Kasper Strömman: Miksi kävellä, jos voi käveltää – näin opin nauttimaan kävelemisestä
Puheenaiheet
Kasper Strömman: Miksi kävellä, jos voi käveltää – näin opin nauttimaan kävelemisestä
"Lumen viimein sulaessa keväällä ymmärsin, ettei kävely itsessään ollut ikinä se ongelma – vaan se, miten asian olin päässäni järkeillyt", Kasper Strömman kirjoittaa.

Näin keskellä kesää viime talvi tuntuu jo kaukaiselta unelta, mutta voin kertoa, että se oli luminen. Ja kylmä. Sekä jäinen. Noiden asioiden yhdistelmä oli minulle henkilökohtainen katastrofi. Miksi? Koska jouduin laittamaan rakastamani lenkkeilyn tauolle. Lenkkeilystähän saa paljon terveyshyötyä, säntäily liukkailla poluilla nollaa ne kaikki kertaheitolla.

Toki jäisillä poluilla pystyy myös kävelemään. Siihen taas en ollut henkisesti valmis – se kun tuntuisi samalta kuin joku luovuttaisi istumapaikan bussissa. Ikuista nuoruutta arvostavassa yhteiskunnassa se taas ei ole tavoiteltavaa. Tarkoin harkittuun minäkuvaani kuuluu nimittäin, että olen henkilö, joka liikkuu jäntevästi ja kovalla sykkeellä. Jos joudun köpöttelemään kuin senioripingviini, lähetän ympäristööni sentyyppisiä signaaleja, että olen kuolemassa ihan justiinsa. Se ei tietenkään käy. Sitten talven aikana kolme henkilöä sai minut tarkistamaan asennettani.

Ensin kuuntelin Fredrik Söderholmin podcastia. Ymmärsin, että jos kävelyä kutsuukin ”power walkingiksi”, se muuttuukin sporttiseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi toiminnaksi. Nerokasta! Uuden termin ansiosta kävelyssä ei yhtäkkiä ollutkaan mitään vikaa. Ryhdyin voimakävelemään. Joustavana, voimakkaana, elinvoimaisena. Kunnes pääni kääntyi taas.

Lueskelin Osmo Tapio Räihälän kirjaa Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Siinä säveltäjä tekee jo esipuheessa selväksi, ettei hänen säveltämisestään tulisi mitään ilman päivittäisestä kävelyä. Maestrolla on toiminnalleen jopa oma sana: käveltäminen. Säveltämisen ja kävelemisen hybridi. Ja taas jouduin korjaamaan suhtautumistani. Koska kuka oikeastaan haluaa voimakävellä, jos kerran voi mennä ulos ”käveltämään” seuraavaa kolumniaan? Siihen verrattuna voimakävely tuntui yhtäkkiä suorastaan juntilta.

Kuin tuossa ei olisi vielä tarpeeksi, koin talven edetessä kolmannen heräämisen, kun luin Turun arkkihiippakunnan piispan Mari Leppäsen haastattelua. Siinä hengellinen johtaja kertoi, että aina saadessaan vieraita hän vie heidät ”pienille mini-pyhiinvaelluksille” Turun vehreisiin maisemiin. Tietenkin! Piispalla, jos kenellä, on siihen täysi oikeus. On sanomattakain selvää, että luovuin siinä sekunnissa sekä voimakävelystä että käveltämisestä. En sinänsä ole uskonnollinen, mutta sovelsin konseptia niin, että pienistä maallisista ateistivaelluksista tuli juttuni. Ja siinä vaiheessa tunsin päivittäisestä liikkumisestani jo suoranaista iloa.

Lumen viimein sulaessa keväällä ymmärsin, ettei kävely itsessään ollut ikinä se ongelma – vaan se, miten asian olin päässäni järkeillyt. Koska jos uiminen on tylsää, voi aina kokeilla ”powerpulikointia” tai ”vauhtikelluntaa”. Synonyymisanakirjan avulla voi ratkaista monta ongelmaa. Kaikki on suhtautumisesta kiinni.

Vaikka todellakin elämme nyt keskikesää, odotan jo ensilunta. Jäihän minulla viime talvena kokeilematta muun muassa trekkaaminen, taivaltaminen ja jopa korkeissa nietoksissa saapastelu.

Kauan eläköön synonyymit!

Kommentoi »