Kristiina Halkola: "Ennen ihmisillä oli aikaa toisilleen kännykän räpläämisen sijaan"
Puheenaiheet
Kristiina Halkola: "Ennen ihmisillä oli aikaa toisilleen kännykän räpläämisen sijaan"
– Juuri nyt ottaa päähän se, että elämän rytmi on meillä niin kiireinen. Etsitään jotain juna- tai raidejokerin ratkaisua, jotta päästäisiin pisteestä A pisteeseen B kaksi minuuttia nopeammin. Mihin on niin kiire, Kristiina Halkola pohtii.
7.3.2020
 |
Apu

Viimeksi nauroin makeasti, kun katsoin telkkarista Pitääkö olla huolissaan -ohjelmaa. Niiden kirjailijoiden vitsit naurattavat. Hotakainen, Nousiainen ja Kyrö kelpaavat minulle aina.

Lapsuuteni sitkein haave oli, että minusta tulisi filmitähti tai lastenpsykiatri. Olisin halunnut tehdä jotain lapsen kasvuun ja kasvatukseen liittyvää.

Sukurasitteeni on nopea ja kärkäs luonne. On siinä hyvätkin puolensa; en pelkää sanoa ääneen, mitä ajattelen, jos minulta jotain kysytään. Saatan sitten kyllä huomata, että ei aina kannattaisi. Esitän asiani välillä aika epädiplomaattisesti.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun olen onnellinen. Joskus myös hyvä musiikki tai nostalgiset asiatkin voivat itkettää. Kun mieheni soitti tässä yhtenä päivänä vanhoja Frank Sinatran biisejä ja Sammy Davis Jr. lauloi amerikkalaisia evergreen-kappaleita, se toi lapsuuden mieleen, ja itkin tuossa tiskatessani. Joskus pelkkä auringonpaiste saattaa itkettää, kun on oikein hyvä olla.

Teini-iässä inhosin erityisesti matematiikanopettajaani. Luulin olevani hyvä matikassa, mutta opettaja oli päättänyt lannistaa minut. Hän kiusasi minua, ajoi ulos tunnilta ja antoi huonoja numeroita. Hän otti minut silmätikukseen osoittaakseen omaa auktoriteettiaan yhden oppilaan kautta.

Minua raivostuttaa tämä ristiriita, että päivitellään sitä, kuinka Suomessa koulut tyhjenevät syntyvyyden vähentyessä – ja samaan aikaan Kreikassa on pakolaisleireillä kodittomia lapsia ilman vanhempia. Minä ratkaisisin asian niin, että otetaan pakolaislapsia tänne tai rakennetaan kouluja sinne. Mutta täällä vain itketään, että syntyy liian vähän lapsia, vaikka maailma hukkuu ihmisiin eikä ruoka riitä kaikille.

Pelkään kuollakseni kuolemaa, en oikeastaan mitään muuta. Se on niin tylsän lopullista. Sitten en enää näe lapsenlapsiani.

Juuri nyt ottaa päähän se, että elämänrytmi on meillä niin kiireinen. Etsitään jotain juna- tai raidejokerin ratkaisua, jotta päästäisiin pisteestä A pisteeseen B kaksi minuuttia nopeammin. Herranjumala! Miksi? Mihin on niin kiire? Sellaistakin ihan vakavasti tavoitellaan, että joku juna menisi 300 kilometrin matkalla 10 minuuttia nopeammin kuin nyt. Vaikka on olemassa asioita, joiden kanssa todella on kiire. Niihin ei puututa.

Olen muuttunut sen myötä, kun lapsenlapseni syntyivät. Nyt olen 74-vuotias, ja maailman pitäisi pyöriä siten kuin minä ja nuorin nelivuotias lapsenlapseni haluaisimme: että asiat pitää saada tehdä rauhassa. Lapsen pitää saada oppia omalla tahdillaan tekemään asioita. Ja minä taas tulen vihaiseksi, jos en saa tehdä asioita rauhassa. 

Haluan vielä opiskella kasvioppia, biologiaa ja kemiaa. Ihminen on silkkaa kemiaa, se on tullut selväksi!

Ennen oli paremmin ainakin se, että ihmisillä oli aikaa toisilleen ja he puhuivat keskenään eivätkä räplänneet kännykkää.

Yrityksestäni huolimatta en ole oppinut venäjää enkä lukemaan nuotteja. Enkä hoitamaan puutarhaani säännöllisesti.

Kommentoi »