Koivikossa polku. Polulla Jouko. Niin se usein on.

Kemiläinen lintuharrastaja Jouko Kärkkäinen pujahtaa joka aamu ulos ja suuntaa merenrannalle, esimerkiksi tänne Lämpsänkariin tai Siikalahden tuhka-altaalle. Hän tulee lintujen takia, mutta syitä on muitakin, sillä elämällä on tapana järjestää vaivoja ja vastuksia.

Räkättirastas rääkäisee. Repivä hälytys olkoon alkusoitto tälle linturetkelle Perämeren perukassa.

– Räkätillä on oikeastaan aika kaunis lauluääni, mutta ihmiset tuntevat sen vain tuosta räkätyksestä, Jouko Kärkkäinen kertoo.

Kärkkäistä kannattaa uskoa, sillä hän on lintujen äänikirjon asiantuntija. Hän ei pelkästään tunnista lintuja äänen perusteella vaan keskustelee niiden kanssa.

Hän on niin etevä siivekkäiden matkija, että paikalliset kanssaharrastajat kutsuvat miestä tittelillä lintukuiskaaja.

Metsä ympärillä on täynnä lintujen ääntä. Sen takana mylvii Kemin leivän isä, Veitsiluodon tehtaat. Moottoritien suunnassa sanoo auto puupaa puupaa. Kärkkäinen höristelee korviaan ja alkaa ladella nimiä.

– Pajulintu, kirjosieppo, pajusirkku tuolla kauempana. Peippo tuolla pontevammin.

Siinä ne jo tulivatkin, peippo ja pajulintu. Ne ovat Suomen yleisimmät linnut.

– Kaveri aina vitsailee, että kun opettelee pajulinnun ja peipon äänet, osaa jo puolet Suomen linnuista. Niiden määrä taitaa olla kyllä jo enemmänkin kuin puolet.

Kärkkäinen kertoo, että peipon ja pajulinnun äänet ovat samankaltaisia, mutta peippo on pirteämpi. Pajulinnun laulussa on alakuloa.

Jouko Kärkkäinen lompsii ohi liejuisen lutakon. Pikkulokki kekuttaa. Kärkkäinen kekuttaa takaisin.

Vihervarpunen, metsäkirvinen.

Meri näkyy jo, ja tuulimyllyt ja tehtaat ja kaukana ulapalla häilyy valkeaa jäätä, niitä talven loppuja.

Lintujen äänen tunnistamisesta on paljon hyötyä lintuharrastajalle. Se auttaa löytämään uusia lajeja.

Siivekkäiden äänimaailma on moniulotteinen, kun siihen tutustuu paremmin. Saman lintulajin laulajilla voi olla erilaisia aksentteja. Joskus ääntä on todella vaikea tunnistaa.

– Olisiko se yskää tai jotakin, Kärkkäinen aprikoi.

Sekin on kiinnostavaa, että kun linnut palaavat laulumailleen pohjoiseen, laulu ei heti suju. Usein peippokin kakistelee yhden päivän ennen kuin äänijänteet aukeavat.

Laulurastas yllättää edelleen äänimestarinkin, koska sen repertoaari on niin laaja. Se on tyypillinen rastasmainen toistelija, mutta toisto voi olla mitä vain. Etenkin vanhemmat yksilöt osaavat yllättää laulullaan.

Kärkkäinen kuljeskelee, tutkailee. Kävely on Kärkkäisen tapa tutkia lintuja. Se johtuu selästä, joka ei anna asettua pitkiksi ajoiksi passittamaan parvia.

Kärkkäinen ei oikein tiedä, mikä selän hajotti. Ehkä se johtui siitä, kun hän putosi aikoinaan puusta lintuja rengastaessaan. Vai onko se perinnöllistä rappeumaa, tai sairaankuljettajan ammatin peruja, tokko sillä on enää mitään väliä.

Mutta rikki se on. Vaikka selkä on leikattu ja mies eläkkeellä, selkä vihoittelee välillä niin vietävästi. On päiviä, ettei mies pääse maastoon, vaikka haluaisi. Päivät sänkypotilaana ovat pitkiä eikä selän vuoksi retketkään aina suju.

– Joinakin päivinä kipu estää liikkumisen ja silloin on vaikea keskittyä. Silloin tämä ei innosta.

Onneksi enimmäkseen innostaa.

– Jos minulla ei olisi tätä harrastusta, tilanne olisi moninkertaisesti surkeampi, Kärkkäinen sanoo.

– Merimetsoja, iso parvi… 22, Kärkkäinen mutisee ja kirjaa havaintonsa muistikirjaan.

Harrastus pistää miehen liikkeelle huonompanakin aamuna, jolloin moni jäisi helposti kotiin märehtimään. Ulkona kunto paranee ja mieli piristyy.

– Jos olisin päivät kipeänä kotona, olisi tullut avioero jo aikaa sitten. Helpompi se on kaikille etten ole kotona.

Kärkkäinen puhuu vakavia, mutta tekee sen ihmeen kepeällä tavalla. Mies on kuin kevätpäivä. Aurinko piristää jo, mutta tuo luita jäytävä tuuli...

Kärkkäisen mielestä ihmisellä pitää olla joku asia, josta hän on oikeasti innostunut. Moni jää eläkkeelle kovasta työputkesta ja huomaa, ettei sen tilalla ole mitään.

– Pitäisi kehittää hyvissä ajoin jotakin, hän neuvoo.

– Merihanhia menee, Kärkkäinen toteaa ja känkättää lintujen kanssa tovin.

Merihanhien kannan suotuisa kehitys tekee lintumiehen hyvin onnelliseksi.

Kemi-Tornion lintutieteellisen yhdistyksen Xenuksen pikkulinnut ovat visertäneet, että Kärkkäinen osaa matkia jopa sadan linnun ääntä. Kärkkäinen itse ei tiedä määrää.

– En ole laskenut… Hei tuolla kuului järripeippo! …että montako lajia osaan, mutta yhtäkkiä sitä huomaa, että aika monta.

Taivaanvuohi sanoo tiktak.

– Siksi sitä sanottiin ennen vanhaan kellolinnuksi.

Harmaasieppo, tukkakoskelo, västäräkki, isokoskelo, harmaalokki.

Kärkkäinen painaa vaelluskengän jälkiä santaan ja raatailee vierellä leijaavan naurulokin kanssa.

Ruma ääni, kiva lintu.

Urpiainen, punakylkirastas, västäräkki.

– Ja tuolla on tylli.

Meri-Lapin alueella tavataan joka vuosi noin 220 lintulajia. Niistä 150–170 on pesiviä lajeja, muut ovat kulkumatkallaan tai eksyneitä. Kärkkäinen bongaa lajeista vuosittain yli 200.

Yksi alueen erikoisuuksista on rantakurvi. Tämä valkoharmaa rantasipin serkku on yksi Länsi-Euroopan harvinaisimmista lintulajeista.

Se pesii enimmäkseen Kemin kaupungintalon katolla. Tai niin Kärkkäinen pesän Birdlife Suomen Tiira-järjestelmään kirjaa, jos kirjaa ollenkaan. Kansainväliset munarosvot himoitsevat munia, joten pesistä ei haluta antaa vihjeitä. Usein Kärkkäinenkin kirjaa havaintonsa ainoastaan omaan muistikirjaansa.

Tavi, hippiäinen, meriharakka, valkoviklo.

Viklot on niitä rivoja lintuja. Valkoviklo sanoo sen ruman sanan, sen v-alkuisen.

– Mustapyrstökuirilla ei mene oikein hyvin. Se sanoo v..un v..un v...u, Kärkkäinen lohkaisee ja räjähtää nauramaan.

Ranta on nähty, joten on aika lähteä paikkaan, jossa Jouko Kärkkäinen koki jotakin suurta.

Korppi kauhoo kohti Ajoksen satamaa. Kärkkäinen tietää, että sillä on pesä merimerkissä.

Lintukuiskaaja Kärkkäinen loikkaa ojan yli ja sukeltaa varjoisaan kuusikkoon. Se tapahtui täällä heinäkuussa 2017.

Jouko Kärkkäinen ajoi polkupyörällä halki Kemin takametsiä aivan muina joukoina. Parisataa metriä ennen kuusikkoa, hän havahtui.

Outo ääni.

Kärkkäinen pysähtyi ja kuunteli. Lintu antoi tulla tuutin täydeltä monen minuutin ajan.

– Se vaikutti ensin sirittäjältä, mutta sitten kuului muutakin kuin sellainen trilliääni.

Viimein Kärkkäinen näki linnun ja sai sitä pari hätäistä kuvaakin. Sellaista lintua hän ei ollut koskaan nähnyt. Ei ollut kukaan muukaan täällä.

Etelä-Siperiasta kotoisin olevan hippiäis-uunilinnun lähimmät pesimäalueet ovat Altaivuoriston tienoilla. Mutta nyt se oli tullut Kemiin ja antoi Kärkkäisen kuvata itsensä.

Se oli jotakin se.

Jouko Kärkkäinen astelee holvistossa ja päästää mitä ihmeellisimpiä linnun ääniä. Pöllöt lähtevät komeasti, kaikkein kirkkaimmat äänet hän tekee pyypillin avulla.

Miksi hän on opetellut lintujen äänet?

Yksi syy on se, että juttelemalla pääsee lähemmäs lintua ja ehkä näkemään ja valokuvaamaan sen. Varsinkin syksyllä nuoret yksilöt näyttäytyvät helposti, kun ne kuulevat oman lajin ääniä.

– Kuvatessa kun vastailee leppoisasti, lintu rentoutuu, että eihän tässä ole hätää, Kärkkäinen kertoo.

Sitten on se yhteys. Se tunne, mikä tulee kun kommunikoi linnun kanssa.

– Siitä tulee jännä fiilis, kun saa keskusteluyhteyden.

Hän kertoo kohtaamisesta joutsenen kanssa, jossa riitti juttua pitkäksi aikaa. Keskustelun lopuksi laulujoutsen oli uinut aivan Kärkkäisen viereen. Eräs taviokuurna oli niin touhussaan, että lehahti Kärkkäisen lakin päälle höpöttämään.

Huimia tapaamisia. Mutta mikä onkaan lintukuiskaajan erikoisin lintusattumus?

Onko se joku kaakkoissiperialainen punaviiksitsirppa soittamassa siipispangallaan Stravinskya? Ehkä guinealainen nöyhtätiainen kaivamassa Ajoksen sillalla napaansa?

Ei.

Kaikkein huimimman luontoelämyksen tarjosi kotipihan harakka.

Kävi nimittäin niin, että naapurin kissa tepasteli pihalle iso peltomyyrä suussaan. Kissa naukui kaverilleen, että sainpa mojovan saaliin.

Talon takaa lehahti pihaan harakka. Se teki kaarroksen, lensi kissan yli aivan katin päätä hipoen ja istahti sitten kuusenoksalle suunnittelemaan.

Sitten se hyppäsi kissan nokan eteen keikkumaan.

Kissa tajusi, että siinä olisi myyrää isompi saalis. Kissa painautui alas vaanimaan.

Harakka alkoi kiertää kissaa. Se viekoitteli kattia ja kissa seurasi sitä katseellaan ja muljautteli häntäänsä. Lopulta katti pudotti myyrän ja hyökkäsi.

Harakka pyörähti kissan ohi, sieppasi myyrän suuhun ja lensi rantapusikon suojaan. Sieltä kuului kohta aivan hirveä räkätys.

– Se oli niin paskanen nauru, että kissalla meni korvat luimuun. Ja mää huusin kissalle, että TOLLO! Kärkkäinen karjuu nauraen.

Kohta Kärkkäinen kumistelee lapinpöllön lailla, matkii vähän tinttejä ja suunnittelee sitten jo huomista. Aamuyöstä pitäisi mennä kaverin kanssa kalasatamaan tähyilemään merta.

Siellä on menossa kuikkamuutto.