Vesa-Matti Loiri istuu Helsingin Kulttuuritalon lavalla ja pitää salintäyttä yleisö kämmenellään.
Häntä tervehditään jo lavalle saapumisenhetkellä kuin voittajaa, rakastettua, odotettua, tunteensalvat avaavaa palaajaa. Ihmistä joka selvisi.
Siluetti on sulanut puoleen entisestään, askel on tiuha, vähän vaivalloinen ja ääni: jo toisesta kappaleesta lähtien se soi luotettavana, taipuisana, valmiina käyttäjänsä kaikkiin temppuihin, nostoihin, murinoihin, herkistelyyn, riemasteluun.
Onni paistaa Veskun kasvoilta ja heijastuu takaisin jokaisen kuulijan kasvoista.
Bändi, Loirin muusikkokumppanit Peter Lerche, Kicke Bergholm ja Pauliina Lerche ovat huippuvireessä, saman onnellisen kuvun alla kuin liiderinsä. Muusikkojen ammattitaito huimaa. Leikkisyys, vakavuus, soolo-osuudet, yhteispeli, irtiotot, jazzia, progea, etnoa, rokkia, bluesia, herätyskokouksen venyttävää vetoa ja rukouksen kuiskausta. He kertovat tarinoita samalla tavalla kuin Loirin laulujen tekstit.
Esko Salminen sai Näyttelijäliitolta ehdottamansa ylinäyttelijän tittelin – tahtoo sanoa: hän tunnustaa joskus intoutuvansa näyttelemään yli.
Vesa-Matti Loiri on moneen makuun ylitulkitsija. Nyt kun ääni toimii ja sallii, ei tarvitse enää mennä joskus tekotaiteelliseksi lipsahtavan ylitekemisen puolelle, ei tarvitse alleviivata, venyttää, vetää mahtiponnella, peitellä vaikeita paikkoja, kun ääni ja kunto antavat tehdä sisältäpäin, intiimisti.
Sydämeeni joulun teen -konsertti on viisaudella ja intuitiolla koottu. Yleisilme on harras, kaiken ytimenä on kiitollisuus. Tekstit pohtivat elämää ja sitäkin enemmän kuolemaa. Haikeus ja lempeä ihmiselon hyväksyntä kaikuvat jokaisesta laulusta.
Varpunen jouluaamuna ja Oi, muistatko vielä sen virren liikuttavat Loirin ja yleisön: jokainen miettii omia menetettyjään, vääräaikaisesti ja elämänmenossa oikea-aikaisemmin lähteneitä. Ikikaluttu Väliaikainen onkin yhtäkkiä mainio ralli, jossa Jean-Pierre Kusela vierailee vain hetken verran. Lapin kesäkin on puhtaasti vain koskettava, ei sentimentaalinen.
Väki nousee lopuksi paukuttamaan käsiään. Veskukin kohottautuu, kumartelee ja sanoo, että tällaisten kiitosten jälkeen esiintyjä yleensä kipaisee lavalta ja takaisin jatkamaan ylimääräisillä. Hänpä ei kipaise, vaan istahtaa takaisin ja tarttuu huuliharppuun. Oli päässyt unohtumaan, miten hyvä munnari Vesku on – huilu ei tällä kertaa soinut.
Ihmiset valuvat joulukuiseen kaatosateeseen mieli ylösnostatettuna. Onnellisena Veskun puolesta ja hänen kanssaan. Loiri sai toisen mahdollisuuden ja käytti sen. Helpotus on suuri.
Teksti Raila Kinnunen
Kuva Lehtikuva
