Viime kesänä tehty polvikierukan tähystys ei mennyt kuten piti. Toipumisvaihe kesti kuukausia, ja välillä jouduin köpettelemään kepeilläkin. Nyt kevättalvella polvi kipeytyi uudestaan. Oman liikuntakyvyn – toivottavasti toki vain väliaikainen – rapautuminen on pakottanut pohtimaan henkilöautoilun ja julkisen liikenteen suhdetta uudesta näkökulmasta.

Olen 53-vuotias, enkä reistailevaa polvea lukuunottamatta tunne itseäni ollenkaan ikälopuksi. Tosiasia silti on, että vanhenemme kansakuntanakin kovaa vauhtia. Iän myötä monille meistä tulee kaikenlaisia kremppoja, joista tuki- ja liikuntaelinvaivat taitavat olla niitä yleisimpiä.

Autoilun rajoittaminen ja sen myötä syntyvä "viihtyisä kaupunkitila" voivat jonkun mielestä edustaa uutta viher­urbaania onnelaa. Liikuntavaivaiselle ne kuulostavat lähinnä elämää hankaloittavilta ja ulossulkevilta uhkauksilta.

Monissa paikoin Suomea tervejalkainenkaan ei tietenkään pärjää ilman autoa. Pääkaupunkiseudulla, jossa itse asun, julkinen liikenne on monille toimiva ratkaisu. Helsingin kantakaupungissa tai raideliikenteen solmukohdissa voi mielensä ja vuodenajan mukaan yhdistellä joukkoliikennettä, pyöräilyä, kävelyä ja vaikka sähköpotkulautailua.

Paitsi jos sattuu olemaan esimerkiksi polvivaivainen. Kokeiltu on. Kyynärkepeillä jokainen metro- ja bussipysäkki on kaukana. Julkinen liikenne on suunniteltu kävelykykyisille. Rullatuolijengiä ei julkisissa näy, tietenkään. Etäisyydet ovat julmetun pitkiä. Esteettömyys on pelkkää semantiikkaa.

Onneksi on auto, jolla pystyy liikkumaan, käymään kaupassa ja uimahallissa. Polvivaivassa on ollut hyvääkin: ajatteluni on avartunut. Toisaalta myös kaventunut. Kadunvaltaajia ja kaistankaventajia ymmärrän entistä huonommin.