Se hetki tuli taas/ se tulee aina uudestaan/ ja uudestaan. Joku tiputtaa mustetta mielen vesilasiin/ painovoima kertautuu/ ja näkyvyyttä on enää oman käden verran.

Pertti Salovaara, 43, muistaa selkeästi, milloin hän tajusi ensi kertaa, että jokin oli pielessä. Hän istui tietokoneen ääressä eduskunnassa tarkoituksenaan vastata kansalaisen esittämään kysymykseen tieliikennelaista. Hän tiesi vastauksen, mutta ei pystynyt nostamaan sormiaan näppäimistölle.

– Istuin siinä puolisen tuntia kykenemättä tekemään mitään. Se oli pelottavaa, sillä kysymys oli tuttua kauraa, mutta en vain saanut käsiäni nousemaan näppäimille. Lopulta suljin koneen ja lähdin kotiin. Ihmettelin, mikä helvetti minua vaivaa. Olin jo jonkin aikaa tuntenut itseni aloitekyvyttömäksi ja väsyneeksi, hän kertoo kotikonnuillaan Lempäälässä seitsemän vuotta myöhemmin.

Keväällä 2008 Salovaara jäi sairauslomalle työuupumuksen ja masennuksen takia. Sairausloma jatkui syksyllä ja kesti  seuraavaan kevääseen. Eduskuntaan hän ei enää palannut.

Alkoi musta matka, mielen syövereihin.

Vastustaa/ tuskaa vastaan/ tuskalla vastaan. Sirkkeli sahaa pitkin selkärankaa/ vastahan sen piikit eilen teroitin.

Iloisena, hauskana ja positiivisena ihmisenä tunnetuksi tulleen Salovaaran masentuminen oli monille, läheisillekin, sokki. Hän itse ei ollut yhtä yllättynyt, sillä taipuvaisuus alakuloon oli tuttua jo nuoruusvuosilta.

– Olen lapsesta asti ollut kotonani melankolisessa tunnelmassa. Juontokeikoilta palatessakin kuuntelin aina autossa oikein synkkää musiikkia. Silloin koin todella eläväni, vahvemmin kuin vitsiä vääntäessäni.

Hauskan miehen rooli ei kuitenkaan ollut teeskentelyä, vaan yksi osa Salovaaran monisärmäistä persoonaa.

– Minusta ihminen on täysympyrä, jossa on monta erilaista sektoria. Sama ihminen voi olla melankolinen, itsetuhoinen sekä hilpeä ja hauska. Valitettavasti meillä on kauhea tarve lokeroida toisiamme. Minua nimitettiin jopa Suomen mukavimmaksi mieheksi, viimeiseksi henkilöksi, joka voisi sairastua masennukseen.

Salovaaran masennuksen taustalla oli alakulolle alttiin luonteenlaadun lisäksi muita syitä, kuten liian kova työtahti, ympärillä kiivaasti pyörivä julkisuushärdelli sekä avioero näyttelijä Elina Rintalasta, jonka kanssa hän oli naimisissa kolmetoista vuotta.

– Olen ehkä osasyyllinen siihen, mitä minulle tapahtui. En osannut sanoa ei, vaan pyrin olemaan kaikille mieliksi. Otin myös liikaa vastuuta ja tein liikaa merkintöjä allakkaani. Teroitin itse piikit, jotka raatelivat minua.

En jaksa enää/ pedata/ syödä/ pukea/ riisua/ valvoa/ herätä/ hengittää/ olla. Kuin Ramses tahdon maata tässä täysin / liikkumatta viljaa vatsassani/ tuhansia vuosia/ satoja tuhansia.

Salovaara vertaa masennukseen sairastumista putoamisena sysimustaan tunneliin. Hänellä tunnelin päässä ei vilkkunut edes aavistusta valosta.

– Minulla oli niin vähän voimavaroja, että pieninkin sosiaalinen ponnistus uuvutti minut. Halusin vaipua totaalisen virikkeettömään tilaan, maata pimeässä peiton alla. Kaipasin täydellistä rauhaa. En halunnut, että mikään tai kukaan häiritsisi minua.

Maailman romahdettua Salovaaralle ei jäänyt muuta kuin suhteet läheisiin ihmisiin ja lapsiin. Ne kannattelivat häntä, mutta olivat samalla rasite.

– Ilman läheisiä ihmisiä olisin ollut vapaa kuolemaan, mutta he pitivät minut rajan tällä puolella. Toki osaan olla kiitollinen siitä, että kannatteleva voima oli vahvempi kuin rasite. Muuten en seisoisi tässä nyt.

Osa läheisiksi luulluista ihmisistä katosi. Ystävän sairastuminen oli niin vaikea paikka, että yhteydenpito katkesi.

– Ydinjoukko tiivistyi, mutta määrätyt ihmiset karsiutuivat porukasta. En ajattele heitä pahalla, mutta heidän tapansa reagoida masennukseeni ihmetyttää ja vähän säälittääkin minua. Mitä he oikein pelkäsivät? Masennus ei tartu, eikä se ole kummempi tauti kuin diabetes. Siihen ei liity mitään mystistä. Ainoastaan kuolleisuusprosentti on huima. Ehkä tietoisuus siitä sai heidät pakenemaan.

Lana alentaa korkeimmat huiput/ kannoiksi leikkaa ikikuuset/ vaan juuret se jättää/ juuret suuret ja tummanpuhuvat.

Läheisten  tuen lisäksi toipumiseen tarvittiin mielialalääkkeitä, joista Salovaara puhuu myönteiseen sävyyn. Hän otti kiltisti vastaan reseptit, jotka hänelle annettiin, ja meni lääkärin vastaanotolle, kun pyydettiin.

– Hyväksyin sen, että tarvitsin lääkkeitä. Niiden avulla aivotoimintani voisi palata ennalleen ja paluu takaisin normaaliin, hyvään elämään olisi mahdollista. Ymmärsin myös, että lääkehoidon tarkoituksena ei ollut muuttaa minua ihmisenä, vaan ennallistaa minut sellaiseksi kuin ennen olin.

Sopivan lääkecocktailin löytyminen vei pari vuotta. Salovaara myöntää, että tämä vaati hyviä hermoja sekä häneltä että lääkäriltä.

– Koin itseni matkustajaksi, niin hyvässä kuin pahassa. Annoin lääkkeiden vaikutusten kyyditä minua odottaen mielenkiinnolla, millaisia sivuoireita seuraava päivä toisi. Samalla toivoin, että asiat loksahtaisivat joskus kohdalleen.

Näin kävi, mutta Salovaara ei osaa nimetä yksittäistä hetkeä, joka merkitsi käännettä parempaan. Niin vain tapahtui. Pikkuhiljaa synkät ajatukset alkoivat väistyä, ja mies huomasi jaksavansa enemmän. Yö alkoi kääntyä päiväksi.

– Olen kulkenut pienin askelin eteenpäin, enkä ole vieläkään perillä. Olen nyt tunnelin keskivaiheilla, josta voin nähdä valon kajon, mutta tunnelin suu on yhä kaukana. Teen töitä jonkin verran, mutta oikein sosiaaliset tilanteet vaativat yhä pitkää palautumista. En usko, että masennusta voi koskaan selättää kokonaan. Mutta sen kanssa voi oppia elämään ihan samalla tavalla kuin kipeän polven tai diabeteksen kanssa. 

Pajun juuret/ kasvavat ympärille/ niin hiljaa/ aivan huomaamatta. Ne kietoutuvat tiukasti/ tiukemmin kuin itse Kuolema/ hetki hetkeltä/ vuosi vuodelta.

Myös  kirjoittaminen oli Salovaaralle tärkeä selviytymiskeino. Hän purki pahaa oloaan paperille, runojen muodossa.

– Kirjoittaminen on ollut lukioajoista minun tapani hahmottaa maailmaa, mutta en ole pitänyt asiasta elämää. Yllätyin itsekin, kun sairastaessani minulta alkoi syntyä tekstiä, jonka kehtasin näyttää muille. Yhtäkkiä huomasin kirjoittavani kansien väliin selviytymistarinaani.

Useampikin kustantaja oli Salovaaran teksteistä kiinnostunut, mutta he pitivät runoja liian synkkinä. Kirjaan toivottiin myös valoisampia värssyjä.

– En suostunut siihen, sillä halusin olla kirjassa tummimmillani. Siinä tilanteessa, jossa runot ovat syntyneet, ei ollut valoa eikä toivoa, ja olisi ärsyttävää, jos joukkoon ängettäisiin tekohauskoja tekeleitä.

Kirjalle löytyi kuitenkin kustantaja, jota opuksen synkkyys ei pelottanut. Salovaara sai myös valita kirjaan mieleisensä kuvituksen, joissa perkele piinaa helvettiin joutuneita ihmisiä – aivan kuin se piinasi Salovaaraa itseään.

– Olen tuupannut verkot vesille öiseen aikaan, ja nyt katson, mitä jää haaviin. Tiedä, vaikka julkaisisin tulevaisuudessa toisenkin kirjan.

Jos Jumala on olemassa/ Jos Vapahtaja on/ saan kaiken ehkä anteeksi/ joskus ylösnousemuksen aikaan/ nyt sitä on turha haikailla.

Aiemmin  Salovaara kuvitteli, että hänellä oli isompi rooli oman elämänsä arkkitehtinä. Sairastuttuaan hän tajusi, että ”kyllä se on kokonaan toinen tyyppi, joka täällä päättää, miten asiat menevät”.

– Uskoni johdatukseen on vahvistunut. Olen vanhoillislestadiolaisen isän poika ja vaikka erosin täysi-ikäiseksi tultuani uhmapäissäni kirkosta, elämänkatsomukseni on puolittain kristillinen. Lasteni syntyessä liityin kirkkoon uudestaan. Halusin antaa heille lapsen uskon, josta on ollut itselleni paljon lohtua.

Välit 9- ja 13-vuotiaisiin tyttäriin ovat läheiset. Salovaara asuu vain muutaman sadan metrin päässä heistä, joten he tapaavat usein. Uuden rakkauden löytäneen miehen perhe kasvaa lokakuussa kolmannella lapsella.

– Vaikka avioliittoni päättyi eroon, se ei vienyt uskoani rakkauteen. Kihlattuni ja lapseni ovat minulle kallisarvoisinta maan päällä, ja tärkein tehtäväni on olla hyvä isä lapsilleni.

Haaveita tulevasta Salovaaralla ei ole. Hänelle riittää, että huominen tulee.

– Se ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, joten siinä on minulle ihan tarpeeksi. Olen iloinen myös siitä, että olen voinut palata radiotyöhön, kymmenen vuoden tauon jälkeen. En pelkää, että uuvuttaisin itseni uudestaan työnteolla, sillä en ole enää sama mies. Minusta puuttuu ahneus. Olen oppinut, että vähemmälläkin tulee toimeen.

Kursiivilla kirjoitetut lainaukset ovat otteita Pertti Salovaaran runokirjasta Vastustaa (Kustannus HD Loimaa).

Pertti Salovaara lausuu yhden runoistaan - katso video täältä!

teksti Maarit Vuoristo

kuva ja video Kari Kaipainen