Olen viisilapsisen perheen esikoinen. Kotona oli paljon rakkautta, mutta vanhempamme olivat aika ankaria kasvattajia. Vanhanaikaisen kasvatuksen mukaan isä antoi meille lapsille piiskaa, jos olimme tuhmia. Valitettavasti minä vanhimpana olin piiskajonossa aina ensimmäinen, vaikka en olisi edes osallistunut pahantekoon.
Kurissa ja Herran nuhteessa kasvaminen on ollut minulle hyvä asia. Se on varmasti pelastanut monelta nuoruuden hairahdukselta. Myös rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat lapsuudenkodin eväitä. Pyhäkoulussa opin pyyntöjen korin lisäksi täyttämään myös kiitoksen korin.
Koulun käymisestä en tykännyt yhtään, mutta jo pienenä tyttönä tiesin haluavani näyttelijäksi. Pääsin lapsiteatteriin ja pian iltateatteriin. Äiti kannusti minua alalle, luimme paljon runoja yhdessä.
Lapsuusaika Loimaalla muistuu mieleeni onnellisena ja huolettomana, vaikka sota-aika olikin taloudellisesti niukkaa. Olin 20-vuotias, kun äitini kuoli vain 42-vuotiaana. Äidin kuoleman ymmärtämistä helpotti, kun oli nähnyt hänen sairastavan monta vuotta.
Olen onnellinen ja kiitollinen, että olen saanut ja saan edelleen tehdä rakastamaani työtä. Pitkän urani aikana olen saanut tutustua moniin ihaniin kollegoihin ja ystäviin, joilta olen oppinut paljon niin tästä työstä kuin elämästäkin.
Työ on oikeastaan antanut minulle ihan kaiken. Tv-teatterissa tapasin myös rakkaan aviomieheni Pehr-Olof Sirénin. Olin 32-vuotias, kun menimme naimisiin. Se oli melkoinen elämänmuutos, kun oli jo tottunut itsekkääseen elämään.
Rakastin miestäni hyvin paljon ja tuntui siltä, että rakkautemme vain kasvoi vuosi vuodelta. Oikeastaan Pehr-Olof opetti minut rakastamaan. Häneltä opin myös huumorintajun sekä anteeksi antamisen ja pyytämisen taidon.
Mieheltäni opin myös sen, ettei aina tarvitse pingottaa ja pelätä. Pärren lempilausahdus oli ”tämä on elämää vaan”. Kaiken kukkuraksi sain kaksi lasta hänen edellisestä avioliitostaan.
Saimme olla yhdessä vain 26 vuotta, kun Pehr-Olof kuoli 1986. Surin hänen poismenoaan valtavasti kymmenen vuotta. Mutta ihminen ei saisi surra liikaa, pitäisi osata päästää toisesta irti. Muistoissani hän elää yhä joka päivä. Lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kanssa selaamme usein mummasta ja vaarista tehtyjä lehtijuttuja ja valokuvia.
Onneksi minulla on aina ollut rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen voinut jakaa elämän ilot ja surut. Kun oikein hyvä ystävä kuolee, tuntuu kuin joutuisi luopumaan omasta aviopuolisostaan.
Haluaisin kyllä lapsilleni jättää sellaisen muiston, että olen rakastanut heitä. Rakkaus, lämpö ja läheisyys ovat tärkeimpiä asioita elämässä. Olisin aika yksinäinen ilman heitä.
Toivoisin vielä saavani olla suhteellisen terve ja että muisti pelaisi. Olen juuri tehnyt Tampereen Teatterin kanssa sopimuksen Kari Hotakaisen näytelmään Ihmisen osa, joka tulee ensi-iltaan ensi syksynä.
Teksti Anne Erjonsalo,
Kuva Kari Kaipainen
