Kirka on tummasilmäinen, tummatukkainen, hentorakenteinen. Vilkkaalta vaikuttava, kivantapainen”, kirjoittaa Riitta Lindegren Apu-lehdessä tammikuussa 1969.

Tähti oli syttynyt. Kirill ”Kirka” Babitzin  (1950–2007), köyhän emigranttiperheen poika, oli tehnyt muutaman hitin, kuten Hetki lyö ja Leijat, ja nostattanut ääntä Dannyn kesäkiertueilla.

”Jo syksyllä 1967 jengi tuli ihan hulluksi siellä Lapissa. Ihmiset sai hysteerisiä kohtauksia, enkä mä tykännyt yhtään. Roudari yritti heitellä tyttöjä lavalta alas, mutta sanoin, että älä, ne on sellaisessa kondiksessa, että se on vaarallista!” muisteli Kirka Avun toimittaja Raila Kinnuselle jälkeenpäin.

Kirka jätti koulut kesken, otti pankkilainan ja hankki lauluvehkeet, vaikka kotona sanottiin, että leikkaa tukkasi ja mene työhön.

Liekki paloi 40 vuotta ja sammui täydestä hehkusta kymmenen vuotta sitten.

Kirkan raspiääni on kuin raita kansallisessa raanussa, poissa mutta aina kuuluvissa. Nytkin hän palaa Helsingin kaupunginteatterin musiikkinäytelmässä.

Apu kirjoitti nuorison suursuosikista tammikuussa 1969.

Taiteilijaeläkeläinen Muska Babitzin, 63, tilaa ison pizzan ja kannun vettä, ei mitään ”Esson vetistä makkaraa tai yöbaarien lihapiirakkaa”, jota nuorena laulajana tienvarressa jauhettiin.

Hän, Kirka ja ne muut 1960-luvulla aloittaneet. Niillä huonoilla teillä, aataminaikuisilla autoilla, vetoisissa takahuoneissa.

Muskalle broidi on aina lähellä. Vieläkin ihmiset voivat keikoilla tarttua hihaan ja muistella, miten Kirka sitä ja Sammy tätä.

– On jäänyt tosi syvä kaipaus. Oltiin Kirkan kanssa hirveästi vanhempina yhteydessä. Hän soitteli melkein viikoittain ja kyseli, mitä kuuluu, ja tavattiin usein.

– Kirka ei ihan varmasti olisi vielä eläkkeellä. Se olisi keikkaillut viimeiseen asti.

Ja niinhän hän tekikin.

Ensin hurjat rockkesät Dannyn kiertueilla. 1970-luku elettiin kuin Viimeiseen mieheen ja saatiin niskaan kahden miljoonan markan verovelat. 1980-luku pyyhki surun silmistä ja aloitti uuden nousun. Vuosituhannen vaihteessa keikkoja oli yli 200 vuodessa, ja ne myytiin hujauksessa.

Kirkan elämä ei ollut hento liekki, vaan täyttä roihua – palamista, kulumista, lennon äkkistä katkeamista. ”Elämä on yhtä riskinottoa ja pelkurit jättää elämättä”, hän sanoi avioeronsa jälkeen vuonna 1992.

Kirkalle musiikki oli kutsumus, oma juttu, ”mun paikka”. Lasse Pihlajamaan opeilla hän voitti alle 12-vuotiaiden hopeaa televisioidussa harmonikkakilpailussa.

– Haitarin Kirka sai Porvoon Sofia-mummilta joskus 6–7-vuotiaana. Huomattiin heti, että hänellä on ihan mielettömän tarkka sävelkorva. Radiosta mitä tuli, niin matki heti hanurilla perässä. Lasse Pihlajamaa yritti turhaan opettaa sille nuotteja. Kirka veti kaiken korvakuulolta, Muska muistaa.

”Maunulan beatle” päätyi Remun ja muiden Creatures-bändiläisten porukoihin. Ensi rockkeikkansa hän veti 12-vuotiaana tyttöjen ammattikoululla.

– Sammykin oli lahjakas, mutta Kirka oli jotenkin aivan huippumusikaalinen. Käytiin tyttökavereiden kanssa usein katsomassa Creaturesin keikkoja ja treenejä Pakilan VPK:lla. Se oli aivan hirveä suksee, tytöt juoksi ja kiljui ja repi hiuksista. Se oli niin saamarin hyvä laulamaan, Muska nauraa.

Kyllähän se perheessäkin näkyi ja tuntui, kun vuonna 1967 hetki löi.

– Tyttökoulussa opettaja pyysi, että toisin Kirkan levyn, ja hän soitti sitä musiikkitunnilla. Kirka oli kaikkien suosikki, kun aloitti niin nuorena.

Sofia-mummilta saatu haitari soi kouluikäisenä.

Isä Babitzin oli vakaasti sitä mieltä, että lasten pitää käydä koulut ja yliopistot.

– Hänellä itsellään oli jäänyt lukio kesken, kun oli pakko mennä nuorena töihin Karjalassa. Se oli niin kova paikka, että hän yritti kaikkensa, että me olisi koulut käyty, mutta ei meistä siihen ollut. Sammy kävi jonkun aikaa, mutta Kirka oli ihan mahdoton. 

Toki rockräminä ja pitkät tukat olivat 1960-luvulla muutenkin kauhistus. Sen ei uskottu elättävän ketään.

– Mutta loppua kohden, ennen kuin menehtyi sydänkohtaukseen, isä oli tosi tyytyväinen, kun näki poikien menestyksen, Muska sanoo.

Babitzinin sisarukset aloittelivat Dannyn kesäkiertueilla. Vaikka Kirka viiden vuoden kuluttua hieman turhautuneena siirtyi Polarartisteihin, Muska muistaa Dannyn järjestelmällisyyttä ilolla.

– Hän jeesasi kaikkia uralla eteenpäin. Tänä päivänäkin meikäläinen saa pienen työeläkkeen ihan niistä Danny-vuosista.

Säntillisen verosuunnittelun hävitessä Kirka oli pian hirveissä veroveloissa. Vuodet eivät olleet veljiä keskenään, ja huonostakin vuodesta oli maksettava hyvän vuoden verot.

”Kamalinta ei tällä alalla ole se, että tulee suosituksi ja sitten putoo. Vaan se, että suosion tuoma rahallinen huume tulee aina jälkilaskuna veroviranomaiselta”, Kirka totesi Avussa 1980.

– Hänen olisi ehdottomasti pitänyt julistautua konkurssiin eikä jatkaa sitä kilttiä maksamista. Me Hannun kanssa sanottiin, että laita nyt ihmeessä kaput, ihan turha ottaa tuommoista kivirekeä, mutta jostain syystä hän ei tehnyt niin. Hänellä oli väärät neuvonantajat, Muska muistelee.

Velkaa kertyi 1,8 miljoonaa markkaa, ja sitä Kirka maksoi seuraavat 18 vuotta.

Huippusuosion jälkeen tie vei ravintoloihin ja laivoille. Keikkamyynti muuttui, väliportaat kuorivat rahat.

”Tammi–helmikuussa 1988 lähdin sosiaalitoimistosta hakemaan rahaa. Mulla ei ollut latin latia taskussa. Ihmiset katso vinoon, että mitä toi täällä tekee. Sitä se teki, haki ruokarahaa lapsilleen ja asunnon vuokraa”, Kirka muisteli jälkeenpäin.

Sammyn hautajaisissa 1973 Sammyn poika Mikael, ex-vaimo Riitta ja Kirka laskevat kukkansa.

Eräänä päivänä Sammy Babitzin hurautti autollaan Käpylään, kun tiesi, että siskollakin on keikka Keski-Suomessa, lähdettekö mukaan. Muska sanoi tulevansa bussilla perässä.

– Viiden aikaan aamulla poliisit olivat pimputtaneet isän ovikelloa. Jyväskyläläinen rumpalimme, joka kävi kotonaan syömässä, kertoi palattuaan omituista juttua: vanhemmat olivat nähneet ojassa jonkun auton ”ja sun julisteita oli pitkin peltoa”. Ei me siitäkään arvattu, sisar muistelee.

– Sitten Danny soitti, että Sammy on kuollut. Se oli kamala sokki. Danny tuli tuuraamaan keikat, vei meidät turmapaikalle ja Äänekosken poliisiasemalle, jonne Sammyn auto oli hinattu. Näin pieni oli maailma, samalla suunnalla oltiin.

Kirkasta tuli sisarusparven vanhin, perheen vastuunkantaja. Se ei ollut uutta, aina oli apua annettu, kun tarve oli.

– Meillä on kaikilla ollut se. Mutsi ja fatsi opettivat, että pitää olla sosiaalinen ja kunnioittaa kaikkia ihmisiä. Silloinkin, kun meni huonosti, pojat auttoivat perhettä.

Vahva rockkausi alkoi 1980-luvun puolivälissä.

Apu seurasi läheltä tähden syntyä ja lentoa. Toimittaja Raila Kinnunen raportoi isyyden ensi hetket, euroviisut, talousvaikeudet ja verovelat, avioeron ja läheisten kuolemat, lopullisen nousun kansakunnan kaapin päälle.

Kun Kinnunen pyysi Kirkalta ruutupaperille kaksi diagrammia, punaisen yksityiselämälle, sinisen ammatilliselle, paperi täyttyi sahakuviosta.

Punaisessa viivassa syöksytään rajummin taivaista helvettiin, sinisen huiput ovat tasanteita ja siinä sentään pysytellään nollatason yläpuolella, Kinnunen kirjoittaa.

Sakaroiden ääripäissä olivat viiden lapsen syntymäpäivät, kaksi hääpäivää, yksi eropäivä, isän ja Sammyn kuolinpäivät, ”poikkinainti” pihan poikki Paula Nummelan kanssa asumaan. Sinisen viivan matalikoissa olivat huonon työllisyyden jaksot, verovelat, työkumppanien petokset, konnat ja hyödyksikäyttäjät.

Usein hän mietti näitä: elämättä jäänyttä nuoruuttaan ja autoritaarista, ankaraa Leo-isäänsä, jonka hyväksyntää ei saanut, vaikka miten yritti, ja sitä miten matkalle osuneet murheet jäivät käsittelemättä ja surematta – kasvoivat valtavaksi möykyksi.

Lava-Kirka ja TV-Kirka elivät omaa elämäänsä. Toinen oli hurja ja pitelemätön, toinen siisti ja pop.

”Mustaa nahkaa ja pitkää heavytukkaa – ai, että mä nautin!” Kirka kuvasi 1980-luvun myyttistä R.O.C.K.-levyään. ”Se oli semmoista protestia saatana, siinä revittiin kunnolla, sekä hengen hädässä että sydämen ilosta. Siinä paloi monen vuoden kuona ja miksei myös kauna pois.”

Siitä levystä alan piireissä puhutaan vieläkin. Kirka oli rock, Kirka oli soul.

Mutta Kirka ymmärsi elämän realiteetit. Pienessä maassa eletään pienen maan ehdoilla, iskelmillä kaikkein varmimmin. Silti hän ei ilahtunut, kun Kassu Halonen tarjosi ”humppaa”, eli Surun pyyhit silmistäni -biisiä, joka sitten reg-gaehengessä voitti Syksyn Sävel -kisan vuonna 1988 ja nousi hitiksi Kreikassa asti.

– Ei se oikein tykännyt, se oli niin rokki ukko. Mutta tietysti, kun oli viisi lasta, se helpotti taloudellista tilannetta, kun tilauksia rupesi tulemaan. Sen verran se antoi periksi siinä, Muska sanoo.

Kirkan kisakalenteriin kertyi vuosien varrella laulukilpailuja: Bulgarian Kultainen Orfeus, Puolan Sopot, Belgian Knokke, Itä-Saksan Rostock, Neuvosto-Latvian Jurmala, Indonesia – ja tietenkin Luxemburgin euroviisut 1984, kun asemalla soiteltiin ja svengailtiin.

– Varmaan Kirka haaveilikin kansainvälisestä urasta, mutta ei siitä ikävä kyllä ikinä tullut mitään. Olin aina sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt vähintään muuttaa Ruotsiin, siellä on paljon kansainvälisempi musiikkibisnes, Muska sanoo.

– Luulen, että Kirka oli onnellisimmillaan silloin, kun lapset olivat pieniä. Kikka oli kauhean järkevä ja osasi organisoida kaiken. Se oli hyvä liitto Kirkalle, mutta ikävä kyllä se päättyi.

- Keikoilla tullaan yhä vetämään hihasta ja puhumaan Kirkasta, Muska Babitzin sanoo.

Kirkan kysyntä ei vuosituhannen lopullakaan laantunut. Hän teki yli kahdensadan keikan vuosia. Sekä omat että Mestareiden keikat menivät kuumille kiville.

Kirka lähti kuin oli elänytkin. Ei lepattaen vaan saappaat jalassa, nopeasti ja ennakoimatta, yöllä, sitkeän virusinfektion jälkeen. 56-vuotiaana.

– Muuan päivä hän haki minut Mersullaan keikalleni Porvooseen, kun hänellä oli lomaa. Meni vain viikko, ja hän oli kuollut. Jäi niin mieleen se viimeinen tapaaminen, kun hyvästeltiin siinä porttikongissa, Muska sanoo.

”Tämä on työ ja elämä. Meinaan muuten olla Suomessa ensimmäisiä, jotka ovat laulaneet rokkia 40 vuotta”, Kirka sanoi Raila Kinnuselle loppuvuodesta 1979.

Kun suuri sadonkorjaaja tammikuussa 2007 korjasi omansa, Kirkan esikoissinglestä oli kulunut 39 vuotta ja kahdeksan kuukautta.

Kohtuullisen jämpti mies.

Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaalinensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 2.2.2017.