Raskauden aikana Marjo Mäenpäällä oli turvotusta. Kun hänen kesäkuussa piti lähteä työmatkalle Brysseliin, hän ei löytänyt kenkiä, jotka olisivat mahtuneet jalkaan. Hän oli kuudennella kuulla raskaana ja päätti käydä neuvolassa ennen matkaa, jonka ohjelma olisi tiivis ja kävelyä oli odotettavissa paljon.

Neuvolassa selvisi, että Marjon verenpaine oli korkea ja virtsassa valkuaista. Vauva oli siihen asti kasvanut normaalisti, mutta nyt kasvu oli pysähtynyt, sillä raskausmyrkytyksessä istukka ei toiminut kunnolla eikä vauva saanut ravintoa. Mäenpää passitettiin Brysselin sijasta sairaalaan loppuraskauden ajaksi.

– Raskausmyrkytykseen ei ole muuta hoitoa kuin synnytys, ja sitä lykättiin niin pitkään kuin mahdollista. Pelkäsin vauvan puolesta, Marjo kertoo.

Helene-tytär syntyi 21.7. keisarinleikkauksella 1 280 gramman painoisena keskosena. Synnytyksen jälkeen Marjo sai vielä sisäisen verenvuodon, ja hänet operoitiin uudelleen.

Ensin Marjo näki vauvansa vain puolison ottamista valokuvista. Toisen leikkauksen jälkeisenä iltana hoitaja vei hänet teho-osastolle katsomaan tyttöä. Vauvan tila oli vakaa, ja hänet oli otettu jo pois hengityskoneesta.

– Siellä hän oli kopissaan. Oli ristiriitainen tunne, kun en saanut häntä rinnalleni.

Suomalainen erikoissairaanhoito on tehnyt Marjoon vaikutuksen. Lääkäri tutki äidin ja vauvan lähes joka päivä, ja kaikki tutkimusajat varattiin valmiiksi.

– Lähetän terveisiä kaikille hoitajille ja lääkäreille, jotka pitivät minut ja vauvani hengissä.

Marjon ensimmäinen raskaus oli päättynyt keskenmenoon, ja uusi vauva oli äärimmäisen toivottu.

– Jos olisin nainen Kongossa, en tiedä, olisimmeko vauvani kanssa tässä, sanoo puolivuotiaan Helene-tytön äiti Marjo Mäenpää Vantaalla.

Marjon pikkuinen lapsi kasvaa, ja vauva-arjen keskellä äiti valmistautuu kirjoittamansa kirjan Tulivuorikaupunki Kongossa julkistukseen. Hän toimi vuosia kehitysyhteistyössä useassa Afrikan maassa ja on yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat asuneet Kongossa. Vuodet 2013–16 hän oli Kirkon Ulkomaanavun avustustyöntekijä Gomassa sotatilassa olevassa Kongossa.

Kongon kokemukset palautui voimakkaana hänen mieleensä, kun hän vietti raskausmyrkytyksen takia puolitoista kuukautta Naistenklinikalla.

– En voisi kuvitellakaan, että sellainen olisi Kongossa mahdollista kuin ehkä todella pienelle eliitille.

Marjo pohti sairaalassa monesti, olisiko hän ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi, jos hän olisi ollut Kongossa. Siellä ei käydä neuvolassa, eikä muuta järjestelmää, jossa seurattaisiin raskaana olevan naisen kehitystä kuten Suomessa. Kongossa, kuten muissakin kehitysmaissa, raskausmyrkytys on yksi naisten yleisimpiä kuolinsyitä, vaikka äitikuolleisuus onkin ilahduttavasti vähentynyt.

Marjo kaipaa Kongoon nytkin ja lähtisi myös lapsensa kanssa Afrikkaan. Tietenkin pitää ensin selvittää, miten asia onnistuisi pankissa työskentelevän puolison osalta.

– Olen jo vähän haaveillut siitä, mutta en lähtisi vielä, kun hän on niin pieni.

Helsinkiläinen Marjo Mäenpää halusi jo nuorena lähteä kauas. Häntä kiehtoivat vieraat maat ja kulttuurit, ja hänestä on aina ollut kivaa mennä uuteen paikkaan.

– Lähtemiseen jää koukkuun, varsinkin, kun saa tehdä mielenkiintoista työtä.

Marjo opiskeli yliopistossa valtiotieteitä ja sivuaineena ranskaa, koska se auttaisi häntä haaveiden EU-uralle Brysseliin. Valmistuttuaan hän työskenteli kaksi vuotta konsulttitoimistossa, teki töitä viikonloppuisin eikä saanut mielestään laskutetuksi tarpeeksi.

Sitten hän lähti vapaaehtoistyöntekijäksi Nairobiin. Hän työskenteli slummissa mikroluottoja myöntävässä kansalaisjärjestössä, ja tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan.

– Suorastaan hullaannuin. Se oli niin mielenkiintoista, hän muistelee.

Marjoa on vetänyt avustustyöhön enemmän seikkailunhalu kuin tarve auttaa.

– Vierastan ajatusta, että yksittäinen ihminen lähtee auttamaan.

Marjo kuvaa, että avustustyöntekijät tulevat töihin kohdemaahan tuntematta ketään ja viettävät aikaa keskenään omassa kuplassaan. Työntekijöiden kesken syntyy syviä ystävyyssuhteita.

– Kun kaikki ovat samassa tilanteessa, siellä on helpompaa solmia uusia ystävyyssuhteita kuin kotimaassa, jossa ihmisillä on omat perheet ja entiset ystävät.

Marjo muistuttaa, että ulkomaisten avustustyöntekijöiden elämä on etuoikeutettua. Heillä on tukiverkko, ja jos heille tulisi äkillinen terveysongelma, vakuutusyhtiö lennättäisi heidät kotiin. Heillä on paikallisiin verrattuna hyvät asunnot. Heidän selustansa on turvattu, ja on helpompaa nauttia elämän hyvistä puolista, vaikka vaarojakin on.

Räikeät tuloerot suhteessa paikallisiin aiheuttivat ristiriitaisia tilanteita ja tunteita.

– Aina oletettiin, että minä maksan. Se ärsytti, ja samalla mietin, mikä olen ärsyyntymään, koska olen hyväosainen.

Yhtä lailla paikalliset pyysivät häpeilemättä tavaroita, jotka joko olivat kalliita tai niitä ei saanut Kongosta. Oletus oli, että totta kai Marjolla oli varaa tuoda merkkilenkkarit, elektronisia laitteita tai kamera. Hänelle myös luvattiin maksaa takaisin, mutta rahoja ei kuulunut.

– Raha-aspekti on vaikea myös ystävyyssuhteissa. Olisiko tämä ihminen ystäväni, jos en olisi tuonut niitä lenkkareita? Pyytäminen ei tarkoita silti automaattisesti sitä, että toisesta haluttaisiin vain hyötyä. Se on kuin osa elämää. Totta kai pyydän, kun sinulla on enemmän rahaa.

Jossain vaiheessa Marjo sitten päätti, ettei hän enää tuo kongolaisille työkavereilleen mitään Suomesta. Eikä ystävyyssuhteissa muuttunut mikään.

Kongon-vuosina Marjo Mäenpää piti päiväkirjaa ja haaveili kirjan kirjoittamisesta. Ensin hän ajatteli tekevänsä puhtaan tietokirjan. Tietokirjoittajakurssilla hän huomasi, että aina kun hän oli kirjoittanut jotain omakohtaista, sitä pyydettiin lisää. Niinpä hän kertoo tuoreessa kirjassaan Tulivuorikaupunki Kongossa myös arkipäivän tapahtumista, kongolaisista ihmisistä ja koiristaan Boscosta ja Makengasta, joista kymmenvuotias Makenga elelee nyt tyytyväisenä Vantaalla.

Kongon kokemuksien jakaminen ei ole ollut helppoa:

”Kongo oli kuin oma pieni salaisuuteni, josta vain minä tiesin ja jonka vain minä tunsin”, Marjo kirjoittaa.

Valtaosalle kongolaisista elämä on karua. Aina tulee joku uusi konflikti, ja korruptio on valtavaa. Se tuntuu toivottomalta: tuleeko sekasorrolle ikinä loppua? Mutta aina on toivoa, sillä aina on selvitty, vaikka kaikki onkin ollut huonosti.

Äärimmäinen köyhyys näkyi etenkin maaseudulla. Marjo sanoo, että siihen turtuu, kun sitä näkee joka päivä.

Kuolema oli läsnä koko ajan, ja se teki elämästä voimakkaampaa.

– Se auttoi ymmärtämään, että kaikki kuolemme ennemmin tai myöhemmin. Kongolaiset suhtautuivat kuolemaan luonnollisena osana elämää, hän kertoo.

Marjo oppi Kongossa elämään rohkeammin. Hän pitää itseään suorittajaluonteena ja huomasi, ettei suorittaminen aina kannata.

– Ihmiset ovat armollisempia toisiaan kohtaan kuin me täällä. Elämäntapa on huolettomampi ja siellä suunnitellaan vähemmän. Se asenne tarttui itseenikin.

Marjo sanoo, että olisin voinut jatkaa avustustyötä sinkkuna ja lapsettomana ja aina mennä uuteen paikkaan.

– Olisin nauttinut siitä. Ymmärrän täysin sen valinnan, ettei ihminen hanki lapsia ja elää itselleen, Marjo sanoo.

Lapsi tuli hänen elämäänsä vasta Kongosta paluun jälkeen. Hän tapasi pian Kongosta palattuaan Suomessa kiinnostavan miehen. Marjo oli kuitenkin lähdössä uudelle komennukselle seuraavana kesänä ja pohti, että juttu kuolee siihen.

Niin ei käynyt: he tutustuivat toisiinsa hitaasti kirjoittaen ja lomilla.

Molemmat myös halusivat lapsen. Se saatiinkin, vaikkakin se tapahtui vaikean raskausmyrkytyksen kautta.

– En ole ikinä kokenut tällaista onnea. Suhde vauvaan on ainutlaatuinen, Marjo sanoo nyt.

Paljon hän kuitenkin oppi vanhemmuudesta Kongon-aikoinaan.

Vanhemmuuden Marjo koki Afrikassa yhteisöllisempänä kuin Suomessa. Siellä lapset menivät mukana: vauvat otettiin selkään, kiedottiin liinaan, sitten lähdettiin. Vauvat olivat lähellä äitejään, ja Marjo kuuli heidän harvoin itkevän.

Marjosta tuntuu, että Suomessa vanhemmuuteen ja lapsen kehitykseen kohdistuu enemmän odotuksia.

– Odotamme ensimmäistä hymyä, ja kun se tulee, on helpottavaa, että se osuu oikeaan aikaan. Niin mekin perheessämme teemme. Kongossa tuollainen ei olisi tullut mieleenkään!