Ennen vanhaan oli monen mielestä paremmin. Tunteet pidettiin oman ruumiin sisällä niin, ettei niistä paljastettu mitään edes päiväkirjalle. Jos paljastettiin, päiväkirja piilotettiin salakätköön lukuisten lukkojen taa.

Jos tunnepurkaus yllätti, sitä hävettiin aivan hirveästi. Veikkaanpa, että jokunen päiväkirjapurkaus on pelastanut mielenterveyksiä. Kirvelevä paakku on saatu sielusta pois kirjoittamalla. Se on hyvä keino. Kivuton myös ympäristölle.

Nykyään on toisin. Tunteet kuuluvat nykyihmisen valikkoon. Tänä päivänä on aivan okei päästää tunteensa valloilleen, ja muiden ei kuulu sanoa siihen, että kokoa itsesi. Kuuluu sanoa, että olen tässä, jos tarvitset minua.

Se voi olla monelle vaikea paikka. Melkoinen joukko suomalaisia elää vielä siinä mallissa, jossa tunteet pidetään – jos ei nyt sisällä – niin ainakin omien seinien sisällä.

Tunteita tuhlataan maksimissaan kotioloissa ja omissa porukoissa.

Julkisiin tunteenpurkauksiin suhtaudutaan lähinnä ihmetellen: mikäs hänelle tuli? Tähän eivät tietenkään kuulu urheilumenestykset, Euroviisu-, Jussi- tai Emma- voitot. Jääkiekkomenestys oikeuttaa kyynelehtimiseen väkijoukossa. Jopa alasti. Se on ihan okei se.

Loukkaantuminen tapasi olla ennen kahden tahon asia: loukkaantujan ja loukkaajan. Nykyään se on kaikkien asia. Paha mieli on nykyään niin paha, että se pitää jakaa kaikkien kanssa.

On selvää, että paha mieli ei tule tyhjästä. Kysymys kuuluukin: meneekö paha mieli nopeammin pois, jos siitä kertoo kaikille? Vai liekö nopeampi konsti asian toteaminen, loukkaajalle huomauttaminen ja elämän jatkaminen?

Näyttää olevan monelle vaikea kysymys.

Väkevä tunnereaktio on ehdottomasti hyvä asia. Siitä tietää, että on elossa.

Keskuudessamme elää yhä idiootteja, joille pitää kertoa ääneen, miten täällä kuuluu käyttäytyä. Parhaiten se onnistuu, jos itkee, huutaa ja raivoaa ensin ja kerää sitten panoksensa ja iskee. Sanan miekalla, oikeutta puolustaen.

Olen varma, että idioottia ei kiinnosta kenenkään tunteet, vaan se, saako hän sanktion vai ei.

Ehkä viisain sanonta, jonka olen koskaan kuullut, menee näin: ”Maailmassa on asioita, ja me suhtaudutaan niihin.” Siinä se on! Voimme itse VALITA, menemmekö raiteiltamme tunteidemme vyöryessä päälle.

Voimme myös valita, kuinka syvästi loukkaannumme. Kun päätös on tehty, on tie valittu: joko se on kevyt, tai sitten se on todella, todella raskas.

Ihmisellä on sillä tavalla kiva tilanne, että sillä on kauhea määrä oikeuksia. On muun muassa oikeus puhjeta lauluun ja soittoon, vaikkei hänellä siihen lahjoja olisikaan.

Tässä kohtaa eteen saattaa tulla ristiriita: muillahan ei missään nimessä ole velvollisuutta kuunnella.

Se taas saattaa johtaa loukkaantumiseen. Miksi taidettani ei ymmärretä?

Sanotaan se nyt selkokielellä: Ilmaise tunteitasi ja taidettasi niin paljon kuin jaksat, mutta älä ylläty, jos kukaan ei jaksa kuunnella.