. On ollut upeaa seurata aitiopaikalta, kuinka naali on palannut useille vuoristoalueille, joista se oli jo kuollut sukupuuttoon, biologi Jackson kertoo toimistossaan samalla, kun hän tarkkailee kuvaruudun monitoreista, mitä aitauksissa tapahtuu.

On keskipäivä, ja viiden eri pentueen naalinalut ovat koloissa nukkumassa. Jokainen tarhassa elelevä naalinpoikanen on tärkeä, sillä kaikki päästetään ensi talvena luontoon lähellä Suomen rajaa.

– Naalit vapautetaan, kun ne ovat noin kahdeksan kuukauden ikäisiä. Silloin ne ovat hyvässä kunnossa ja valmiina aloittamaan uuden elämänsä luonnon armoilla. Vapautettujen naalien selviytymisprosentti onkin ollut korkea, Jackson kehuu.

Syksyllä 2021 tarhassa kasvaneiden 31 pennun toivotaan auttavan lajia palaamaan myös Suomen Lappiin. Ne kuusi naalisisarusta, jotka seurasivat Craig Jacksonin huoltotoimia, vapautetaan muutaman kilometrin päässä Käsivarren erämaasta. Kenties niistä vielä kuullaan. Ruotsin populaatiota siirtoistutukset ovat jo kasvattaneet merkittävästi.

Craig Jackson muistuttaa, että naalin ja kaikkien muidenkin uhanlaisten lajien suojelutoimet tulisi suunnitella kunkin lajin käyttäytymisen ja luontaisten tarpeiden mukaan.

– Naali on vaeltavaa tyyppiä. Se voi taittaa useita satoja kilometrejä etsiessään ruokaa tai kumppania. Siksi olemme vapauttaneet yksilöitä Norjan ja Ruotsin välisille vuoristoalueille, joissa on niille optimaalisia elinalueita rajan molemmin puolin. Vuonna 2020 aloimme vapauttaa naaleja myös Suomen rajan pinnassa.

Jackson sanoo olevansa innoissaan siitä, että norjalaisten ja suomalaisten naalitutkijoiden yhteistyö on vahvistunut viime vuosien aikana.

– Ruotsin esimerkki osoittaa sen, että naali voi vielä palata Suomeenkin.

Helags, Ruotsi, heinäkuu 2022.

Vuoren kaareva selkä nousee horisontissa. Hiilentummat pilvet ovat jämähtäneet taivaalle, ja sade piiskaa niskaamme.

Tukholman yliopiston tutkijaa Karin Nórenia kylmä sade ei pidättele. Hän on tottunut tekemään töitä kylmissä ja arvaamattomissa olosuhteissa Ruotsin vuorilla ja tuntureilla. Hänen tutkimusryhmänsä tehtävänä on muun muassa tutkia naalin pesintämenestyksen kehitystä Ruotsissa. Tutkimustyön keskiössä on yksilöiden tunnistaminen ja kannan genetiikan hahmottaminen.

– Koska Pohjoismaiden nykyinen naalikanta on peräisin vain niistä muutamasta kymmenestä yksilöstä, jotka olivat jäljellä 2000-luvun alussa, populaation geeniperimä on edelleen melko kapea, Nóren selittää kivutessaan vuorenrinnettä ylös.

Helags-vuoristo sijaitsee Keski-Ruotsissa, suunnilleen samalla leveysasteella kuin Vaasa. Seutu on yksi naalin kolmesta keskeisestä elinalueesta länsinaapurissamme. Alueella on suojeltu naalia systemaattisesti jo vuosikymmeniä. Viime vuosien aikana kanta on kasvanut tasaisesti, vaikka laji onkin edelleen uhanalainen.

Ruotsissa on tehty samoja suojelutoimia kuin Norjassa ja Suomessa eli karsittu punakettukantaa. Lisäksi puistonvartijat pitävät yllä ruokinta-automaatteja naalin tiedettyjen pesäpaikkojen lähellä – sekä niiden, joissa on ollut asukkaita, että niiden, joihin tutkijat toivovat naalin palaavan.

Punakettu on perinteisesti havuvyöhykkeen laji, mutta ilmaston lämmetessä ja ihmisten määrän lisääntyessä tunturialueilla se on levittäytynyt yhä kauemmas tuntureille etenkin 1990-luvulta lähtien.

Kettu on sopeutuvainen yleislaji, joka hyödyntää äärimmäisen tehokkaasti kaiken ihmisiltä jääneen ravinnon, ja siksi se pärjää tunturiluonnossakin. Ongelma on, että kettu valtaa pesäpaikat ja ajaa naalit tiehensä ja joskus jopa tappaa pienemmän serkkunsa. Kettu voi olla naalia jopa kaksi kertaa suurempi, se on siis aivan ylivoimainen kilpailija. Sitä pidetään nykyään suurimpana yksittäisenä esteenä naalin paluulle Suomeen luontoon.

– Kettujen vähentäminen tunturialueilta on näkynyt suoraan naalin tilanteessa kaikkialla lajin ydinalueilla Ruotsissa, dosentti Nóren toteaa.

Nousemme vuoren laelle, olemme 1 320 metriä meren pinnan yläpuolella – naalin tasolla. Karin Nóren pyyhkii hikeä otsaltaan ja tutkailee gps-lähetintä.

– Pesäpaikka sijaitsee 1,2 kilometrin päässä. Onneksi tästä eteenpäin on tasaisempaa menoa, Nóren naurahtaa ja viittoo meitä jatkamaan.

Lähestyessämme tiedettyä pesäpaikkaa Nóren kertoo, miten suuri merkitys parilla yksilöllä voi olla sukupuuton partaalla riutuneelle lajille. Kun kanta taantuu pieneksi saamatta vahvistusta muualta vaeltaneista lajitovereista, sisäsiittoisuudesta tulee usein vakava uhka. Niin kävi Ruotsissa, kun kanta alkoi hiljalleen kasvaa 2000-luvun alkuvaiheilla. Monet lisääntyvistä yksilöistä olivat, sukua toisilleen, ja puolisokandidaatteja oli häviävän vähän. Toisilleen sukua olevien naalien jälkeläiset olivat tavallista pienempiä. Ne olivat alttiimpia sairauksille, ja niitä kuoli enemmän.

Keväällä 2011 tutkijat havaitsivat kaksi sinertävää naalia. Myöhemmin selvisi, että ne olivat Norjan tarhakasvattamossa syntyneitä veljeksiä, jotka oli vapautettu aikaisemmin talvella Norjan ja Ruotsin rajavuoristossa. Asia selvisi riistakameroiden avulla korvamerkeistä, joita annetaan kaikille tarhan pennuille. Veljekset saivat värityksensä ansiosta lempinimen the Blues Brothers. Ne eivät tainneet tietää, että niiden asettuminen Helags-vuoristoon oli todellinen sankariteko.

Kumpikin veljeksistä löysi kumppanin ja asettui Helagsin vuoristoon. Ne saivat vuosien mittaan useita poikueita. Ruotsalaiset ja norjalaiset naalitutkijat olivat selvittäneet yhteistyössä kahden maan naalien perimää, ja pian havaittiin, miten merkittävä vaikutus kahdella ulkopuolisella uroksella oli Helagsin geneettisesti köyhään populaatioon. Pian vuorilla kirmasi lisää sinisiä naaleja, jotka olivat perineet turkkinsa värin norjalaisilta isiltään. The Blue Brothersin geeniperimä matkasi sukupolvelta toiselle.

– Se oli innostava tapaus, joka auttoi kehittämään entisestään maiden välistä yhteistyötä. Naalipopulaatiot ovat kaikkialla Ruotsissa ja Norjassa pieniä ja edelleen eristyksissä toisistaan. Geneettisten tutkimisten ansiosta tarhakasvatit osataan vapauttaa alueille, joilla ne mahdollisesti rikastuttavat kannan geenipoolia.

Saavumme tiedetylle naalin pesäpaikalle, jossa puistovahdit aikaisemmin kesällä havaitsivat elämää. Tänä sateisena iltana on hiljaista. Seuraamme pesäpaikkaa kiikareilla 300 metrin päästä.

Karin Nóren arvelee, että poikue on maanlaisessa pesäkolossaan lepäämässä. Odottelemme hupullisten takkien suojassa pari tuntia, josko The Blue Brothersin jälkipolvi näyttäytyisi meille.

Lopulta kylmä sade ja hyytävä viima ottavat meistä voiton. Lähdemme takaisin majapaikkaamme.

Voiko naali todella palata elinvoimaiseksi tuntureiden asukiksi?

– Suojelutyön keskiössä on luonnon omien prosessien edesauttaminen takaisin raiteilleen, kunnes toivottavasti tulevaisuudessa naalikanta kasvaa ja pystyy huolehtimaan itse itsestään, Tukholman yliopiston tutkija Karin Nóren sanoo.

Nóren painottaa, että samaan aikaan ilmaston lämpeneminen näyttää vain kiihtyvän, mikä tietää uusia haasteita naalille ja muille arktisille lajeille. Tutkijoilla riittää töitä pysyä muutosten perässä, varsinkin, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset voivat olla arvaamattomia etenkin arktisella alueella. Siellä ilmasto on lämmennyt yli kaksi kertaa nopeammin kuin muualla. Pohjoismaisen naaliyhteistyön tulokset osoittavat, että emme silti vieläkään ole voimattomia globaalien muutosvoimien edessä. Ruotsin ja Norjan yhteisen naalikannan arvioidaan käsittävän 450 yksilöä. Loikka vuosituhannen alusta on melkoinen, silloin Pohjolassa oli vain joitakin kymmeniä yksilöitä.

Suomen naalit kuuluvat samaan Pohjoismaiden kantaan, mutta Suomessa ei ole havaittu pesintää vuoden 1996 jälkeen, mutta toivoa on taas. Lokakuussa Apu matkaa Käsivarren erämaahan katsomaan, onnistuiko naali palaamaan Suomeen.