Häpeän syvästi aina jos tajuan, että olen loukannut jotakuta. Usein sitä ei sillä hetkellä huomaa, että on ollut tökerö ja töksäyttänyt jotakin tarpeetonta, mutta kun sen myöhemmin oivaltaa, niin sitä kyllä häpeää.Teini-iässä inhosin erityisesti sitä, että käskettiin tulemaan kotiin tiettyyn aikaan. Nyt, kun olen itse äiti, olen oivaltanut, että sehän olikin vain huolta ja rakkautta.
Minun olisi pitänyt syntyä 1960-luvulla. Tai ainakin ajattelin niin joskus, koska ihailin Janis Joplinin kaltaisia muusikoita. Mutta jos olisin syntynyt silloin, olisin nyt paljon vanhempi, joten olen alkanut ajatella niin päin, että minun olisikin pitänyt syntyä viisi vuotta todellisuutta myöhemmin. En tiedä, kumpi on järkevämpi ajatus. Mielestäni elän tässä ja nyt ihan hyvää aikaa.
Jos jonkun henkilön puolesta pitäisi kuolla, niin sen täytyisi olla oma tyttäreni. Se on ihan selvä asia.
Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, niin olisin kyllä aika skeptinen. Viime syksynä oli kuitenkin sellainen tilanne, että olin viisi kuukautta putkeen sairaana, ja kun latvialainen lääkäri ehdotti minulle homeopatiaa, tauti loppui siihen. Se saattoi johtua kyllä siitäkin, että työt päättyivät juuri samaan aikaan. Suhteeni homeopatiaan on vähän ristiriitainen.
Teini-iässä ihailin erityisesti kirjailijoita ja ihailen yhä. Ihailen sitä, kuinka joku osaa pukea sanoiksi maailmoja ja tunteita, jotka lukija tunnistaa välittömästi aidoiksi ja omiksi. Luin nuorena paljon ja pyrin alun perin Kallion lukioonkin vain opetellakseni kirjoittamaan.
Viimeksi nauroin makeasti, kun nelivuotias tyttäreni lauloi täydellä paatoksella Antti Tuiskun versiota Sata salamaa -kappaleesta niin, että siitä puuttuivat R-kirjaimet: "Koko elämä läjähtää / Ei lakkautta voi liistää multa / Toivo jäljelle jää!"
Mitä et voi antaa anteeksi?
En enää rakasta lihan syöntiä. Jo ennen teatterikoulun aikojani olin kasvissyöjä, mutta koulun ansiosta lisääntyneen liikunnan määrän takia aloin syödä punaista lihaa ja pidin siitä kovasti. Kolme viime vuotta olen taas ollut syömättä lihaa enkä tällä kertaa ole sitä enää edes kaivannut.
Pelkään kuollakseni totta kai sitä, että jollekin läheiselleni tapahtuu jotakin pahaa, mutta sen lisäksi pelkään myös hämähäkkejä – mikä on vähän naurettavaa.
"En aio koskaan antaa anteeksi sitä, että" on lause, jota en tunnista oikein missään yhteydessä. En ole mistään elämässäni katkera, ja se on asenne, jota aion tarkoitushakuisesti vaalia.
Jos elän yli satavuotiaaksi, aion pitää hirveät bileet, joihin kutsun kaikki elossa olevat ystäväni. Kuuntelemme musiikkia, tanssimme, jos kykenemme, juomme samppanjaa ja iloitsemme, koska olemme elossa. Vanheneminen on mielestäni aivan mahtavaa, koska sen vaihtoehto on aika synkkä.
Aion vielä opetella soittamaan jotakin instrumenttia. Erityisesti kitaraa olisi hienoa osata soittaa.
Vapaamielisyys menee liian pitkälle, kun natsien sallitaan marssia kaduilla lippuineen ja tervehdyksineen.
