Kysyin valmentajalta lupaa seurata lapseni peliä vaihtopenkin läheisyydessä.

”Saat tulla, kunhan et valmenna.”

Ohje on hyvä, ja ymmärsin, ettei se ollut suunnattu vain minulle. Luin painavan lauseen niin, että joskus joku on saattanut ottaa valmentajan roolin, vaikka se ei hänelle kuulu.

Toinen esimerkki on vielä kuvaavampi. Ystäväni jakoi kuvan lapusta jalkapallokentän laidalla.

”Täällä pelaavat lapset.

Tuomarit ovat ihmisiä.

Nämä eivät ole MM-kisat.”

Teksti ei ollut suunnattu kentällä pelaaville lapsille, vaan kentän laidalla seisoville vanhemmille.

Aikuisia ihmisiä piti neuvoa käyttäytymään.

Ja tähän neuvomiseen on syynsä.

Olen vaihtopenkin läheisyydessä viettämieni tuntien aikana nähnyt kannustavaa läsnäoloa, kehuja, ylävitosia ja naurua. Olen nähnyt myös ripittämistä, karjumista, huutoa, haukkumista ja mailan paiskomista. Lapset pelaavat, aikuiset huutavat. Pelin jälkeen näkyvät lannistuneet pienet selät ja vihaisena puuskuttavat vanhemmat psyykkaamassa seuraavaan taistoon.

Tiedän kuulostavani kukkahattutädiltä. Olenkin sellainen, joten lainaan itseäni viisaampia.

Nuorisotutkija Mikko Salasuo on jo vuosia puhunut lasten ja nuorten urheilun vääristymästä, jossa erinomaisuuden tavoittelun haave menee harrastuksesta nauttimisen edelle. Liikunta ei ole harrastus vaan asiakkuussuhde, jossa pääosassa on liikuntakuluttaja. Eikä tämä kuluttaja suinkaan ole harrastava lapsi, vaan tämän vanhempi.

Ylen taannoisen Futisvanhemmat -sarjan yhteydessä Salasuo kuvasi, miten pahimmillaan lapsen harrastukseen kanavoidaan omat kasvatustavoitteet, liikuntaintressit sekä, kenties, omat patoutuneet epäonnistumiset urheilussa.

Salasuo muistutti vanhemman roolista. ”Lapsen harrastus ei ole aikuisten pallomeri.” Tue, kannusta ja pysy sen verran syrjässä, että lapsi saa pelata paineettomasti, nauttien. Suoremmin: Salasuo kehotti pysymään kaukana lapsen harrastuksista.

Nykyään Salasuo on urheiluseura Iceheartsin erityisasiantuntija. Icehearts on varmasti Suomen kovimpia seuroja. Se tekee ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä joukkueurheilun avulla. Kasvattaja on mukana lasten elämässä 12 vuoden ajan. Nostan tarroin koristeltua pelikypärääni jokaiselle.

Ulkopuolelta ohjailu ei ole vain oman lapsen harrastuksen asia. On hyvä puuttua muidenkin toimintaan.

Jalkapalloseurat Jyväskylän pallokerho ja JJK luopuvat tyttöjen ja poikien junioriseuroista. Jatkossa puhutaan lasten ja nuorten jalkapallosta. Ilahduttava uutinen, paitsi että ulkopuolelta osattiin heti sanoa, että ei onnistu. Pojat tekevät maalit ja tyttöjen tehtäväksi jää tukea tätä.

Entä jos seurat ovat aidosti miettineet asiaa ennen kuin tekevät päätöksiä? Entä jos valmentajilla on osaamista vetää joukkuetta, jossa on tasoeroja? Maalit ratkaisevat, mutta entä jos nostetaankin joukkueen merkitystä? Tämä maali syntyi, koska täällä tapahtui tämä ja tämä. Joukkueen merkityksen nostaminen ei muuten ole omasta kukkahattupäästäni vedetty ajatus, vaan ammattivalmentajan kommentti, kunpa muistaisin kenen.

Jalkapalloihmisille sanon, että rauha, lajin nimellä ei ole väliä – sillä, miten me aikuiset käyttäydymme, on. Ei taida olla niin pientä puulaakisarjaa, etteivätkö tunteet kuohahtelisi. Kuohahtaminen on osa urheilua ja penkkiurheilijana rakastamani urheiluhuutaminen se vasta onkin, mutta jos ei kuitenkaan lasten suuntaan.

Ehkä vieläkin hirveämpää on se, että valmennus toimii tavalla, joka sotii kaikkea liikunnan iloa vastaan. Tuoreimpana on uutisoitu rytmisen voimistelun maajoukkueen päävalmentajan vuosia jatkuneesta epäasiallisesta toiminnasta. Harrastus ei saisi tuottaa terveysongelmia ja pelkoa. Piste.

Keneen lapsi luottaa, jos ei ammattivalmentajaan? Keneen minä vanhempana luotan, ellen toiseen aikuiseen?

Mitä sitten olen itse oppinut lapseni vaihtopenkin takana?

Yksi. Syvä sisähengitys. Kun lapsi on kentällä, en hengitä lainkaan, muun peliajan olen opetellut hengittämään sisäänpäin, valikoimaan ulos tulevat sanani, huutamaan hyviä juttuja.

Kaksi. Lapseni – ihana, lahjakas, mielestäni aina upein ja paras – ei olekaan aina se, joka jaksaa olla paras, reipas ja innostuva. Silti minun olisi hyvä jaksaa olla, myös muille kuin omalle lapselleni.

Kolme. Kaikilla on vahvuutensa. Vaikka en olekaan se, joka kuljettaa mokkapalapeltejä, olen hyvä organisoimaan tehokkaan myynnin. Tee linjasto. Pala ja servetti lautaselle valmiiksi, hinnaksi tasasumma – ja kenttä rullaa.

Twitter @KatiTLahtinen