Apu.fi 18.10.2017

Yksitoistavuotias Marko Hietala seisoo pihamaalla ja näkee naapurin pojan supattavan jotain hänen serkkunsa korvaan. Hetken päästä kolmikko liukenee vähin äänin läheisen maitolaiturin suojiin. Siellä esille kaivetaan kaksi punaviinipulloa.

Markoa jännittää, sillä hän tietää tekeillä olevan jotain lapsilta kiellettyä. Mutta niin vain hänkin nostaa isompien poikien perässä pulloa huulilleen, vaikka viini maistuukin suussa kummalliselta. Markon mielestä oikeastaan aika pahalta.

Pikkuhiljaa kehoon alkaa kuitenkin levitä omituinen hyvänolon tunne. Sitten päässä alkaa pyöriä, ja Markosta tuntuu, että häntä naurattaa aivan kamalasti.  Sitten muistikuvat katkeavat.

Neljänkymmenen vuoden takaiset muistot ensihumalasta huvittavat Marco Hietalaa, 51. Myöhemmin hän sai kuulla sammuneensa puistikkoon ja vanhempien poikien kantaneen hänet kotiin. Matkalla olivat pissatkin lirahtaneet housuun.

Hietala toteaa, ettei häntä niin olisi haitannut, vaikka olisi tuosta kokemuksesta hieman traumatisoitunutkin. Olisi jäänyt moni jälkikäteen kaduttanut toilailu tekemättä.

– Punkusta en tosin oppinut pitämään koskaan myöhemminkään. Että ehkä siinä on se trauma! hän toteaa ja nauraa.

Hietala on iloinen ja puhelias mies. Hänen hersyviä tarinoitaan kuunnellessa ei heti uskoisi, että vielä vajaat seitsemän vuotta sitten hän oli menettänyt elämänilonsa lähes kokonaan. Eikä kerta ollut edes ensimmäinen.

Muun muassa näistä hetkistä hän kertoo Timo Kangasluoman kirjoittamassa elämäkerrassa Marco Hietala – Ruostumaton (Docendo). Se on sankaritarina sympaattisen maalaispojan nousemisesta Suomen kaikkien aikojen suurimman hevibändin Nightwishin basistiksi. Samalla se on raadollinen kuvaus vuosikausia kestäneestä taistelusta alkoholismia vastaan.

Siinä kamppailussa hän oli vähällä jäädä toiseksi.

Hietala sanoo, ettei juominen hänelle aluksi ollut mikään ongelma. Tai ainakaan suhde alkoholiin ei ollut sen kummallisempi kuin muillakaan kylän pojilla.

Hietala vietti nuoruutensa Pohjois-Savon maakunnassa sijaitsevassa alle kahden tuhannen hengen Tervossa. 1980-luvulla vastaavanlaisissa pienissä maalaiskylissä nuorison mahdollisuudet itsensä ilmaisuun olivat kovin rajalliset. Ehkäpä siksi monille Hietalan kaltaisille teini-ikäisille kaljan lipittämisestä muodostui olennainen ja luonnollinen osa viikonlopun rutiineja.

Mikä juomisessa viehätti? Hietala naurahtaa kysymykselle.

– Mikä nyt pään sekoittamisessa viehättää? Varmastikin se euforia, joka siinä nosteessa tulee. Päästiin hetkeksi pakoon sitä tylsää todellisuutta. Sitähän sillä jurrilla haetaan.

Aluksi kyse olikin pelkästä nuorten poikien viattomasta rellestämisestä. Huolestuttavampia piirteitä Hietalan juomistottumukset alkoivat saada lukioaikana. Tuolloin hän muutti Tervosta tätinsä alivuokralaiseksi Kuopioon.

Viikonloppuisin kotoa lähtiessään hän sai vanhemmiltaan useimmiten matkaan mukaan sadan markan setelin, lihapullapurkin, lenkkimakkaraa ja muuta pikku purtavaa. Niillä hänen oli tarkoitus selvitä seuraava viikko.

Usein jo keskiviikkoon mennessä Hietalan rahat olivat kuitenkin huvenneet baarissa notkuessa. Loppuviikon ajan hän yritti selvitä varastamalla koulua lähellä olleesta pikkukaupasta nakkipaketteja, tupakkaa ja muita vastaavia nuorten miesten peruselintarvikkeita.

Mutta eivät tällaiset asiat häntä itseään huolettaneet. Lukion päätyttyä Hietala tunsi itsensä ainoastaan vapaaksi. Viimeinkin hänellä oli mahdollisuus lähteä tavoittelemaan rockunelmaa jo yläasteella perustamansa bändin laulaja-basistina.

Tarot-yhtyeen debyyttilevy Spell of Iron ilmestyi joulukuussa 1986. Kunnianhimoista hevirokkia soittaneen bändin ulkonäkö myötäili aikansa ihanteita: hiuslakalla turvotetut tukat olivat isot ja pöyheät, ja jalkaan yhtyeen jäsenet vetivät nahka- ja leopardihousuja. Ensimmäiselle kiertueelleen päästyään parikymppiset muusikot pääsivät juhlimisen makuun. Jälki oli monesti sen mukaista.

Neuvostoliittoon suunnatulla keikkareissulla yhtye kiskoi hotellissa patjat kylpyammeeseen ja virtsasi niiden päälle. Lamput revittiin piuhoineen katosta ja seinistä, ja lipasto hirtettiin lampunjohdolla ikkunasta ulkopuolelle roikkumaan.

Tuliko heille koskaan mieleen, että juominen voisi johtaa ongelmiin? 

– Totta kai se tiedostettiin, Hietala myöntää.

– Mutta eivät nuoret jätkät pysähdy ajattelemaan tuollaisia, kun ollaan voimaa täynnä, kädessä on tuore albumi ja kierretään pitkin maita ja mantuja. Elimme täysillä siinä vanhassa rockkulttuurissa ja ajattelimme olevamme kaikkein kovimpia äijiä. Silloin mentiin laput silmillä eteenpäin.

Lopulta vauhtisokeus kuitenkin kostautui. Vuonna 1996 Hietala huomasi äänessään erikoisen sivuäänen. Lääkärintarkastuksessa hänen vasemman puolen äänihuulestaan löytyi polyyppi, ja lääkärin suosituksesta kyhmy päätettiin poistaa leikkaamalla. Leikkauksen seurauksena Hietala menetti kuitenkin äänensä – hänen tärkeimmän työkalunsa. 

Hieman aiemmin hän oli eronnut tyttöystävästään. Pahaa oloaan Hietala yritti lääkitä ympärivuorokautisella juhlimisella. Se johti kuitenkin häätöön, ja pian rahaton tähdenalku löysi itsensä asumasta kahden muun kaverin kanssa parinkymmenen neliön kokoisesta kerrostaloloukusta Helsingin Kalliosta.

Seinät kaatuivat päälle, ja tummat ajatukset risteilivät pääkopassa päivä päivältä kipeämmin. Mutta ei Hietala halunnut pahasta olostaan mennä muille avautumaan. Masennus tuntui häpeälliseltä. Mitä hän tässä uikuttaa, iso mies? 

Näin hän kuvailee sen aikaisia tunteitaan elämäkerrassaan:

”Se tunne oli todella musertava. Kaikki tuntui täysin yhdentekevältä. Kaikki oli vain sitä samaa paskaa.”

Lopulta Hietala nieli ylpeytensä ja sai soitettua nuorille suunnatun mielenterveysseuran SOS-päivystysnumeroon. Psykiatrin määräämien mielialalääkkeiden ja psykologin kanssa käytyjen keskustelujen ansiosta asiat alkoivat ratketa. 

Seuraavaa kymmentä vuotta elämässään hän kuvaa ”onnelliseksi ajaksi”. Masennusjaksosta selvittyään hän aloitti uuden seurustelusuhteen, ja vuonna 2001 pariskunnalle syntyivät kaksospojat. Vain vajaa kuukausi myöhemmin Hietala palkattiin Nightwishin basistiksi.

Mutta onni oli vain hetkellistä.

Jättimenestystä seuranneet pitkät maailmankiertueet, selvittämättömät kahnaukset yhtyeen sisällä ja kotona ilmenneet parisuhdeongelmat alkoivat vaatia veroaan. Hiipiviä masennuksen oireitaan Hietala yritti turruttaa lisääntyneellä päihteiden käytöllä.

– Yhdessä pillerien kanssa viinapeto aiheutti sellaista euforiaa, johon ihan selkeästi koukutuin joksikin aikaa. Kankkusmasennus tuli kuitenkin silloin tuplana. Saatoin olla kaksi päivää radalla ja neljä päivää masennuksissa, Hietala muistelee.

Hietalan yhä arvaamattomammaksi muuttunut käytös alkoi tuottaa huolta ja pelkoa myös yhtyeen muissa jäsenissä. Basistin tunnetilat vaihtelivat laidasta laitaan, eikä koskaan voinut olla varma, aloittaako Hietala viinan kanssa läträämisen jo aamusta vai vasta keikan jälkeen.

Lisäksi Hietalan muistiin alkoi tulla aukkoja yhä useammin. Välillä hän havahtui hotellihuoneen sängyltä tuntemattoman alastoman naisen vierestä vailla tietoa siitä, missä oli tai mitä oli tapahtunut. Välillä hän tajusi krapulassa herätessään kadottaneensa edellisen illan aikana kaikki pankki- ja henkilökorttinsa.

Hävettikö käytöksesi?

– Hävetti, totta kai. Mutta ihan niin kuin kuka tahansa alkoholisti, mietin aluksi, että mitä nuokin tuossa napisee, Hietala sanoo ja puistelee päätään.

Ongelma ei ollut kuitenkaan pelkässä päihteiden käytössä. Jatkuvalla remuamisella Hietala ainoastaan pakeni yhä lamauttavammaksi kasvavaa mustaa möykkyä sisällään.

– Olin alkanut nähdä asiat siten, ettei olemassaolossa ole järkeä. Se soti kaikkia periaatteitani vastaan. Sehän on hirveä etuoikeus, että faijan kasseissa oli miljoonia siittiöitä ja minä pääsin niistä ensimmäisenä perille. Universaalissa lotossa on hirveä voitto kelle tahansa olla ylipäätään olemassa.

Tälläkin kertaa apu löytyi psykiatrin vastaanotolta. Hietala kuitenkin ymmärsi, ettei pelkkä alkoholin käytön vähentäminen olisi enää ratkaisu hänen kohdallaan. Oli selvää, että olisi pakko lopettaa kokonaan. Muuten saattaisi henki mennä.

Viimeisen alkoholiannoksensa hän nautti kevättalvella 2010 Kuorosota-ohjelman loppukaronkassa. Hietala sanoo, että päätös on pitänyt eikä repsahduksia ole tullut. Tässä suhteessa hän tiedostaa olevansa onnekas. Parantumisen kannalta hänelle tärkeintä oli ongelman myöntäminen.

Kun Hietalalta kysyy, tunteeko hän itsensä raitistumisen myötä onnellisemmaksi, ei hän oikein osaa vastata kysymykseen. Elämässä on tullut eteen muita vastoinkäymisiä: Hietalan yli kymmenen vuotta kestänyt avioliitto päättyi viime vuonna eroon.

– Siitä olen kuitenkin tyytyväinen, että olen kyennyt jättämään juomisen pysyvästi taakseni. Se on kuitenkin elämässäni kaikkein eniten pahaa oloa tuottanut asia. Sekä itselleni että läheisilleni. Juomisesta tulee nykyisin ainoastaan mieleen se kaiken voittava synkkyys. Kaikki se vitutus ja murhe.

Luuletko, että olisit kamppaillut samojen ongelmien kanssa ilman musiikkiuraasi? 

– Varmaankin kahta kauheammin, Hietala toteaa.

– Laulaminen ja soittaminen ovat niin erottamaton osa omaa henkistä selkärankaani. Jos olisin tappanut kykyni ja urani, olisin tappanut myös tärkeimmän osan itsestäni ja silloin olisin kävelevä ruumis. Ei minulla olisi ollut silloin mitään syytä pelastaakaan itseäni. 

Päivitetty 15.1.2021 – Alkuperäinen versio ilmestynyt 18.10.2017