Ensikosketuksen Popedaan Olli Lindholm otti vuonna 1981 Korian Rymyrokissa. Haussa oli Pate Mustajärven nimikirjoitus.

– Minulla oli nahkatakki, ei paitaa ja rinnassa tussilla teksti: Pate ei kumarra!

Ensikohtaamisessa idoli nappasi faninsa sormista tupakan ja murahti: anna nortti!

Mustajärvi muistaa palavasilmäisen kapinallisen.

– Hän oli totisessa festivaalinaukkeessa ja kehui minut pystyyn.

Kului rapiat pari vuotta. Vuoden 1983 keväällä Lapuan Latosaaren huvikeskuksessa Yö oli jo Popedan lämmittelijänä.

Syntyi edelleen jatkuva yhteys. Kumpikin tahoillaan kuunteli myös muita bändejä. Tuolloin Mustajärvi seurasi Alwari Tuohitorvea sekä Elonkerjuuta, Lindholm ehkä eniten Seitsemää Seinähullua Veljestä.

Joulukuussa Olli Lindholm ja Pate Mustajärvi suuntaavat suolaisiin merituuliin. Vesillä kynnetään äijäenergialla kolme vuorokautta.

Turku–Tukholma-risteilysetit tarjoavat sekä Yön että Popedan perinteiset kattaukset. Mukana on  lisäksi herrojen ”herkkä” osuus, jossa Lindholm rappaa Popedan pakokaasuissa ja Mustajärvi puolestaan herää Yön koittaessa.

Kappaleita vaihdetaan. Ja lauteilla myös jutellaan, kun Porin Ässä ja Ikurin Turbiini rupeavat nostalgisiksi.

– Ennen paattiin astumista sovitetaan ja treenataan, kumpaakin pikkuisen. Laineilla sitten vedetään leppoisasti. Joulun kiire, stressi ja ahdistus jätetään maakrapujen migreeniksi.

Mustajärvi ja Lindholm arvelevat yrittävänsä jotakin nokittelun tapaista.

– Kun Pauli esimerkiksi laulaa Ihmisen pojan, saatan heittää, että vähän oudostihan se eteni, Lindholm juttelee.

Mustajärvi ei kritiikkiä pelkää. Into kokeilla uutta peittää muut tunteet.

– Ihan sisuna jännitän Yön laulamista. Mukavaa on saada rikkoa perusrutiini: bussi, hotelli, keikka, aamupala, bussi, hotelli, keikka, aamupala, bussi...

Merelliseksi porilaiseksi mielletyn Olli Lindholmin nuoruus sujui tukevasti mantereella, Pomarkussa, 27 kilometrin päässä Porista pohjoiseen.

– Vuonna 1971 muutin Porin esikaupunkialueelle, mutta meri silloinkaan merkinnyt muuta kuin lapsuuden kisailuja Yyterin hiekkarannoilla.

Parikymppisenä nuorimies sentään suuntasi Mäntyluodon satamaan. Tavoite oli päästä jututtamaan hiililaivojen miehistöä.

– Porukkamme kielinero kysyi saksalaisilta merimiehiltä Haben sie hapanta, ja kyllähän asiamme sillä selväksi tuli, Lindholm muistelee.

Mustajärven tarinoissa Ikuri on maailman napa.

– Tavallisen työläisen kakaralla ei ollut tapana liehua pitkälle kotoa. Olin aika kade, kun kaverini Risto lähti Bore I -laivalla Ruotsiin poikakuoron esiintymismatkalle.

Oma, ensimmäinen risteily toteutui vasta parikymppisenä. Mustajärvi muistaa matkasta, että hänet opetettiin laivalla nauttimaan asianmukaisesti tequilaa.

– Kun sitten aloin nuolla suolaa kämmenselästäni, lähipöytä taisi tulkita nuuskaamiseni ihan muuksi touhuksi.

Nyt kuivilla olevien miesten puheissa viina on enää kostea muisto.

– Herätessä on makeaa huomata, ettei ole kankkusta. Ja mitä useammin näin on, sitä parempi, Pate Mustajärvi sanoo.

Olli Lindholm kehuu Pate Mustajärveä henkisesti helvetin vahvaksi jätkäksi, jossa on sisäänrakennettua esiintyjää.

– Koska Pate toimii vaiston varassa, hänen jäljittelemistään yrittävät eivät voi onnistua.

Kukaan ei voi tulla estradille sisään samoin kuin Pate.

– Bändi on Popeda ja solisti Pate. Ja piste! He ovat osanneet pitää homman kadehdittavan simppelinä, Lindholm linjaa.

Mustajärvi vahvistaa, että hän on urallaan saanut valtavasti ehdotuksia siitä, mitä Popedan kannattaisi tehdä.

– Oman linjan pitäminen on lopulta kannattanut, sillä pakkopulla ei minulle maistu.

Onko Mustajärvi asiastaan varma myös, kun hän kuvaa Lindholmia?

– Olli on raitis ja reilu, ei horju eikä heilu. Tämä on totta. Ollissa on vähän tietynlaista saksalaista sukellusvenepäällikköä...

Lindholm hymyilee analyysille ja arvelee arviossa olevan pientä Pori-lisää. Kun hän Tampereelle muutettuaan meni basistin opastamana Uimahallin Rossoon syömään elämänsä ensimmäistä pizzaa, myös ruokajuoma jumiutti.

– Pizza sinänsä oli käsittämätön kapistus. Ja kun tilasin karahviviinin cocktail-persikalla, tarjoilija piipitti jotakin kirsikasta.

Lopulta pöytään tuli persikka – kokonaisena. Siihen aikaan Porissa kuulemma tiedettiin aika vähän suuren maailman tavoista.

– Ja mitä väliä, kun heti ensimmäinen levymme lähti myymään hyvin?

Nykypäivänä Lindholm ja Mustajärvi kuulevat nuoremmilta staroilta, ettei heissä enää ole hitustakaan uskottavuutta.

– Vastaavasti 1970-luvun iskelmämiehet uskoivat maailmalopun tulevan, kun he törmäsivät meihin nuoriin niittihousuihin.

Aika kyllä tasaa, Mustajärvi miettii.

– Taannoin omat penskani eivät voineet sietää – hyi saatana! – Popedaa. Tyttären suosikki esimerkiksi oli XL5. Nyt Popeda jo kelvannee.

Hirveä tilanne, jos nyt joutuisi aloittamaan uransa. Olli Lindholm tuumii totisena, ettei nykyinen tilanne suinkaan ole nuorten vika.

– Tapana on perustaa jo ennen yhtäkään live-kiertuetta artistifirma. Silloin keskitytään epäoleellisiin asioihin.

Mustajärvi syyttää suoraan bisnesmiehiä. Rahaa pitäisi tehdä nopeasti.

– Ennen oli toisin. Katseltiin beta-videokasetilta elokuvia, ja jos keikka oli tiedossa kolmen viikon päässä, sitä varten treenattiin rankasti.

Aika oli armollinen: muutaman kerran sai notkahtaakin. Levy-yhtiö ei oitis potkaissut perseelle. Nyt artistivesa saattaa parissa kuukaudessa nousta tähtiin ja hiipua pois.

– Mikä hoitolaitos on sopiva Idols-tähdelle, kun huuma hyytyy? Mihin mikrofonin varresta kärrätään perhoset, joiden siivet eivät kanna?

Lindholm ja Mustajärvi karsastavat nykyistä joka suuntaan kumartelua, jossa kaikille pyritään tarjoamaan mielihyvää.

– Yhdellä levy-yhtiöllä saattaa olla markkinoilla olla viisi kuusi naisartistia, joita ei äänistä erota. Ja biisien tekijöinä hääräävät laulajasta riippumatta samat kirjoittajat, Lindholm sanoo.

– Turhan usein mukulat kuuntelevat korvanapistaan nasaalia keskiääntä, jossa ei ole nousuja, ei laskuja. Musiikki etenee kuin tasainen jana, Mustajärvi säestää.

Yhdessä tekemisen riemu katoaa, kun levymuusikot soittavat omat osuutensa kodeissaan ja sitten kappaleet kootaan digitaalisesti.

Toista oli ennen, kun Popeda ja Yö soittivat autotallissa yhteen, joskus jopa kahteen yöllä. Katkeriksi Lindholm ja Mustajärvi eivät silti turru.

– Äitevainaa neuvoi, että älä Pate myrkytä itseäsi. Se rupeaa kalvamaan sinua sisältä.

Äitinsä neuvoa noudattava Mustajärvi uskoo saavansa itse valita seuransa.

– Jos huoneessa on huonot fibat, sieltä löytyy aina myös ulko-ovi.

Lindholmkin osaa olla katkeroitumatta ulkopuolisista ärsykkeistä.

– Jos et katso ympärillesi ja ajattele muita, saat syyttää katkeroitumisesta vain itseäsi. Tiedän, että minulla on iso ego, mutta toisinaan osaan pitää pääni myös kiinni.

Lopuksi Pate Mustajärvi liukuu lapsuuteensa. Eletään 1960-lukua. Lamminpään koulu vapauttaa Ikurin uroot, jotka kirmaavat himaan, hotkaisevat jotakin, sitovat hokkarien nauhat ja nilkuttavat urheiluseura Vireen kaukaloon.

– Jäältä lähdimme vasta, kun kenttävahti sammutti valot. Paitsi keskiviikkoisin, koska silloin televisiosta tuli Peyton Place.

Myöhemmin urheilun tilalle alkaa tulla musiikki.

– Käytiin tansseissa Ikurin Vireen seuratalolla Virelässä. Katseltiin eturivissä, kun jokin trio pikkuisessa hönössä veti kansan parketille, ja ajateltiin, että kun joskus itse olisimme samassa asemassa lauteilla...

Olli Lindholm unelmoi tulevaisuudesta.

– Kun joskus saisimme vuokratuksi studion vaikkapa Fuengirolasta, jättäisimme   älykännykät ja muut vempaimet hotelliin ja vain soittaisimme kimpassa.

Lindholmin toive hetkistä ilman digi-informaatiota taitaa kuitenkin olla turha.

– Itse asiassa olen varma, että keikkabussi ei ehdi edes liikahtaa kohti Turun risteilysatamaa, kun näyttöjään hinkkaavista bändin pojista joku huikkaa, kuinka säätutkan mukaan Maarianhaminan seutuvilla esiintyy sadekuuroja.

*****

Pauli ”Pate” Mustajärvi

Olli Lindholm

Teksti Hannu Koskela

Kuvat Ari Ijäs