Käsin muuratun takan yhtenä koristeena on punaisiin pukeutunut Jeesus. Se on tuliainen eteläamerikkalaiselta asiakkaalta, joka kävi Kuppari-Hannan asiakkaana vuosia sitten. Mitään muuta ­amerikkalaista hirsimökissä ei ­sitten olekaan.

Mökki on Kuppari-Hannan eli Hanna Aro-­Heinilän miehen, perinnehirsirakentajan Timo Aro-Heinilän veistämä. Takan vieressä on kodikkaan näköinen kiikkustuoli, sohva sekä perinteinen ­hierontapöytä.

Sisustus on Hannan käsialaa. Seinillä on ­linnunsulkia, eläinten kalloja ja sarvia, puuhun ­polttamalla tehtyjä tauluja sekä luukoruja, jotka Hanna on tehnyt käsin itse metsästämiensä eläinten luista. Pienessä keittiössä hän hauduttaa luonaan käyville pienryhmille kasvis- tai riistakeittoa. ­Viereisessä huoneessa on kuppaukseen tarkoitettu hoitotila ja sauna.

Hannan kupattavaksi virtaa tasaiseen tahtiin ­kävijöitä omalta kylältä, eri puolilta Suomea ja ­kaukaa maailmalta: Aasiasta, Amerikasta ja eri ­puolilta Eurooppaa.

– Ensin ihmiset saunovat. Sitten he tulevat ihan vapaaehtoisesti tuohon pöydälle, jossa minä saan kutitella hellästi kirveellä heidän selkänahkaansa. Toistaiseksi olen tietääkseni pysynyt kaikkien kanssa ihan väleissä, Hanna naurahtaa.

Ollaan Naantalin Livonsaaren yhteisö­kylässä, jonka perustajajäseniin Hanna kuuluu. Yhteisökylä perustettiin vuonna 2005. Nykyään kylässä asuu yli 70 ihmistä. Enempää sinne ei mahdu.

– Yhteisökylän perustaminen oli nuoruutemme hanke, joka elää jo omaa elämäänsä. Meillä on aika itsellinen elämä, vaikka yhteisen kylän sisällä ­asummekin. Ihminen pystyy ylläpitämään kymmentä tai korkeintaan kahtakymmentä läheistä ihmis­suhdetta. Enhän minä edes ehdi tutustua ­kaikkiin ihmisiin, jotka täällä nykyään asuvat, Hanna kertoo.

Yhteisö on vaikuttanut konkreettisesti alueella. Saaristokoulua eli Palvan koulua oltiin vielä ­muutama vuosikymmen sitten lakkauttamassa, sillä kouluikäisiä lapsia ei lähistöllä juuri ollut. ­Yhteisökylän hedelmällisyys on yksi tekijä, jonka vuoksi alueelle katsottiin tarpeelliseksi rakentaa jopa kokonaan uusi, moderni puurakenteinen koulu. Se avattiin vuonna 2021. Hannan ja Timon omat lapset, kolme poikaa, ovat nyt 16-, 15- ja 9-vuotiaita.

– Täällä on ollut upeaa kasvattaa lapsia ja jakaa vanhemmuutta. Usein puhutaan, että pikkulasten vanhemmuus on raskasta ja yksinäistä. Me ­kokeilimme kaikenlaisia lastenhoitorinkejä ja lopulta palkkasimme perhepäivähoitajan kylän lapsille. Oleellista oli, että sekä lapsilla että vanhemmilla oli kavereita ja apua.

Yhteisökylän onnistumiseen vaikutti sekin, miten talous oli alusta asti suunniteltu. Kylän jäseneksi pääsi vain investoimalla. Alussa summa oli 10 000 euroa, nykyään 13 500 euroa. Summalla sai oikeuden vuokrata 0,5 hehtaarin määräalan oman kodin rakentamista ­varten sekä päätäntävallan kylän asioihin. Siten yh­­teisökylästä ei tullut haihatteluun perustuvaa hippien pakopaikkaa. Taloudellisesta sitoutumisesta syntyi elävä yhteisö, jonka jäsenet pystyivät elättämään itsensä ja perheensä suhteellisen syrjäisellä seudulla.

Hippimeininkiä ja idealismia kylässä silti riitti, ainakin alussa. Ideana oli elää mahdollisimman ­omavaraisesti ilman sähköä, juoksevaa vettä ja kodin elektroniikkaa.

Kun nyt siirrymme Hannan hoitohuoneelta ­perheen kotiin, keittiössä hyrrää astianpesukone, ­kylpyhuoneessa kiiltelee ihan tavallinen vesivessa, ja terassilla komeilee ulkoporeamme. Aro-Heinilät modernisoivat kotiaan syksyllä 2021, jolloin heille tuli vihdoin kaupungin vesijohto ja verkkosähkö.

– Tämähän oli ihan törkeä takinkääntö, Hanna nauraa.

– Elimme 15 vuotta ilman kunnan vesijohtoa ja verkkosähköä. Sen jälkeen tuntuu ihanalta panna astianpesukone päälle ja elää kuin muutkin. Meillä on edelleen oma tuulivoimala ja aurinkopaneelit. Jos sähkökatko tulee, pakastimemme eivät siis sula, Hanna sanoo ja osoittaa takapihalla seisovaa, Timon hitsaamaa tuulivoimamastoa, joka pyörittää ­perheelle sähköä.

Pariskunnalta loppui motivaatio off grid ­-elämään eli julkisista palveluista riippumattomaan elämään, kun he alkoivat ­miettiä oman elämänsä kokonaisvaikuttavuutta. Aikuisen Hannan mielestä omien porkka­noiden ja perunoiden kasvattaminen on ­pipertelyä suhteessa ­vaikuttavuuteen, joka saatetaan saavuttaa omalla elämäntavalla ja toiminnalla laajemmin ajateltuna. Esimerkiksi panostamalla omiin yrityksiin.

Timo Aro-Heinilällä on tällä hetkellä tekeillä ­kahdeksan metriä korkea hirsimökki, joka on ­valmistuttuaan lähdössä Pohjois-Suomeen ulko­maalaisen asiakkaan piilopirtiksi. Timo liittyy ­hetkeksi seuraan ja hekottelee leppoisasti sille ­tosiasialle, että ennen kovin tinkimätön luomuperhe vietti varsinaisen kodin­konejoulun viime vuonna, kun verkkosähkö mahdollisti taloon enemmän ­tekniikkaa. Jouluksi hankittiin sähköuuni, ­leivänpaahdin, rumpukuivain pyykille, pavuista ­jauhava kahvikone ja jääpalakone. Se siitä off grid -elämästä!

– Totesimme, että ei maailma tämän paremmaksi muutu. Emme elä keskiajalla. Meillä molemmilla on vaikka minkälaisia resursseja kasvattaa esimerkiksi omia ­yrityksiämme. Vaikuttaa sitä kautta, kun kaikki omassa arjessamme ei ole niin kamalan vaikeaa, Hanna sanoo.

Oli vesivessaa tai ei, Aro-Heinilät elävät edelleen äärimmäisen juurevaa ja yhteisössään merkityksellistä elämää. Harva esimerkiksi metsästää itse ­perheelleen lihat ja käyttää samalla eläimen kaikki osat, jos ei muuten niin käsitöihin. Hanna tekee juuri niin. Hän hankki kuutisen vuotta sitten metsästys­luvan ja liittyi ainoana naisena paikalliseen metsästysseuraan.

– Eikä kyse ole vain meidän perheemme ruoasta. Peurakanta on kasvanut täällä niin suureksi, että se häiritsee jo viljelemistä. Peurat ja kauriit pöljäilevät pitkin autoteitä kuin porot pohjoisessa.

Metsästyskauden alettua Hanna asettuu kiväärinsä kanssa tunneiksi yksin metsänlaitaan Timon rakentamaan siirreltävään kyttäyskoppiinsa.

– Kopista ei saa kuulua metsästyksen aikana ­rapsahdustakaan. Sen seinät estävät sitä, etteivät eläimet saa ihmisestä hajua niin helposti, Hanna selittää.

– Teen valikoivaa metsästystä, eli poistan sellaiset yksilöt, jotka ovat huonokuntoisia tai vaikkapa ­loukkaantuneet autokolareissa. Aika pahannäköisiä jalkoja niillä välillä näkee.

Kun Hanna on kaatanut peuran tai kauriin, hän nostaa sen ahkioon ja vetää valjailla perässään kotiin. Hän käsittelee eläimen usein itse, mutta jos kyseessä on suurempi yksilö, metsästysseura jakaantuu pienryhmiin käsittelemään sitä. Eettistä ongelmaa metsästämisessä ei Hannan mielestä ole.

– Herkistelen eläinten kanssa joka päivä. Lähellämme asuu esimerkiksi hiirihaukka, jonka kanssa kohtaan melkein päivittäin. Eläimen tappaminen ei koskaan tunnu hyvältä, ei sen kuulukaan ­tuntua. ­Pyydän sitä eläimeltä aina anteeksi, Hanna kuvailee.

– Toisaalta en joudu kamppailemaan etiikan kanssa siinä, että saanko saalistaa ruokani. Koen, että minulla on oikeus syödä ja pyytää luonnosta sitä ­ruokaa, mitä tarvitsen.

Aro-Heinilän perhe on hauska yhdistelmä ­perinteitä ja nykyaikaa. Yhtäältä kuppari ja perinnehirsirakentaja vaikuttavat tippuneen Livonsaareen jostakin toisesta ajasta. Toisaalta heidän hirsi­kotinsa seiniin nojailevat perheen poikien sup-laudat ­muistuttavat nykymenosta.

– Meidän kotimme ei ole mikään museo, vaikka kunnioitamme perinteitä, Hanna sanoo.

Itsensä Hanna sanoo näkevänsä ennen kaikkea kulttuurityöntekijänä, ei niinkään mystisenä ­parantajanaisena. Hän hakeutui ammattiin siksi, että ruohonjuuritason ihmistenkohtaamistyötä tekevien perinne­hoitajien tapa olla kiehtoi häntä.

– Heissä oli jotakin lempeää ja vakaata.

Hanna on myös modernisoinut perinneammattiaan. Hän esimerkiksi puhdistaa muoviset kuppaus­sarvensa sairaaloista tutulla autoklaavilla, joka ­steriloi työvälineet painehöyryssä.

– Ei sonninsarvilla enää kukaan kuppaa. Niitä ei saa puhtaaksi.

Kuppari-Hannan mielestä kulttuuria ei voi täysin sanallistaa – eikä vaikkapa sitä, mitä ihmiset häneltä lopulta saavat tai tulevat hakemaan. Kansainväliset ­kävijät ovat auttaneet Hannaa ymmärtämään ­suoma­- laisen saunakulttuurin erityislaatuisuuden ja arvon.

– Puhuisin saunarauhasta. Saunassa voimme olla kehollisesti läsnä toisillemme ilman minkäänlaista julistamista, politiikkaa, uskontoa tai terveyspuhetta. Sitä minä haluan jakaa, edistää ja tutkia lisää.

Päivitys: Otsikkoa muutettu 3.11.2022