Muun muassa Komisario Palmu -elokuvista tuttu ohjaaja Matti Kassila on kuollut, kertoo Iltalehti. Kassila nähtiin vielä 29. marraskuuta Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu -näytelmän ensi-illassa. Teatteriin vieraana saapunut Kassila sai kukkia ja pitkät seisovat aplodit ensi-iltayleisöltä.

Julkaisemme ohjaajagurun muistoksi Avussa 19/2012 julkaistun artikkelin, jossa Kassila (kuvassa oikealla) ja näyttelijä Matti Ranin (kuvassa vasemmalla) muistelevat uraansa ja yhteistyötään. Matti Ranin menehtyi sittemmin marraskuussa 2013.

Tuiki tavallisena keskiviikkona TV1 näyttää uusintana klassikon Hilman päivät. Se on vuonna 1954 SF:n juhlaelokuvaksi valmistunut Agapetuksen komedia. Tavallisia sen sijaan eivät ole ruudun ääressä kohtaavat tyylikkäästi harmaantuneet herrat.

Ohjaaja Matti Kassilaa, 87, ja näyttelijä Matti Raninia, 85, yhdistävät monet muutkin filmit kuin Hilman päivät, mutta se on heidän yhteisistä töistään yksi parhaiten aikaa kestäneistä teoksista. Elokuvaelämyksen jälkeen tunnelmaan sopii siirtyminen hieman myöhäiselle lounaalle ravintolalegenda Eliteen, ja siellä Matti Raninin erityisestä toivomuksesta Tauno Palon nimikkopöytään.

– Taunohan näytteli hienosti Hilman päivissä ärhäkän vanhan tuomarin roolin, Ranin muistuttaa.

– Hän oli äärettömän tunneherkkä ihminen, joka elokuvan kuvauksista teatterille tullessaan viskasi päällystakin pois ja oli – naps – sisällä uudessa roolissa.

Tarvittaessa siitä pääsi nopeasti myös ulos. Kassila vaihtoi usein Palon kanssa vapaalle Seurahuoneen baarissa.

– Aamulla kuvasimme taas seitsemästä kello 10.45 asti. Sitten näyttelijät treenasivat teatterilla kolmeen asti, popsivat Morkussa murkinaa ja palasivat filmitöihin. Iltaisin monilla oli vielä teatterinäytäntö.

Kassila pyrki ymmärtämään vanhempien filmitähtiensä elämää.

– Kun 1949 kuvasimme Professori Masaa, nimiroolissa esiintynyt Tauno Palo katosi.

Tuolloin nelikymppinen Palo oli suuri tähti, Kassila vasta 25-vuotias aloittelija.

– Palatessaan Palo sanoi, ettei kyseessä ollut mitään henkilökohtaista minua kohtaan. Elämä vain kuulemma oli niin raskasta, että joskus oli pakko kadota hetkeksi. Kirjailija Mika Waltari oli otollinen katoamiskumppani, jolla oli tukenaan pankkitili. Näyttelijöistä useimmat elivät förskoteilla, ja Palokin oli useasti jo etukäteen velkaa kuvattavaksi aiotun elokuvan palkkion.

Matti Ranin kehuu Matti Kassilaa oivaltavaksi ohjaajaksi.

– Hilman päiviin lisäsit koiran, jota ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Kassila selvittää halunneensa lisäjännitettä juonenkehittelyyn.

– Terrieri oli oikeastikin Rippe, ja se sai perinteisesti napata piileskelijältä kengän kahdessakin tärkeässä juonenkäänteessä.

Raninin mielestä hyvä oli myös Edvin Laineen valinta vapaapalokunnan päällikön rooliin.

– Viisikymppinen Edvin näytteli itse asiassa ärtyisää itseään. Se toimi mainiosti elokuvassa, mutta näyttämöllä hän teki yleensä liikaa.

”Mjinä oljen njäyttttttelijä, antakaaaaa mjinun njäytttelläää”, Kassila muistaa Laineen julistaneen, kun häntä oltiin pakottamassa pelkäksi ohjaajaksi.

Matti Raninin teatteriura keskittyi Suomen Kansallisteatteriin.

– Palot, laineet, rinteet ja monet muut elokuvanäyttelijät olivat myös työtovereitani Kansallisesta, Ranin sanoo.

Kassila puolestaan oli keskittynyt elokuvaan, kunnes riitaantui liian lyhyestä elokuvan valmistumisajasta SF:n omistajan T. J. Särkän kanssa.

– Särkkä tuli taas eräänä maanantaiaamuna katsomaan kuvauksia pahalla tuulella. Se johtui viikonlopusta, jonka hän jälleen kerran oli joutunut viettämään vaimonsa kanssa. Minä en kestänyt räksytystä ja heitin hänet ulos studiosta. Särkkä lähti, mutta karjui vielä ovensuusta, että ”menkää sinne Poriin”.

– Olin saanut johtajanpaikan Porin teatterista, josta tuolloinen vaimoni Aino Mantsas sai näyttelijänkiinnityksen. Pian Särkkä kuitenkin jo houkutteli minua takaisin. Myöhemmin olen tajunnut, että hän kunnioitti kaltaistani vastavoimaa ja inhosi mielistelijöitä, Kassila arvioi.

Komisario Palmu on Kassilan ja Raninin ikimuistoisin yhteistyö. Kolme mustavalkokuvaa tehtiin 1960-luvun alussa: Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu sekä Tähdet kertovat, komisario Palmu olivat Mika Waltarin käsialaa.

1969 syntyi värifilmi Vodkaa, komisario Palmu ilman Waltaria, mutta Kassilan ohjauksessa oli yhä pääkolmikkona Joel Rinne (Palmu), Leo Jokela (Kokki) ja Matti Ranin (Virta). Alkuperäisten kirjojen mukaan Kokin piti olla pitkä poliisi, mutta kun Kassila keksi Leo Jokelan, lyhyt sai kelvata.

Leo oli innostava ja kekseliäs työtoveri. Kassila muistaa Jokelan lunastaneen jonain kesänä saamansa raha-arpajaisvoiton ruskeina sadan markan seteleinä.

– Kun kesämökkinaapureina olleet näyttelijät Pentti Irjala ja Pia Hattara tulivat kylään, Leo oli leikkinyt perheen lasten kanssa setelikasassa: ”Kerätkääpä lapset rahat piiloon, meille tuli vieraita.” Se oli Leolle ominaista huumoria, Kassila arvioi.

Raninin mukaan Palmu-kolmikko tuli töihin kuin seuranäyttämölle leikkimään.

– Kassila piti yllä loistavaa virettä. Elimme Palmuja myös, kun kamera ei käynyt.

Elokuvassa Kaasua, komisario Palmu tuomari Lanne (Toivo Mäkelä) kehittää hätävalheen Hiljaisten seiväshyppääjien kerhosta, jonka nimi kuvastaa puolestaan kirjailija Waltarin huumorinlahjaa.

– Kerran minulle soitti eräs mies kertoen edustavansa Hiljaisten seiväshyppääjien kerhoa. Hän pyysi puhumaan Palmu-elokuvien teosta hyvää lounasta vastaan. Näin myös tapahtui, Kassila muistelee.

Toivo Mäkelä oli debytoinut ensimmäisessä Komisario Palmu -elokuvassa ravintola Kämpin kabinetin pianistina.

– Alun perin pyysin pianistiksi Mika Waltaria, joka lopussa kääntyisi kameraan ja paljastaisi murha-aseen. Kirjailija oli pitänyt Kassilan ajatusta loistavana, mutta kieltäytynyt: ”Koska kammoan julkisuutta, minun pitäisi ennen kuvauksia ottaa rohkaisuryyppy, ehkä kaksi, ja siinä voisi mennä parikin viikkoa.”

Kahden idearikkaan ja aikaansaavan taiteilijan yhteistyö sujui hyvin.

– Sinä olet nopea kuten minäkin, mutta älä kerro sitä kenellekään. Suomessa kaiken täytyy tapahtua hitaasti ja vähän tuskallisesti, Waltari opasti Kassilaa.

Matti Kassila oli Ylen palkkaamana 1960-luvun lopun suurhankkeessa Täällä Pohjantähden alla. Kaksi Väinö Linnan romaanitrilogiaan perustuvaa elokuvaa ohjasi Edvin Laine.

– Löysin Aarno Sulkasen Joensuun kaupunginteatterista Koskelan Akseliksi ja neuvoin karttamaan näyttelijöiden taukotupien höpinäporukoita. Tärkeintä olisi pysyä myös odotusaikoina roolissa.

Sulkanen sisäisti ohjeen ja onnistui, samoin Ranin kirkkoherra Salpakarina.

– Sinisalon Veikko toi Tampereelta viestin: Väpi käski sanoo, että kärjistitpä hyvin.

Väinö Linna oli nähnyt otoksia.

– Kirkasotsaisten sankarien sijaan oli hienoa näytellä läpeensä pahaa miestä, Ranin sanoo Salpakarin hahmosta.

Linnan tekstiä Ranin päästeli 1960-luvun suvina myös Pyynikin kesäteatterissa aluksi filmistä tuttuna Kariluotona, ja parina viimeisenä vuonna Lammiona.

– Valitin ohjaaja Edvin Laineelle, että tällaisena tavallisena vällyhousuna tahtoisin Lammioksi. Mutta kun siihen pariksi vuodeksi pääsin, enhän minä osannut olla ponteva, karjuva upseeri. Sitä ei kukaan pysty tekemään paremmin kuin Jussi Jurkka.

Matti Ranin syntyi Tampereella, pääsi ylioppilaaksi Kotkassa ja asettui teatterikoulun jälkeen Helsinkiin, Kansallisteatteriin, jossa oli jo 1946 avustajana. Näyttelijävanhemmat Helge ja Saara Ranin olivat 1930-luvulla Tampereen Teatterissa, jota johti myöhemmin Tampereen Työväen Teatterin legendaksi kohonnut, pelätty Eino Salmelainen.

– Me näyttelijäin lapset vietimme aikaa teatterin nurkissa. Kun Salmelainen ohjasi katsomosta, menin hänen luokseen ja painoin pääni polviinsa. Äiti huusi kauhuissaan, että tule pois tai Eino-setä suuttuu.

Nuoren Matin pelasti se, että Salmelainen sattui olemaan hänen kummisetänsä. Teatteri vei Raninin, mutta syrjähypyt tehtiin elokuviin.

– Kassilan kanssa ensimmäinen yhteinen elokuvamme oli Tyttö kuunsillalta, joka valmistui 1953, Ranin muistelee.

– Etsin henkilöä nuoren maisterin rooliin ja päädyin Raniniin. Hän nimittäin sekä näytti että edelleen näyttää hyvin sivistyneeltä, ja myös on sitä, Kassila hymyilee.

Kassila varttui Haapamäellä, ja ehti osallistua jatkosotaan.

– Aikanaan asuimme Eirassa samassa talossa Raninien kanssa. Olimme toisillamme joulupukkeina, Kassila kertoo.

Monen lottovoiton arvoinen on elämä, jota Matti Ranin sanoo edelleen elävänsä.

– Sota-aikana Helsingissä tuli keskellä yötä hälytys, jota emme unisina ja laiskoina totelleet. Muistan edelleen äänen vou, vou, vou, kun 500-kiloinen korttelipommi putosi naapurihuoneistomme läpi kellariin. Siellä sen olisi pitänyt räjähtää, mutta tämä jäi suutariksi. Koko talo oli täynnä keltaista fosforia, Ranin kertoo.

Hän kertaa jo lapsuudessaan oppimansa iltarukouksen: ”Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.”

– Tuon vuoksi jo lapsena tajusin, että voin kuolla. Luen rukouksen edelleen joka ilta, ja joka aamu on armo uus, Ranin tuntee.

Kassilan elämän ilostuttaja on Matti Poika Kassila, ohjaajan autistinen kuopus.

– Matti Poika on opettanut minua paljon enemmän kuin minä häntä. Ja Matti Poikaa iloisempaa ihmistä ei ole. Äskettäin kävelyllä paikalle osui räksyttävä koira. "Kuules Zaida, älä minua hauku", Matti Poika sanoi ja koira hiljeni. Omistajalta kuulin, että koiran nimi todella on Zaida. Matti Poika oli sen viime kesänä kuullut ja muisti yhä.

Entäs jos elokuvakaksikko joutuisi vielä tositoimiin. Syntyisikö Mannerheim-elokuva yhtään nopeammin kuin mitä siihen nyt on jo jahnattu aikaa? Kenraali Ermei Kanninen tarjosi Kassilalle 1990-luvulla tuoreen Mannerheim-elokuvan ohjaustyötä. Kassila kieltäytyi rahoituksen suuruuteen ja korkeaan ikäänsä vedoten.

– Esittelin Kanniselle ohjaaja Renny Harlinin, joka isänmaallisena helsinkiläispoikana saisi kokoon Hollywood-rahoituksen. Nyt projekti on venynyt.

Kassilan Mannerheim-elokuvansa lähtökohtana olisi Mannerheimin vaarallinen junamatka Odessasta Pietariin keväällä 1917.

– Vanhana Mannerheimina siinä näyttelisi ehdottomasti Matti Ranin, Kassila visioi.