Ukrainan sota heijastuu jo koko maailmaan. Pula ruoasta näkyy käytännössä, kun Venäjä vie Ukrainasta varastettua viljaa muualle kuin on sovittu eikä varastoissa olevia jyviä saada pois maasta.

Mustanmeren liikenteeseen liittyvät murheet eivät ole niin kaukana meistä kuin äkkinäinen luulee. Meriliikenne on yhä polttavamman keskustelun aihe myös lähempänä – Itämerellä.

Itämeren joutuminen sotatoimialueeksi olisi Suomelle kova isku. Erityistalousalue Kaliningrad on tässä skenaariossa edelleen enemmän kuin Venäjän hallitsema erityistalousalue Puolan ja Liettuan välissä Ruotsin Gotlantia vastapäätä.

Aseiden kalistelua selvemmin asiantuntijoita huolestuttaa kauppamerenkulun häirintä.

Venäläiset ovat nostaneet mediassa esiin huolensa siitä, että muutaman vuoden sisällä Itämerestä sukeutuu yhä selvemmin kuuden valtion allas.

Huolta voi pitää aiheellisena: Venäjä näyttäytyy alueen asukkaille vihollisena, koska se käy hyökkäyssotaa suvereenia eurooppalaisittain suurta valtiota vastaan.

Suomen historia osoittaa, ettemme voi luottaa siihen, että ulkomaalaiset toimijat toisivat Suomen tavaraa, kun konflikti tai häiriötilanne on päällä.

"Kuljetuksista voidaan kysyä tuolloin niin kovaa hintaa, että ihmisillä ei ole enää varaa ostaa niitä. Pimeät markkinat rehottavat, kuten aina poikkeusoloissa. Rikkailla on varaa tuotteisiin, köyhät jäävät ilman," kirjoitti Suomen merimiesunioni maaliskuussa 2021.

Huoltovarmuuskeskustelu nousi esiin viime vuonna, kun Suomessa päätettiin Nesteen uuden biotuotejalostamon sijoittamisesta Alankomaiden Rotterdamiin.

Talvisodan alkaessa Shellin tankkeri kääntyi Helsingin edustalta Kruunuvuoren selältä lastiaan purkamatta takaisin avomerelle. Laivan lastina oli lentokonebensiiniä, samaa tuotetta, jota aiotaan tuottaa uudessa Nesteen biojalostamossa

"Shellin tankkerin kääntyminen takaisin kotimaahansa ja Suomen jääminen sodassa ilman lentokonebensiiniä järkytti vuorineuvos Uolevi Raatetta niin, että hän perusti kansallisen Nesteen, jotta Suomen huoltovarmuus saadaan turvattua."

Neuvostoliiton hajoamisen myötä Venäjän Itämeren laivasto menetti valtaosan aiemmista tukikohdistaan ja tukeutui Kaliningradiin. Esikunta on pysynyt Pietarissa ja Kronstadtissa.

Sotilaiden suunnitelmissa on edelleen nähtävissä, että tarvittaessa ainakin kevyempää sotakalustoa voidaan siirtää Itämerelle esimerkiksi Mustaltamereltä ja Kaspialta Volgan–Itämeren kanavia pitkin.

Suurimpien alusten siirto edellyttää purjehtimista valtameriltä Itämeren salmien kautta. Kriisitilanteessa tämä on epätodennäköistä. Venäjä muistuttaa, että Nato on jo lisännyt näkyvyyttä niin Itämerellä kuin rantavaltioissa.

Venäjä ei koe Suomen tai Ruotsin jäsenyyttä Natossa uhkana, mutta sotilaallisen läsnäolon lisääminen ylittäisi punaisen linjan.

Ylen haastatteleman asiantuntijan mukaan liittokunnan ulkopuolelle jää vain Pietarin seutu ja Kaliningrad, jota Venäjä pyrkinee entistä vahvemmin linnoittamaan ja käyttämään eräänlaisena strategisen pelotteen varastointipaikkana.

Venäjä on varoittanut, että se voi siirtää ydinaseitaan Kaliningradiin, jos se katsoo tilanteen sitä vaativan. Asiantuntijat ovat arvioineet näin olleen jo vuosia, kirjoitti Verkkouutiset jo vuonna 2019.

Venäjän sotatoimien tarkkailijat muistuttavat, että Venäjä on sotilasoppinsa mukaisesti valmis varmistamaan saavuttamansa asemansa ydinaseiden taktisella käytöllä.

Tästä on saatu tietoa suurten sotaharjoitusten yhteydessä ja tiedoista ydinkärjille sopivien ohjusten sijoittamisesta Viron rajan läheisyyteen.

Historiallisesti merkittävä Kaliningrad on strategisesti tärkeä siksi, että sieltä käsin voidaan tehdä Itämerellä ja Euroopassa monenlaisia manööverejä. Toki alue on eristyksissä toisin kuin Varsovan liiton aikoina, jolloin maakaistale oli myös yksi mahdollinen lähtöalue maihinnousujoukoille

Yhteydet Venäjän hallitsemalle, Uudenmaan läänin kokoiselle alueelle ovat vaikeutuneet sodan alettua. Maayhteys entiseen Preussin mahtikaupunkiin kulkee vain kapeaa käytävää pitkin Valko-Venäjän ja Liettuan rajaa myötäillen.

Liettuassa ja Puolassa nähdään historia myös menneisyytenä, jossa yhteinen alue ulottui mereltä merelle – Itämereltä Mustallemerelle.

Jotkut viime aikojen puheet muistuttavat puolalaisen aateliston näkemyksistä 1700-luvulta ennen maan jakautumista.

Toiset poliitikot puhuvat entisen elpymisestä aivan kuten tekee myös Venäjän itsevaltias, joka todistelee niin Krimin kuin niin sanotun Uuden Venäjän eli Mustameren rannan kuulumista Venäjän yhteyteen historiallisella syyllä ja kieleen liittyvällä menneisyydellä.

Kaliningrad strategisen merkityksen ymmärsi jo generalissimus Josif Stalin. Se sijaitsee paikassa, josta Venäjä voi valvoa ja operoida eteläisellä Itämerellä. Alue siis on eräänlainen paistikupu, jonka sisällä Venäjä haluaa hallinnan merellä, ilmassa ja elektronisella alueella.

Kaliningradiin sijoitetut asejärjestelmät eivät ole sotilasasiantuntijoiden päällimmäinen huoli. Tykistöohjukset, varsinkin ydinkärjillä varustetut aseet, lisäisivät iskuvoimaa, mutta pienen kiusan tekemiseen niitä ei tarvita.

Isossa kiusassa tilanne olisi eri asia. Mutta alue olisi hankala puolustaa ellei Venäjä miehittäisi Baltian maita ja vaikka Gotlantia hyökkäyksensä tueksi.

Ohjusten osalta kyse on ehkä enemmän jo rauenneen keskimatkan ohjussopimuksen rikkomisesta, josta länsi eli Nato Venäjää syytti.

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kylmän sodan lopulla solmima ohjussopimus kielsi muut kuin mereltä laukaistavat lyhyen ja keskipitkän matkan ohjukset. Venäjä seurasi vuonna 2018 Yhdysvaltoja, joka syytti Venäjää sopimuksen rikkomisesta. Venäjä puolestaan katsoi Yhdysvaltojen rikkoneen sopimuksen ehtoja.

Suomen osalta näyttää siltä, että olemme Venäjän ohjusten kantaman ulottuvilla, olipa sitten Kaliningradissa ohjuksia tai ei.

Kaliningradin aseita merkittävämpää on merenkulku Itämerellä. Venäjän päätös katkaista kaasunvienti Suomeen hoidettiin nopeasti. Vastedes kaasu saadaan Baltian kautta, kunnes oma varastontiin sopiva laiva saadaan ankkuriin Etelä-Suomeen.

Tietysti Suomen huoltovarmuus saattaisi horjua, jos naapuri elämöi Kaliningradin ja Gotlannin välisellä merialueella.

Vihamieliselle riittää keinoja kaupan häiritsemiseen Itämerellä. Satelliittipaikantimisen, GPS:n häirintä, isot laivastoharjoitukset ammuntoineen, mereen vahingossa pudonneet miinat, erikoisjoukot (merirosvot), sukellusvene. Luettelo on pitkä.

Uhkaan voidaan varautua, mutta on selvää, että kaupallinen yritys haluaa varmistaa kahteen kertaan ennen kuin "tuuppaa kalliin kölkän" tuomaan Suomeen banaaneja

Suomen osalta pulmallista on se, että olemme ulosliputtaneet kauppalaivastomme. Suomen oma kauppa-aluskanta on riittämätön mutta raha puhuu. Osaratkaisuksi valtio on valmistellut korvaamaan yrityksille kohonneet vakuutusmaksut.

Hybridivaikuttamisen keinoin alusliikennettä voidaan häiritä monelle muullakin keksittävissä olevalla tavalla: lakot, konerikot jne. voisivat kuulua myös valtiollisen vaikuttajan työkalupakkiin.

Huoltovarmuudesta väitellyt lippueamiraali Bo Österlund on tutkinut väitöskirjassaan kuljetuksia merellä.

– Yli kahdeksankymmentä prosenttia ulkomaankaupasta tulee meritse tai lähtee meritse. Mitä tapahtuu, jos meillä ei tätä reittiä ole käytössä? Yhden konttilaivan lasti vaatii tuhat rekkaa, eikä niitä kaikkia voi Ruotsin kautta ajaa – tämä on mahdoton yhtälö, Österlund toteaa MOT:n artikkelissa.

Venäjän Itämeren laivaston on ajateltu kuuluvan merkittävänä osana maan taloudellisten etujen varmistukseen.

Itämeri on yhtäältä Venäjän energian viennin kannalta tärkeä alue, ja toisaalta suurin osin maan tuonnin kannalta merkittävä, ja ollut vain osittain maan valvonnassa ja hallinnassa.

Puolan nostettua ilmatorjuntansa tasoa vuosikymmen sitten Venäjä vastasi oman sotilaallisen valmiutensa tason nostamisella.

Venäläisiä tiedustelupalveluja siteeraavan median mukaan puolalaiset – Naton jäsenet – ovat täydessä vauhdissa Yhdysvaltojen lähettämien neuvonantajien kanssa ja miettineet Ukrainan tulevaisuutta sellaiseksi, jossa puolalaiset rauhanturvaajat valmistelevat toimia, joilla huolehditaan Länsi-Ukrainan alueesta.

Propagandatarkoituksessa kerrotussa on tietysti hieman perää, koska Venäjän vastaisuudesta Puolassa on helppo puhua ja historiasta voidaan ammentaa syitä vihanpitoon.

Voiton päivänä 9. toukokuuta Venäjän Puolan-suurlähettiläs sai päälleen punaista maalia neuvostosotilaiden muistomerkillä. Suurlähettiläs Sergei Andrejevin ei haluttu antaa laskea seppelettä juhlatilaisuudessa. Hän joutui poistumaan poliisin saattamana.

Puolan entinen apulaispuolustusministeri Romuald Sheremetjev on vaatinut Kaliningradin demilitarisointia ja ruutitynnyriksi mahdollisesti muodostuvan alueen nimeämistä uudelleen.

Venäläismedian mukaan tällainen näkemyksen esittämiseen on saatu rohkaisua siitä, että Suomen ja Ruotsin Natoon liittymispäätöksen jälkeen "russofobiasta" kärsivät poliitikot ovat jo suunnitelleet että Venäjän romahtamista.

Pahimmissa uhkakuvissa Itämerestä voisi pian tulla täysin "Nato-meri" ja hyökkäys Pietariin olisi mahdollinen.