Kuluneen koronakesän aikana keskustelu kasvomaskeista jakoi yhdysvaltalaiset jyrkästi kahteen leiriin.

Toisille maskit olivat välttämätön suojaväline, toisille loukkaus perusarvoja vastaan. Tärkein erottava tekijä oli puoluekanta: gallupkyselyn mukaan 61 prosenttia demokraattien kannattajista kertoi pitävänsä maskia aina julkisilla paikoilla, republikaaneista vain 18 prosenttia.

Maskiasia politisoitui silmänräpäyksessä, ja selkeästä syystä. Presidentti Donald Trump ei suostunut julkisesti pitämään kasvosuojainta tai suosittelemaan sen käyttöä. Ja mitä Trump tekeekin, puolet amerikkalaisista tekee perässä, puolet tuomitsee järjettömänä sekoiluna.

Kahden valtapuolueen kannattajilla on yhä vähemmän yhteisiä näkemyksiä. Pew-tutkimuslaitoksen kyselyssä vuonna 2017 selvisi, että demokraattien ja republikaanien äänestäjien välinen kuilu muun muassa maahanmuuttoon, kansainväliseen politiikkaan ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä on revennyt huomattavasti leveämmäksi sitten 1990-luvun.

Vuonna 2012 julkaistu Stanfordin yliopiston tutkimus osoitti, että sosiaaliset suhteet eri puolueen kannattajien välillä ovat vähentyneet molemmissa leireissä 1980-luvun lopusta lähtien, ja kielteiset ennakkokäsitykset toisen puolueen äänestäjistä ovat yleistyneet 1960-luvulta lähtien.

Samainen tutkijaryhmä totesi vuonna 2017, että puoluekanta on amerikkalaisille jopa tärkeämpi identiteettiä määrittävä tekijä kuin rotu, etninen tausta tai uskonto. Politiikka on Yhdysvalloissa leimautunut arvoliberaalien ja -konservatiivien väliseksi kulttuurisodaksi, joka nielee yhä uusia aiheita.

Käynnissä on vaalivuosi, jolloin poliittinen retoriikka käy aina ylikierroksilla. Näissä vaaleissa kulttuurisota on kuitenkin entistä vahvemmin läsnä, kiitos jatkokautta hakevan Donald Trumpin. Hän on tehokkaasti lietsonut jakolinjoja omaksi edukseen, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija, toimittaja-tietokirjailija Maria Annala.

– Yhdysvalloissa ilmapiiri on sellainen, että ihmiset hanakasti tarttuvat tapoihin ilmaista omaa identiteettiään, kummalla puolella jakolinjaa seisoo, Annala sanoo.

Trump on tarkoitushakuinen ja kärkevä riidankylväjä, joka lyttää surutta vastapuolta. Kahtiajako ei silti ole Trumpin luomus, pikemminkin Trump on tulosta historiallisten jakolinjojen kehityksestä.

Amerikkalaiset ovat aina olleet toistensa kurkussa. Kuten muistetaan, Yhdysvaltojen historian verisin konflikti oli orjuuden lopettamiseksi 1860-luvulla käyty sisällissota pohjoisen unionistien ja etelän konfederaation välillä.

Itse asiassa amerikkalaiset eivät ole koskaan muodostaneet sellaista yhtenäistä kansakuntaa, jonka ympärille eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat aikoinaan syntyneet, sanoo Clayton State -yliopiston historian professori Marko Maunula.

– Tietynlainen patriotismi ja eräät perusarvot ovat useimmille amerikkalaisilla selviä, mutta heillä ei ole sellaista ajatusta yhteen hiileen puhaltamisesta kuin eurooppalaisilla kansakunnilla, Maunula sanoo puhelimessa kotonaan Atlantassa.

Kun ensimmäiset englanninkieliset siirtolaiset purjehtivat Pohjois-Amerikkaan, he perustivat siirtokuntia, joilla oli vähän yhteistä. Vanhan mantereen uskonnollisia vainoja paenneet protestantit olivat keskenään erimielisiä, Maunula muistuttaa.

– Joskus historioitsijat sanovat puoliksi leikillään, että Amerikan sisällissota alkoi sillä hetkellä, kun puritaanit rantautuivat Plymouthiin vuonna 1620, Maunula sanoo.

Kristinusko on tänäkin päivänä tärkein amerikkalaisia jakava tekijä, sanoo Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsila Helsingin yliopistosta.

– Kysymys on pohjimmiltaan kahdesta erilaisesta maailmankatsomuksesta ja ihmiskuvasta, Ruotsila sanoo.

Toisella puolella Raamattu on ylin auktoriteetti. Siitä kumpuaa usko perinteiseen ydinperheeseen sekä yksilön vapauteen ja vastuuseen.

Toisella puolella on maallistunut väestö, joka pitää tiedettä ja järkeä ylimpinä auktoriteetteina ja kaipaa esivaltaa takaamaan yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden.

Ruotsilan mukaan konservatiivi ajattelee, että jos ihmisyksilö ei pysty tekemään vapaasti valintojaan, hän ei voi vapaasti valita olevansa kristitty. Valtiosta riippuvainen ihminen ei voi tehdä vapaita valintoja.

– Fundamentalistinen aate on aina elänyt Yhdysvalloissa rinta rinnan sekulaarin valistusperinteen kanssa. Niiden välinen jakolinja on säilynyt ja kärjistynyt osin rakenteellisista syistä, Ruotsila toteaa.

Perustuslaki rohkaisee kaksipuoluejärjestelmään, ja puolueet ovat aikojen saatossa profiloituneet yhä selkeämmin konservatiivi-liberaaliakselille oikeistoksi ja vasemmistoksi.

– Jos taustalla ei olisi syvää kulttuuris-uskonnollista jakoa, eivät nämä rakenteelliset seikat tuottaisi näin syvää kahtiajakautumista. Puolueet pyrkivät vetoamaan äänestäjiin, jotka ovat aina olleet maailmankatsomukseltaan jakautuneita.

Yhdysvaltojen historiassa viime vuosisadan aikana voidaan nähdä köydenvetoa näiden kahden maailmankatsomuksen välillä. Kun toinen suuntaus voittaa tuuman, toinen alkaa vetää entistä lujempaa.

Kun esimerkiksi Franklin D. Roosevelt laajensi sosiaaliturvaa ja julkisia palveluita 1930-luvun suuren laman jälkeen, valtion paisuminen säikäytti konservatiivit, kristityt ja antikommunistit järjestäytymään poliittiseksi vastavoimaksi.

Puoluepolitiikka ja kulttuurisodat kietoutuivat toisiinsa uudella tavalla 1960-luvulla. Radikaali vasemmisto aktivoitui vastustamaan Vietnamin sotaa ja tukemaan naisten vapautusliikettä sekä mustien kansalaisoikeusliikettä, joka muokkasi puoluekentän uuteen uskoon.

Aina sisällissodasta lähtien orjuus ja rotu ovat olleet yksi Yhdysvalloille ominainen ideologisen kamppailun polttopiste. 

Sisällissodan jälkeen rotuerottelu ja -syrjintä jatkui pitkään etelävaltioissa, jotka olivat demokraattien perinteistä tukialuetta.

1960-luvulla puolue teki lopulta pesäeron rasistisiin kannattajiinsa ja alkoi tukea kansalaisoikeusliikettä. Republikaanit taas käynnistivät ”etelän strategian”, jonka tavoitteena oli 1960- ja 70-luvuilla houkutella etelän valkoinen kristitty oikeisto puolueen äänestäjiksi.

– Uskonnolliset ja rasistiset konservatiivit olivat siitä lähtien samalla puolella, kun ne aikaisemmin olivat jakautuneet kahden puolueen kesken. Nykyisin melkein puolet demokraattipuolueesta on ei-valkoisia ja kaksi pääpuoluetta ovat selvästi jakautuneet etnisyyden tai ihonvärin mukaan, Ruotsila sanoo.

Mielipiteet rakenteellisesta rasismista ja vähemmistöjen oikeuksista ovat yksi eri puolueiden kannattajia eniten jakavista kysymyksistä.

Viimevuotisen Pew-kyselyn mukaan republikaanien äänestäjistä 75 prosenttia katsoo, että rotukysymyksiin kiinnitetään liikaa huomiota. Demokraattien äänestäjistä lähes puolet katsoi, että rotua käsitellään liian vähän.

Ennusteiden mukaan vuoteen 2050 mennessä alle puolet amerikkalaisista on valkoisia. Muutos ahdistaa monia valkoisia, ja Trump on myös lietsonut tätä ahdistusta puheillaan ”meksikolaisista raiskaajista” ja vaarallisista muslimeista.

Osuutensa kulttuuristen jakolinjojen luomisessa on toki myös medialla. Vuodesta 1949 alkaen radio- ja televisiouutisia koski niin sanottu ”fairness doctrine”. Liittovaltion viestintäviranomaiset valvoivat uutisissa esitettyjen näkökulmien tasapuolisuutta.

Presidentti Ronald Reagan katsoi markkinoiden ohjaavan uutismediaa riittävästi ja säädöksestä luovuttiin. Se avasi tien äärikonservatiivisille radioäänille ja myöhemmin televisioalan toimijoille. Myöhemmin sama ilmiö toistui internetin myötä entistä vahvempana.

– Reaganin kausi muutti Yhdysvaltoja syvemminkin. Hänen jäljiltään amerikkalaisten jakautumista leimaa yhä vahvemmin luokkanäkökulma, sanoo Marko Maunula.

Reaganin markkinoiden vapautta ja sääntelyn purkamista korostavilla talousopeilla maa alkoi kulkea kohti suurempia tuloeroja ja jäykempää luokkajakoa. 

Perinteisesti amerikkalaiset ovat hyväksyneet isojakin tuloeroja, koska kovan talouskasvun aikoina siirtyminen yhteiskuntaluokkien välillä oli suurta.

– Ennen ajateltiin, että Yhdysvallat on paras maa maailmassa olla köyhä. Jos oli fiksu ja halukas tekemään töitä, pääsi elämässä eteenpäin. Se lupaus piti. Nyt sosioekonominen liikkuvuus on hidastunut huomattavasti, ja se on läntisen maailman heikoimpia, Maunula sanoo.

Globalisaatio ja automaatio ovat runnelleet perinteisten teollisuuspaikkakuntien väestöä. Työväestön palkkataso on polkenut paikallaan, vaikka työn tuottavuus on parantunut voimakkaasti.

Enää työtä tekemällä ei välttämättä saakaan parempaa tulevaisuutta lapsilleen. Kaupunkien koulutettu väestö puolestaan painii suurten opintolainojen ja pätkätöiden kanssa. Lupaus on petetty.

Maunula pitää kahtiajaon kärjistymistä tämän ydinongelman aiheuttamana oireiluna. Taloudellinen epävarmuus purkautuu molemmin puolin rintamalinjaa.

– Kulttuurisodat ovat aina olleet läsnä Yhdysvalloissa, ne nousevat ja laskevat. Se on vähän kuin venttiili. Kun talous sakkaa, kiistat nousevat esille, ja parempien aikojen koittaessa ne jäävät taka-alalle. Nyt eletään aaltoliikkeen huippua.

Artikkeliin haastateltiin myös Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Mikko Saikkua.