Pirkanmaan poliisilaitoksen rikosylikomisario Jari Kinnunen on saanut liikanimensä ”Tesoman murhatutkija” rikostapauksesta, jonka hän selvitti tutkintaryhmänsä kanssa vuonna 2018.

Joulukuussa 2014 Tampereen Tesomalla tehdyn henkirikoksen lähtökohdat olivat ankeat. Lehdenjakaja löysi aamulla 40-vuotiaan tamperelaisen perheenisän kuolleena kävelyreitin varrelta, maassa oli lunta, tekijä tuntematon. Vain surmassa käytetty puukko löytyi myöhemmin.

– Se vaikutti umpikujalta. Pelkäsimme lopulta pahinta mahdollisuutta: tekijälle satunnaista uhria. Tutkintaryhmässä ajateltiin, ettemme saa tapausta yksin selville, joten päätimme pitää rikosta esillä mediassa säännöllisesti. Usein ajatellaan, että koko kansa lukee kaikkia uutisia, mutta suurin osa jättää autuaasti lukematta, Jari Kinnunen muistelee.

Valittu menetelmä kannatti: joka kerta, kun poliisi tiedotti asiasta, jokin yksityiskohta saatiin tarkastettua. Ensimmäisen vuoden jälkeen poliisin tietoon tuli todistajakin, joka kertoi kuulleensa ja nähneensä jotakin tekoyönä.

Tärkein johtolanka oli poliisikoiran ja sen ohjaajan löytämä puukko, josta saatu DNA-näyte kuului kiistatta yhdelle tekijälle. Tarvitsi vain löytää henkilö, jonka perimää se olisi.

– Testasimme alueelta löytynyttä juomapulloa, tupakantumppeja, otimme noin tuhat DNA-näytettä kuudessa operaatiossa. Tarkistimme satoja vinkkejä ja haastattelimme satoja ihmisiä, Kinnunen kertoo.

Tekopaikan lumeen jääneistä askeljäljistä pääteltiin, että mies oli juossut paikalta melkoista vauhtia. Hän ei siis ollut ainakaan liikuntarajoitteinen tai vanha. Tutkintaryhmä ryhtyi järjestelmällisesti ottamaan DNA-näytteitä tekopaikan lähialueilla asuvilta miehiltä. Alaikärajaksi määriteltiin 15 vuotta.

Sitkeä työ kannatti. Maaliskuussa 2018 epäilty koputti poliisiauton ikkunaan ja sanoi haluavansa puhua Kinnusen kanssa. Hän tunnusti tekonsa, ja hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen. Tuomiota ei koskaan langetettu.

– Ennemmin tai myöhemmin olisimme tulleet hänen asuinaluelleelleen, ja hän todennäköisesti ymmärsi sen, oli seurannut uutisia tarkasti. Tekijä oli ollut poliisin kanssa tekemisissä aiemminkin, mutta häneltä ei otettu tuolloin DNA-näytettä. Se osoittaa, kuinka tärkeää perustyömme on. Koskaan ei tiedä, mitä henkilö myöhemmin tekee.

Nyt 60-vuotias rikosylikomisario Kinnunen johtaa Sisä-Suomen poliisilaitoksen keskitetyn ja paljastavan tutkinnan Pirkanmaan yksikköä.

Tampereen Sorilla yksikön pöydälle kasaantuvat lähinnä rikostapaukset, jotka vaativat pitkäaikaisempaa tutkintaa, herättävät yleistä kiinnostusta tai ovat monimutkaisia, talousrikoksia ja joitakin ympäristörikoksia lukuunottamatta.

– Ne voivat olla melkein mitä tahansa kunnianloukkauksista pääministerin laittomaan uhkaukseen. Itselläni on noin sata juttua auki, väkivalta- ja huumerikokset sekä lapsiin kohdistuneet rikokset työllistävät eniten. Tässä pitää olla koko rikoslaki hallussa.

Kinnusen mukaan poliisin tärkein voimankäyttöväline on kieli, ja ihmisten kanssa pitää osata olla. Ihmissuhdetaidoilla on merkitystä kuulusteluissakin.

– Jos meillä on yksi mahdollinen tekijä, kuten Tesoman tapauksessa, joka ei puhu mitään, kaikki kysymyksemme jäävät vaille vastausta. On oma taitonsa saada ihminen vastaamaan edes kysymyksiin. Kun kuulusteltavan ja kuulustelijan välillä alkaa synkata, ihminen haluaa usein kertoa, miksi teki tekonsa.

Rikostutkijan työ ei vastaa ulkomaisten televisiosarjojen antamaa kuvaa lainkaan, Kinnunen huomauttaa. Suomessa poliisi ei saa käyttää kuulusteluissa esimerkiksi viekkautta.

– Huijauksen tie olisi lyhyt, saman ihmisen kanssa saattaa joutua uudelleen tekemisiin, ja hän muistaa kyllä. Emme liioin voi tehdä sopimuksia, jotka levittäisivät toimivaltamme rajoja. Tiedämme, miten poliisin tulee tehdä työnsä.

Poliisin pitää asettaa itsensä työtilanteissa ulkopuolisen asemaan, ja ”asiakkaita” pitää kohdella aina ihmisinä, vaikka heitä epäiltäisiin mistä hyvänsä. Teon synnyttämä tunne kuulustelijassa ei saa näkyä kuulusteltavalle. Työtä ei voi tehdä tunteella.

– Jos tunteella tekee johtopäätöksiä, voi tulla virheitä. Toinen ihminen osaa kyllä lukea tilannetta, jo poliisin äänenpainot ja eleet vaikuttavat. Tiimityökin estää väärien johtopäätösten tekemisen, kenenkään ei tarvitse lähteä siitä, että minun näkemykseni on ainoa oikea. Pidämme kaikki tutkintalinjat aina avoinna, kunnes olemme varmoja valitusta linjasta.

Tesoman murhatutkija Kinnunen on tunnettu myös kekseliäistä tutkintamenetelmistään, joista Tesoman puukotustapauksen DNA-näytteiden tutkinta on esimerkki.

Kinnusen mielestä poliisin ei pidä jumittua tuijottamaan vain teknisiä menetelmiä, jotka jo tiedetään, eikä uusimpien tieteen ja tekniikan alan uutisten seuraamisen pitäisi olla vain tutkinnanjohtajan työtä.

– Tampereen yliopistossakin on vaikka mitä keinoja, jos uskallamme vain kysyä. Maailmalla on jo esitelty tekniikoita, jotka tulevat Suomeen 20 vuoden päästä, esimerkiksi lapsipornoa internetistä selvittävä tietokoneohjelma. Meillä joutuu konstaapeli katsomaan lapsipornoa, vaikka tietokoneohjelman lisenssin ostaisi halvemmalla kuin konstan ajan.

Vuonna 2008 Jari Kinnusen työpöydälle putosi kolme erityistä, avointa rikostapausta. Yksi niistä oli 44-vuotiaan lastenhoitaja Raija Juutilan katoaminen Kangasalalla vuonna 1993. Viisitoista vuotta kateissa olleen Juutilan arveltiin joutuneen rikoksen uhriksi. Kun Kinnusen tiimi ryhtyi tutkimaan tapausta, he saivat eliminoitua muut tutkintalinjat niin, että ainoaksi epäillyksi jäi Juutilan entinen aviomies.

Tutkinnassa poliisin ruumiskoirat merkkasivat aluksi Juutilan kotitalon parkettilattiasta kohtia, joista ne haistoivat vainajan hajua, mutta kolmen päivän kuluttua haju oli kadonnut. Tutkinnanjohtaja Kinnunen ei halunnut lähteä suorittamaan kallista talon purkamista ilman pitäviä todisteita, joten hän ryhtyi miettimään muita keinoja.

– Epäilimme ruumiin olevan lattian alla. Tampereen teknillisessä yliopistossa oli tuolloin professori, joka tekee mäkihyppääjien kanssa töitä, ja kysyimme häneltä, voisimmeko mitata sähköllä talon alustan vaihtelevuutta.

Lopulta professori konttasi talon lattialla tulitikkuaskin kokoisen, itse rakentamansa laitteen kanssa, ja tutkijat kirjasivat hänen havaintojaan. Näin löytyi lattia-alue, jossa ei ollut betoniraudoitusta. Kohtaan porattiin muutama reikä, ja poliisikoirat tuotiin taas paikalle, mutta ne eivät enää merkanneet mitään.

– Ruumista oli todennäköisesti käsitelty parketin päällä tai se oli ollut siinä jonkin aikaa, mutta talon alla se ei ollut.

Rikostutkijat siirtyivät epäillyn omistaman teollisuusrakennuksen ulkovarastoon ja alkoivat raivata tavaroita. Eräänä päivänä rikoksesta epäilty ex-mies tuijotti niin tiiviisti koko ajan varaston nurkkaa, että oli ”sotkeutua jalkoihinsa”, Kinnunen kertoo.

– Oli mukana olleen rikostutkijan tarkkaavaisuuden ansiota, että varaston tyhjentämisen tarpeellisuudesta saatiin varmuus. Pyysin päätutkijaa kertomaan epäillylle, että palaamme seuraavana päivänä ja hänen tulee kertoa, mitkä tavarat pitää suojata. Hetken kuluttua epäilty halusi puhua oikeusavustajansa kanssa. Silloin tiesimme, että olimme oikeilla jäljillä.

Myöhemmin tutkintaryhmä palasi paikalle kaivinkoneiden ja Puolustusvoimien maatutkien kanssa. Se pystyi tuottamaan Juutilan lapsille suuren helpotuksen, kun vainaja löytyi ja tapaus selvisi.

Aina uudenlaiset menetelmät eivät edes kuluta veronmaksajien varoja.

– Tesoman tapauksessa eräs insinööri tarjosi apuaan. Pystyimme värittämään tietokonekuvasta ihmisjoukon vaatteet, ja saimme selville, että se oli nuorisojoukko. Emme koskaan löytäneet näitä mahdollisia silminnäkijöitä, mutta insinööri teki logaritmilaskelman meille ilmaisena harjoitustyönä.

Rikosylikomisario Jari Kinnunen näkee työssään, miten voi maamme nuoriso – ja heidän vanhempansa. Nokian kaupunginhallituksen ja -valtuuston jäsenenä ja Kokoomuksen edustajana hänellä on asiasta mielipidekin.

– Osalla suomalaisista perheistä on vanhemmuus kadoksissa aikuisten taustan tai päihteidenkäytön takia, ja yhteiskuntaan tulee nuoria, joilla ei ole ollut mitään rajoja toiminnalleen kotona tai koulussa. Ne asetetaan sitten viime kädessä poliisilaitoksella.

Kinnunen kertoo poliisin kotikäynnistä asuntoon, jossa ”noin satakiloinen, 15-vuotias” miehenköriläs asui kaksin äitinsä kanssa. Äiti ei ollut uskaltanut heittää vielä juhannuksenakaan joulukuusta pois, koska poika ei antanut lupaa.

– Menimme hakemaan pojan ja sanoimme, että nyt hänen on ensimmäistä kertaa elämässään tehtävä niin kuin muut sanovat. Sosiaalitoimiston tiloissa sain pojan puhumaan, ja löytyihän se pikkupoikakin lopulta. Uskon, että lastensuojelulliset toimenpiteet onnistuivat, sillä hän ei tietääkseni ole tullut vastaan sittemmin.

Kinnusen mukaan suomalaisen nuorison tila on ”räävittömämpi” kuin aikaisemmin: nuorisorikollisten määrä ei ole kasvanut, mutta teot ovat raa’empia. Kuvioissa on mukana kaikenlaisia päihteitä ja huumeidenkäytön aiheuttamaa empatiakyvyn puutetta.

– Jos nämä lapset hukataan jo päiväkodissa ja alakoulussa, heistä tulee koulupudokkaita. Nuorten tekemät rikokset ovat älyttömän raakoja, ja mielenterveysongelmia on paljon. Tilanne on surkea. Viiden vuoden päästä poliisin asiakkaina näkyy sitten tämä koronasukupolvi.

Omalta uralta Kinnusen mieleen ovat jääneet muutamat selvittämättömät tapaukset. Yksi niistä oli vastasyntynyt vauva, joka löytyi 1980–1990-luvulla Tampereen Kaakinmaalta roskalaatikosta rintakehä murskattuna.

Tapauksen raakuus oli ennennäkemätöntä.

– Teimme valtavasti työtä selvittääksemme vauvan henkilöllisyyden, mutta törmäsimme byrokratian kukkaseen. Neuvola ei antanut listaa äideistä, jotka olivat käyneet asiakkaina.

– Vamman ja käytetyn voiman perusteella epäilimme teosta miestä, mahdollisesti lapsen isää. Nykyään saisimme tekijän henkilöllisyyden selville ehkä DNA-varannoista tai turvakameroista.