Image

Jukka Jalosen paluu rikospaikalle


Viimeksi kun Jukka Jalonen valmensi Leijonia MM-turnauksessa Bratislavassa, tuomisina oli MM-kultaa. Siksi Leijoniin palanneesta Jalosesta odotetaan nyt sateentekijää.
Kuvat Antti Vettenranta

Tampereen Hakametsän Areenassa on niin sanotusti tupa täynnä. Nyt ei olla kuitenkaan jäähallissa vaan monitoimihallissa sen vieressä.

Alkamassa on Sport & Business Seminar, joka on suunnattu ”oppeja ja inspiraatiota omaan bisnekseensä urheilumaailmasta ammentaville johtajille”. Tapahtuman nimestä huolimatta Areenassa puhutaan suomea yleisölle, joka ei näytä aivan perinteisimmältä yritysjohtajayleisöltä. Miehiä on hieman enemmän kuin naisia, nuorekkaasti ja rennosti pukeutuneita enemmän kuin pukumiehiä.

Esiintyjistä juuri tänä keväänä kiinnostavin astelee lavalle ensimmäisenä, tasan kello 9:30. Hän on Jukka Jalonen, joka on esitelty seminaarin kotisivuilla jääkiekkovalmentajaksi, joka ”muistetaan parhaiten maailmanmestaruuksistaan aikuisten ja nuorten MM-­kisoissa sekä Vancouverin miesten jääkiekon olympiapronssista”.

Se pitää paikkansa; harvempi jaksaa muistaa, että Jalonen hankki kannuksensa uralleen jo 2000-luvun alkupuolella luotsattuaan Hämeenlinnan Pallokerhon Suomen mestariksi ja kerättyään kaulaansa viiden vuoden pestinsä aikana myös nipun himmeämpiä mitaleita.

Jalosen jälkeen lavalle asteleva Olli-Pekka Kallasvuo sanoo, että ”on hienoa tulla Jalosen jälkeen puhumaan, koska voin peesata häntä helposti monessa asiassa”.

Ja niin Kallasvuo peesaakin: ”liiketoiminta on kilpailua, on voittajia ja häviäjiä. Harvemmin pelataan tasapelejä. Se on kylmä fakta”.

Kallasvuolla on vyöllään 30-vuotinen ura Nokian johtotehtävissä. Nykyisin hän vaikuttaa erilaisten isojen yritysten hallituksissa, kuten Veikkauksen hallituksen puheenjohtajana.

”Voittavassa bisnesjoukkueessakin pitää olla selvät roolit. Maalin­tekovastuu jää myyjille. Onnistumiset lasketaan rahassa, ja rahaa tulee vain myymällä tuotteita.”

Kallasvuo innostuu puhumaan myös muutosprosesseista, jotka kuuluvat Jalosenkin aihepiiriin. Vaikka Kallasvuo teki varsinaisen työuransa yhdessä ja samassa firmassa, häntä selvästi kaihertaa, että työntekijöiden asema on niin sementoitu.

”Muutosta halutaan, sitä pidetään hyvänä. Mutta jos se kohdistuu itseen, alkaa muutosvastarinta. Laskin Kärppien pelaajat. Niitä on enää seitsemän jäljellä vuoden 2016 joukkueesta.”

Jalonen sen sijaan ei hehkuta maalintekijöiden tärkeyttä eikä iloitse joukkueensa saneeraamisen helppoudesta. Hänelle jatkuva muuntautuminen tarkoittaa kilpailussa mukana pysymistä – kilpailu­etua, jota joukkue yhdessä hakee suhteessa vastustajiin.

Seuraavaksi Jalonen joukkueineen hakee sitä jääkiekon MM-­kilpailuissa toukokuussa.

Slovakian kisoissa Jalonen on tarkemman luupin alla kuin pitkään aikaan, onhan hän takaisin maajoukkueeseen kutsuttu edellisen maailmanmestarijoukkueen valmentaja.

Jukka Jalosen paluusta Leijoniin uutisoitiin jo lokakuussa 2017. Varsinainen työ alkoi, kun Lauri Marjamäen urakka päättyi melankolisissa tunnelmissa viime kevään MM-­kisoihin. Marjamäki siirtyi valmentamaan KHL-seura Jokereita, ja kun Jalonen palasi juuri samasta seurasta, syntyi vaikutelma Suomen jääkiekkomogulien tuolileikistä, jossa on sama määrä tuoleja kuin leikkijöitä.

2000-luvun Leijona-valmentajista myös Erkka Westerlund ja Hannu Aravirta ovat valmentaneet Jokereita – Westerlund jopa kolmeen otteeseen Jokereita ja kahteen Leijonia.

”Kyllä mä tiedän monen spekuloivan, että nehän vaihtelee vaan äijiä keskenään. Mutta ei se niin mene”, Jalonen sanoo kahvikupin ääressä palattuaan juuri Pohjois-Amerikasta katsastamasta potentiaalisia maajoukkuepelaajia.

”Mä olin itse ajatellut, että se oli siinä. Mulla oli silloin ekalla kerralla jo aika pitkä pesti. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nurmisen Matti soitteli liitosta ja kyseli halukkuutta. Sitten soitteli Kurrin Jari Jokereista, että mitäs tehdään, jatketaanko. Otin kuukauden time outin ja päädyin valitsemaan Leijonat. Se vain tuntui sillä hetkellä hyvältä ratkaisulta.”

Vaikka tuolileikkiväite pitäisikin paikkansa, sitä on hankala ruveta kritisoimaan. Aravirta, Westerlund ja Jalonen ovat kiistatta nykyajan menestyneimmät jääkiekkovalmentajamme, ja parhaat saavat valita päältä. Marjamäestäkin voi vielä tulla heidän veroisensa – kunhan ajoitukset osuvat kohdilleen.

Jalonen jos kuka tietää ajoitusten merkityksen. Kun Aravirta ja Westerlund olivat oman työnsä Leijonissa tehneet, Jalonen juhli juuri sopivasti mestaruutta HPK:n kanssa. Jalonen pääsi Leijoniin kanadalaisen Doug Sheddenin kakkosvalmentajaksi, ja vuoden päästä siitä hänet nimitettiin päävalmentajaksi. Tuli MM-pronssia ja olympiapronssia, ja kaiken kruunasi maailmanmestaruus keväällä 2011. Ilman sitä tätäkään artikkelia ei välttämättä olisi olemassa, sillä vielä Vancouverin talviolympialaiset vuonna 2010 olivat Jaloselle uran yksi kovimmista oppitunneista.

Viimeistään silloin Jalonen ymmärsi, miten tärkeää oli luottamus pelaajien ja valmentajien välillä – tai miten karmeaa sen puute. Paikalla olivat maailman parhaat pelaajat, ja Leijonienkin runko muodostui NHL-pelaajista. He eivät tunteneet Jalosta.

”Mun piti saada kymmenessä päivässä roolit kullekin selviksi. Ja entäs sitten, kun rooleja pitääkin muuttaa peliesitysten perusteella? Hyväksyykö jokainen muutokset vai alkaako yhteishenki rakoilla?”

Suomen joukkuetta pidettiin tuolloin yhtenä kaikkien kovimmista. Oli Teemu Selännettä, Mikko ja Saku Koivua, Olli Jokista, Kimmo Timosta ja Miikka Kiprusoffia. Hyvän kauden NHL:ssä pelannut Jussi Jokinen puuttui joukosta, koska Jalonen ei ollut valinnut häntä. Se aiheutti närää kiekkofaneissa ja ilmeisesti pelaajissakin. Myös Olli Jokisen kutistunut rooli kummastutti.

Vaikka Suomi saavutti olympiapronssia kaadettuaan viimeisessä pelissään Slovakian 5–3, piirit pitivät sitä keskinkertaisena suorituksena.

Jalonen ei halunnut joutua enää vastaaviin tilanteisiin. Pelaajiin oli voitava tutustua paremmin. Oli tiedettävä, millaisia ihmisiä pelaajat ovat.

Vancouverin olympiakisojen pronssipeliin kiteytyi kuitenkin Jalosen tulevien vuosien menestysresepti: kohtaa vaikeudet ja selätä ne. Suomi lähti viimeiseen erään kahden maalin tappioasemasta ja lopulta pelin ratkaisi pieneen rooliin turnauksen aikana ajautunut Olli Jokinen. Sama resepti toimi myös Bratislavan MM-kisoissa 2011 sekä nuorten kotikisoissa 2016.

”Pitää pystyä luomaan sellainen ilmapiiri, että pelaajat luottavat itseensä ja toisiinsa vaikeinakin hetkinä”, Jalonen sanoo.

”Ei se auta, vaikka koutsi seisoisi päällään kaukalon laidalla. Pelaajat sen matsin aina ratkaisevat.”

Kuulostaa itsestään selvältä, mutta on vaikeaa. Tarvitaan keskustelua, viestejä, tapaamisia ja yhteisistä tavoitteista puhumista. Sitä tarvitaan vielä toisenkin kerran. Ja kymmenennen.

Jalosta ja muita tämän vuosituhannen menestyneimpiä Leijona-valmentajia yhdistää se, että he ovat kaikki leimallisesti ammattivalmentajia. Omaa pelaajauraa ei ole, se on lyhyt tai pelattu kirkkaimpien tähtien varjossa. Jalosen ura pelaajana menee luokkaan lyhyt: kaksi liigapeliä ja uran loppuminen polvivammaan 1980-luvun lopulla vain 26-vuotiaana.

”Jos olisin pystynyt jatkamaan, musta ei olisi ehkä tullut valmentajaa. Tai ei ainakaan niin nuorena kuin nyt tuli.”

Lyhyenkin uran aikana voi päästä hyvään valmennukseen. Juniorina Hyvinkäällä Jalonen sai valmentajakseen entisen maajoukkuepuolustajan Jouko Öystilän ja vanhan liigapelaajan Kari Lehtisen. Öystilä oli ääntään korottamaton isähahmo, Lehtinen jämäkämpi johtajavalmentaja.

”Oltiin kerran pelireissulla Mikkelissä, kun Lehtinen yllätti meidät pitämällä palaverin”, Jalonen kertoo.

”Yleensä ei turhia puhuttu vaan mentiin suoraan pukukopista kaukaloon. Se kirjoitti tauluun halu ja tahto ja kysyi meiltä, mitä eroa niillä on. Sitten se sanoi, että kuka vaan voi haluta kaikenlaista, mutta ilman tahtoa ei saavuta mitään. Harvoista palavereista muistaa mitään jälkeenpäin, mutta toi on jäänyt mieleen. Ja me voitettiin se matsikin.”

Opettajaksi opiskelemisen aikoina Jyväskylässä Jalosta valmensivat puolestaan Erkka Westerlund ja Sakari Pietilä. Kaksikosta Pietilää on kutsuttu jääkiekkoprofessoriksi varmuudella, Westerlundia mitä luultavimmin.

”Erkka oli jo silloin tosi analyyttinen ja systemaattinen. Se ei kommunikoinut paljon pelaajien kanssa. Jos tuli jotain asiaa, mä menin Pietilän Saken luokse.”

Westerlundista tuli myöhemmin yksilön merkitystä korostavan valmennusfilosofian edelläkävijä. Kun hän esimerkiksi vuonna 2009 luennoi Suomen Jääkiekkoliiton Tulevaisuusseminaarissa parille sadalle lajiaktiiville yksilön pelirohkeudesta, taidosta ja fyysisistä ominaisuuksista – paino sanalla yksilö – hän oli piirtämässä suunta­viivoja sille, minkä hedelmiä Jalonen pääsi mehustamaan nuorten Leijonien kanssa kotikisoissa 2016.

Westerlundin sijaan Jalonen kehuu Hannu Lemmetyistä ja Kari Savolaista, jotka valmensivat häntä Jyväskylän aikoina A-junioreissa ja farmiseura Lohissa. He saavat kiitosta erityisesti pelaajien arvostamisesta ja rohkeuteen kannustamisesta.

”Se pitää kyllä sanoa, ettei mun kohdalleni osunut yhtään huonoa koutsia. Niitä vanhan liiton käskyttäjiä.”

Tampereen Ilvestä 90-luvun alussa valmentanut Anatoli Bogdanov oli luja ja vaativa valmentaja, mutta hänen prässäystään Jalonen ei kuunnellut enää pelaajana vaan Bogdanovin apuvalmentajana. Taannoinen kesätyö Vierumäen Finnhockey Schoolissa oli poikinut ensin pestin Tampereen Ilveksen junioripäällikkönä ja sittemmin työn liigajoukkueen toisena valmentajana.

”Tolja oli viimeisen päälle ammattilainen. Harjoiteltiin paljon ja varsinkin kestävyyttä. Oli se kyllä myös autoritaarisin koutsi, jonka olen itse urallani nähnyt.”

”Doug Sheddenin desibelit nousivat vielä paljon korkeammalle, kun olin sen kakkosena Leijonissa. Mutta Shedden oli selvästi lähempänä pelaajia. Heitti herjaa pohjoisamerikkalaiseen tyyliin ja kommunikoi paljon.”

Työt päävalmentajana alkoivat Bogdanovin saatua potkut vuonna 1993. Ensin Ilveksessä, myöhemmin Raumalla, Vaasassa, Italiassa ja melkein Kuopiossakin.

”Kalpa oli pudonnut liigasta, ja tarkoituksena oli lähteä nostamaan sitä takaisin. Olin perheen kanssa käymässä mun äidin luona Riihimäellä, kun puhelin soi. Toisessa päässä oli Kalpan toimitusjohtaja, joka kertoi että seura on mennyt konkurssiin. Kysyin, että mitäs nyt tehdään. Sain kuulla, että mulle maksetaan parin viikon palkka kahden vuoden sijaan.”

Uran varsinainen ponnahduslauta oli kuitenkin hämeenlinnalaisseura HPK. Joukkue haki uutta päävalmentajaa, mutta Jalonen ei uskonut kelpaavansa kuin apuvalmentajaksi. Päävalmentajavuodet olivat olleet repaleisia ja tuorein pesti Newcastlesta Englannista. Seura luotti kuitenkin Jaloseen häntä itseään enemmän ja valitsi Jalosen päävalmentajakseen. Valintaa ihmeteltiin aluksi, sillä kokeneempia ja meritoituneempiakin olisi löytynyt. Kuuden vuoden rupeaman aikana HPK selviytyi joka vuosi neljän parhaan joukkoon; vain yhtenä keväänä seura jäi ilman mitaleita.

Kaiken kruunasi Suomen mestaruus keväällä 2006, ja nyt Jalosen nimi olikin sitten kaikkien kiekkoentusiastien huulilla. Mestaruuden kylkiäisinä Jalonen sai Kalevi Nummisen nimeä kantavan vuoden parhaan valmentajan palkinnon.

Jalosen joukkueella ei ollut lähellekään Liigan suurin budjetti eikä kuumin nimilista. HPK:n ajoista puhuttaessa hän mainitsee heti sanan kilpailuetu. Saman, joka on vilahtanut pari kertaa Tampere Areenan lavallakin. Nyt Jalonen saa kertoa, mistä on kyse.

”Jos meinaa voittaa, pitää olla vastustajaa parempi. Vai mitä?” Jalonen aloittaa tavalla, joka on tuttu haastatteluista ja roolista arvokisojen studiokommentaattorina.

”Joka kerta on keksittävä, missä asioissa oma joukkue on vastustajaa edellä, tai voisi olla. HPK:ssa meillä oli nuori, rohkea ja nälkäinen joukkue, joka hyökkäsi koko viisikkona, ja nopeustaitavuuskin huipussaan. Me pyrittiin kehittämään koko ajan myös arjen laatua muita paremmaksi. Sellaista työtä ei kukaan voi tehdä yksin. Se lähtee seurajohdon ylimmältä portaalta ja läpileikkaa koko organisaation.”

Tavallaan Jalosen HPK oli kuin Suomi arvokisoissa: ei koskaan nimekkäin tai taitavin. Ryhmä, jota oli valmennettava juuri joukkueena osiaan suuremmaksi. Tätä ajattelua Jalonen oli oppinut esimerkiksi Timo Sutiselta, jonka apuvalmentajana Jalonen oli keväällä 1995 voittamassa alle 18-vuotiaiden poikien EM-kultaa.

Sutinen on entinen pelaaja, joka sai Jalosen katsomaan valmentamista aivan uudesta näkökulmasta. Jalonen oli siihen saakka perustanut kaiken tekemisensä harjoitteluun, fysiikkapuoleen ja taktiikkaan, kun taas Sutinen panosti oikean ilmapiirin luomiseen ja psykologisiin seikkoihin.

”Sutisella oli tapana sanoa, ettei se ollut päävalmentaja vaan pään valmentaja. Henki voittaa materian ja niin edelleen. Se osasi vetää aina oikeista naruista ja oli myös tosi luova persoona. Jos mä ymmärsin oikein, se oli ammentanut omat oppinsa Suhosen Apelta.”

Kesken haastattelun Jukka Jalonen kaivaa puhelimen taskustaan. Kun Jalonen aloitti nykyisen pestinsä Leijonissa viime syksynä, hän laati kymmenen kysymyksen listan, johon hän pyysi jokaista pelaajaa vastaamaan mahdollisimman avoimesti. Nyt Jalonen rullaa kysymyspatteristoaan puhelimen ruudulta: millainen on perhetilanteesi, mitä harrastat vapaa-ajalla, elämäsi kolme tärkeintä asiaa, elämäsi kohokohta, kiekkoilijan urasi kohokohta, tavoitteesi kiekkoilijana, mistä syntyy hyvä joukkuehenki, mikä on hienointa jääkiekon pelaamisessa, mitä odotat itseltäsi turnauksessa ja millaista peliä haluat meidän pelaavan.

”Kuuntelepa”, Jalonen sanoo ja alkaa lukea pelaajiensa vastauksia.

”Kolme tärkeintä asiaa: Terveys ja hyvinvointi, tyttöystävä ja kaverit, urheilu ja jääkiekko. Elämäsi kohokohta: nykyinen parisuhde. Tavoitteesi kiekkoilijana: oman identiteetin kautta urheilijaminän löytäminen, kehittää psyykettä, nauttia matkasta. Sitten tämä: Olen ymmärtänyt, että vaikka pääsisin tavoitteisiini tai epäonnistuisin, se ei määritä minua millään lailla... Jokaisen pitää saada olla oma itsensä niin ihmisenä kuin pelaajana… Tuntee olevansa arvostettu muiden pelaajien ja valmentajien keskuudessa…”

Vastauksista hahmottaa nopeasti kiekkoilijoiden uuden suku­polven prototyypin. Se ei purista mailaa eikä lestiä niin kuin aikaisemmat. Se on myös aivan liian itsenäinen käskytettäväksi; asiat pitää saada perille keskustelemalla. Tämän ymmärtämisessä Jalosta on auttanut myös oma vanha moka.

”Me pelattiin mun ensimmäisellä HPK-kaudella Jokereita vastaan välierissä. Johdettiin ihan lopussa, kun meidän pelaaja otti jäähyn. Ja sitten otti toinenkin. Jokerit tuli tasoihin ja voitti matsin. Mä ripitin jälkimmäisen jäähyn ottajaa koko joukkueen edessä. Syyllistin sen siitä tappiosta. Aika pian mä tajusin, miten tyhmästi olin toiminut. Mä muistan sen vieläkin. Ja oon ihan varma, että se pelaajakin muistaa, vaikka siitä on kohta parikymmentä vuotta. Se on hyvä esimerkki huonosta palautteen antamisesta.”

Valmentajalta vaaditaan edelleenkin jämäkkyyttä ja tietynlaista kovuutta, mutta myös avoimuutta ja rehellisyyttä. Muuten ei synny luottamuksen ilmapiiriä, joka taas on kaiken menestyksen perusta.

Entä, jos pelaaja ei suostukaan siihen, mitä valmentaja sanoo tai miten peluuttaa joukkuettaan – miten Jalonen ottaa itse kritiikkiä vastaan?

”Pelaajat ei ole kovin aktiivisia antamaan palautetta, vieläkään. Ne tekee sen kyllä pyydettäessä, mutta muuten eivät kommentoi. Ne keskittyy omaan tekemiseensä, ja se on ihan okei. Eikä ole varmaan ihan helppoa tulla avautumaan, ainakaan suoraan valkulle. Mutta jos joku tulee, niin valmentajan pitäisi tietenkin pystyä ottamaan palaute aina avoimin mielin vastaan.”

Uransa alussa Jalonen halusi tehdä asioita omin päin ja osoittaa muille. Sittemmin hänestäkin on tullut tiiminvetäjä, jolle asiat tehdään yhdessä. Myös itse peli on muuttunut paljon siitä, kun hän sai ensimmäiset valmentajanpestinsä 1990-luvun alussa.

Nykypelaajan pitää olla nopea – ennen kaikkea päästään. Pelkät nopeat jalat eivät enää riitä. Reagointikyky, laadukkaat ratkaisut pienessä tilassa, joukkueen pelitavan pikainen sisäistäminen, nopeustaitavuus, suunnanmuutospeli ja yhteistyökyky korostuvat evoluution myötä.

Jalonen mainitsee esimerkkeinä voitokkaista nuorista leijonistaan Sebastian Ahon, Kasperi Kapasen, Roope Hintzin, Patrik Laineen ja Mikko Rantasen, jotka ovat ottaneet jo seuraavan askeleen maail­man huippua kohti.

”Peli on heille helppoa, he ovat nopeita ja taitavia ja pystyvät kovassakin vauhdissa tekemään oikeita ratkaisuja.”

Jokaisen pelaajan pitää olla myös sitkeä ja kärsivällinen, jos haluaa saavuttaa jotakin. Niin Jalonen on itsekin ollut: ensimmäiset kymmenen vuotta hän sai elää jatkuvassa epävarmuudessa, mutta sen jälkeen työ alkoi kantaa hedelmää.

Oman haasteensa Jalosen työhön ovat tuoneet eri kulttuureissa kasvaneet pelaajat. Onhan hän itsekin ehtinyt valmentaa neljässä maassa. Pietarilaisen huippuseura SKA:n valmentaminen on ollut tehtävistä kaikkein haasteellisin.

”En mä muuttanut Venäjälläkään omaa filosofiaani kovin paljon. Jonkin verran kyllä. Olisi ehkä pitänyt muuttaa enemmän. Ne ovat tottuneet siellä autoritaariseen johtamistyyliin. Mulla oli tosi kovia pelimiehiä Kovaltshukista ja Tihonovista lähtien. Ei niillä pojilla kannattanut teettää ryhmätöitä. Mitä meiltä kyselet, sähän se valmentaja olet, ne sanoivat. Piti olla koko ajan pirun tiukka. Jos et ollut, ne käyttivät sitä heti hyväkseen. Kesti kyllä aikansa ymmärtää, että noinko se tosiaan menee.”

Jalosen valmennusfilosofia on hioutunut parissakymmenessä vuodessa seuraavaan muotoon: tarkoituksena on voittaa pelejä, mutta voittaminen ei ole prioriteetti numero yksi. Se on seurausta laadukkaasta tekemisestä. Jokapäiväinen arki ratkaisee, ja se pitää kunkin itse tiedostaa. Tekemisen pitää olla myös mielekästä; se taas vaatii hyvän ilmapiirin ja joukkuehengen. Tullaan siihen, miten ihmisiä käsitellään ja miten heistä saa parhaan suorituksen irti pelipäivinä. Vain tutustumalla ajan kanssa omiin pelaajiinsa pystyy tietämään, mitä kukin ajattelee ja mihin pystyy. Ja tuntemaan voi oppia vain keskustelemalla ja yhdessä tekemällä.

”Ajatellaan vaikka maalintekoa. Yksin on pirun vaikea tehdä niitä kenenkään. Totta kai nopeudella ja laukaisutaidolla on merkitystä. Kovissa peleissä maalit tehdään alle sekunti haltuunoton jälkeen. Mutta sun pitää saada se kiekko. Ja muiden pitää häiritä vastustajaa ja tehdä maskia. Yleensä maalit tehdään ihan läheltä. On oltava ihan hirmu kuti, jos meinaa onnistua omin päin.”

Tampere Areenan lavalla seisoo mies, jolla on tasan tunti aikaa kertoa, miten rakennetaan menestyvä tiimi.

Jalonen on luonteva puhuja. Hän kertoo teeseistään muutaman sadan ihmisen edessä yhtä rauhallisella äänellä kuin kahvikupin ääressä.

Tiimiä ei saa toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, jollei tunne alaisiaan. On siis selvitettävä ensimmäiseksi, millaisia ihmisiä tiimissä on – mitä he tahtovat, mihin he soveltuvat parhaiten ja miten heillä pyyhkii.

Sitten Jalonen kertoo, kuinka hän nuorena Rauman Lukon valmentajana törmäsi vieraan työympäristön haasteisiin: ”Mulla on sukua Karjalassa molempien vanhempien puolelta, ja vieraan­varaisuus on meille aika tärkeää. Olin valmentanut Raumalla jo toista vuotta, mutta kukaan paikallinen ei ollut pyytänyt meitä kertaakaan kylään. Ihmettelin asiaa yhdelle entiselle pelaajalle, joka totesi että me ollaan täällä päin vähän erilaisia. Hän kertoi pelanneensa saman kadun varrella asuneen joukkuekaverin kanssa kymmenen vuotta samassa ketjussa, muttei ollut viettänyt yhtään yhteistä perheiltaa. Kerran oli meinattu, mutta pelikaverin vaimo oli sairastunut, ja sekin oli jäänyt sitten siihen.”

Seuraavaksi Jalonen luettelee menestyvän tiimin tunnusmerkkejä: tehdään yhdessä, autetaan, kannustetaan, rohkaistaan, uskalletaan, jaetaan vastuuta ja laitetaan itseä likoon muidenkin puolesta. Ollaan rehellisiä ja avoimia, välitetään.

Hyvässä johtamisessa yksi seikka menee kaiken muun edelle. Se toistuu Jalosen retoriikassa usein Hakametsässäkin: kommunikointi.

”Koskaan et voi puhua liikaa tiimisi kanssa. Niin se vain menee.”

Kun edellä mainitut palaset loksahtavat kohdalleen, seuraa työn­tekijöiden viihtyvyyden kannalta kaksi keskeisintä asiaa: jokainen saa olla oma itsensä ja jokaista arvostetaan. Roolin koosta riippumatta.

”Tavallisessa työelämässä voi olla ehkä vaikeampi sitouttaa ja motivoida kuin urheilussa, mutta samat lainalaisuudet pätee sielläkin.”

Tunteakseen omat alaisensa Jalonen soittaa kaikille pelaajilleen jokaisen turnauksen jälkeen ja kysyy mielipiteen omasta ja joukkueen pelistä sekä antaa henkilökohtaisen palautteensa. Leijonien ”general manager” Jere Lehtinen hoitaa enimmäkseen Pohjois-Amerikan päätä.

”Kukin suhtautuu soittoihin omalla tavallaan, mutta kyllä ne ilahtuvat, kun tulevat noteeratuiksi.”

Alaisten tunteminen ei ole Leijonissa kaikkein yksinkertaisin tehtävä. Kauden aikana näyttöjä on käynyt antamassa jo 55 pelaajaa. Lopullisesta joukkueesta ei tiedä vielä kukaan – siihen vaikuttaa moni Jalosesta riippumaton tekijä. Isoin kysymysmerkki on Pohjois-­Amerikan taalajäillä pelaavat huippunimet.

Kevään MM-kisoissa Jalonen pääsee jatkamaan omat pojat -projektiaan, joka on alkanut nuorten MM-kisoissa 2016. Niissä menestynyt ikäluokka alkaa olla valmis voittamaan myös Leijonien kanssa. Se lienee tärkein syy, miksi Jalonen halusi palata päävalmentajaksi.

Vastaus siihen, miksi Jalonen lähti valmentamaan aikoinaan nuoria leijonia, löytyy hänen kotoaan: omassa perheessä oli kaksi nuortamiestä, jotka auttoivat ymmärtämään superlahjakkaan ikäluokan ajatusmaailmaa. Toinen Jalosen pojista pelaa nykyisin Liigassa ja toinen valmentaa Suomi-sarjassa yhtenä kaikkien aikojen nuorimmista.

Maailmanmestaruudesta pelataan toukokuussa Bratislavassa, joka on Jaloselle erityisen mieluisa paikka: Suomi voitti siellä hänen johdollaan MM-kultaa 2011.

Sopimusneuvottelujen takia Leijonista puuttunevat ainakin Sebastian Aho, Kasperi Kapanen, Patrik Laine, Esa Lindell ja Mikko Rantanen – melkein koko uuden sukupolven tähtikaarti.

”Kyllä me voidaan pärjätä näissäkin kisoissa. Mutta vuoden päästä meillä on kyllä kasassa tosi kova nippu.”

Julkaistu: 9.5.2019