Oli jo yö, mutta ei tyttö nukkunut. Hän kuuli asuntoon saapuvien humalaisten mölinän. Pian hän havahtui miehen istuvan sängylle viereensä. Kohta miehen käsi kosketti häntä, sitten se tunkeutui hänen pikkuhousuihinsa. Hetken päästä tyttö uskalsi liikahtaa, ja mies lähti. Tyttö oli seitsemänvuotias. Mies oli hänen isänsä. Kokemus oli tytölle jähmettävä ja käsittämätön. Hän kertoi tapahtuneesta äidilleen seuraavana päivänä. Äidin mielestä asiassa ei ollut mitään kovin kummallista, tytön velikin oli kokenut vastaavaa. Miestään äiti sentään torui. Kului vuosia, ja tytön vanhemmat erosivat. Alkoholin virittämä, sekava meno jakaantui kahteen kämppään, joiden väliä tyttö kulki. Kaverit olivat jääneet ja koulunkäynti takkuili, mutta tytöllä oli hyödyllisiä taitoja: hän tiesi, mistä baarista äitiä kannatti etsiä, hän osasi arvioida kotonaan näkemänsä väkivallan vakavuuden ja soittaa tarvittaessa poliisit. Kun äidin ja tämän uuden miesystävän tappelut pelottivat, tyttö pakeni isälleen.
Asiat kehittyivät asteittain. Isän toistuvia pyyntöjä nähdä varhaisteini-ikäisen tyttärensä rinnat seurasi toisenlaisia aneluita. Sitten isä kosketteli tytön rintoja. Yhtenä iltana, sanaakaan sanomatta isä kuljetti tytön jalkaa etumustaan vasten. Tyttö lamaantui. Hän ei ymmärtänyt tilanteesta muuta kuin sen outouden. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko kieltää tai suuttua, sillä isähän voisi hylätä hänet. Sitten hänellä ei olisi ketään. Sitten hän menettäisi ainoan pakopaikkansa. Tyttö tiedosti, että isä teki väärin, mutta toisaalta hän tunsi itsensä syylliseksi, osalliseksi. Häntä hävetti. Kun hän oli joutunut tyydyttämään isäänsä käsin, vakuutteli mies muissakin perheissä tapahtuvan vastaavaa. Isä selitti opettavansa tytärtään tämän tulevaa seurustelusuhdetta varten. Tyttö etäännytti itsensä muualle ja katsoi ikkunaan ja pimeään iltaan sen takana.
Heidi on luontoihminen. Ahdistavan ja huonon olon iskiessä rauha ja hiljaisuus auttavat.
Tytöstä kasvoi nainen, joka on nyt 34-vuotias. Hän haluaa kertoa lapsuudestaan, koska traumaattisista kokemuksista puhuminen on tärkeää. Lastaan suojellakseen hän esiintyy tässä jutussa nimellä Heidi. Heidi puhuu eloisasti. Hänestä huokuu ilo äitiydestä, työpaikasta sekä pitkästä parisuhteesta. Perhe asuu kodikkaassa omakotitalossa vehreän maiseman keskellä. Nykyistä elämänvaihettaan hän nimittää toiseksi elämäkseen. Ensimmäisen elämänsä ajan Heidi oli yksinäinen ja hiljainen. Hän kertoo, että hänen isällään oli kahdet kasvot: mukavan isän ja toisaalta itsesäälissä piehtaroivan surkuttelijan ja taitavan manipuloijan kasvot. – Hän ei ollut ikinä pahantuulinen tai väkivaltainen. Touhu oli ovelaa, eikä hän todellakaan korottanut ääntään eikä pelotellut. Hänellä oli ote minuun. Heidi on ennen tapaamistamme kaivanut esiin viranomaispaperit ja lukenut ne läpi. Teksti on tuntunut raa’alta. Lukeminen on tosin tuonut myös helpotuksen. Heidi on muistanut, miten hän lopulta, 18-vuotiaana, uskalsi kertoa kaiken ja miten herkällä korvalla ammatti-ihmiset häntä kuuntelivat. He uskoivat häntä. Pöytäkirjojen parissa hän on jälleen vakuuttunut: Se on juuri näin! Tämä on tapahtunut, tämä on faktaa. Heidi on käynyt lyhyitä jaksoja terapiassa ja oppinut terapiakeskusteluissa omaa mielenterveyttään hoitavia kikkoja. Jos hän nykyään päätyy ajatuksissaan takaisin lapsuuteensa ja ahdistuu, hän maadoittaa itsensä nykyhetkeen ja paikkaan, jossa on. Hän hengittää syvään, katsoo ympärilleen ja nimeää tavaroita ja lausuu ääneen, paljonko kello on ja mikä päivä on menossa. Keino auttaa muistamaan, että nykyhetkessä ei enää ole hätää, vaan kaikki on hyvin. Rauhoittavina ”luomulääkkeinä” hän käyttää kuulokkeista korviinsa soljuvaa musiikkia, pianonsoittoa ja laulamista.
1990-luvullakin tyttö lauleskeli ja kuunteli musiikkia. Radion soittamat laulut ravitsivat ja vangitsevat melodiat ja toisenlaisista ihmisistä kertovat sanat ruokkivat tytön mielikuvitusta. Siten hän matkusti paikkoihin, joissa asiat olivat paremmin. On turvallista ja luotettavaa, kun oma isä opettaa. Niin isä vakuutteli alkaessaan ehdotella tytölle sukupuoliyhteyttä. Tytön ajatuksissa oli kuitenkin alkanut itää yhä voimakkaammin oivallus siitä, että meneillään oleva on sairasta, väärää. Ei! Minä en halua! Niin hän sanoisi. Mutta tunsiko hän isäänsä sittenkään? Mitä isä tekee, jos hän kieltäytyy? Entä jos välit katkeavat, mihin hän sitten menisi? Tyttö oli voimaton. En kestä, ei tämä voi mennä näin, hänen päässään jyskytti. Tämän on loputtava! Monta kertaa hän vielä tyydytti isäänsä, vihasi ja häpesi itseään, mutta omituisesti samalla koki helpottaneensa isänsä raskasta oloa. Tyttö ehti täyttää yksitoista, sitten kaksitoista. Päätös voimistui. Tyttö sanoi: ”Ei.” Isä lopetti.
Välit eivät katkenneet. Tyttö jatkoi isänsä asioista ja alkoholiongelmasta huolehtimista. Isä-tytärsuhdetta olisi voinut kutsua läheisriippuvuudeksi, mutta tyttö ei tuntenut sellaisia sanoja. Arjen repaleisuus teki tytön lukion aloittamisesta mahdotonta. Unirytmi oli kiepsahtanut päälaelleen, ja masennuksen oireet vahvistuivat. Podettuaan ahdistuskohtauksia ja itsemurha-ajatuksia hän pääsi psykiatriseen sairaalaan osastojaksolle. Yhtenä yönä kaikki ryöpsähti esiin. Isän teot, joista tyttö oli vaiennut ja jotka hän oli padonnut syvälle piiloon mieleensä, välähtivät todellisiksi näkyinä. Tyttö etsi yöhoitajan ja kertoi kaiken – ensimmäistä kertaa elämässään. Nyt Heidi yrittää sanoin kuvailla, miltä yhtäkkisen takauman kokeminen pimeässä sairaalahuoneessa tuntui. Hirveys velloi hänen sisikunnassaan tukahduttavasti. – Hyi, mitä tämä olo on? Mistä tämä tulee? Kauheus tunki esiin, koska traumaattinen tapahtuma oli jäänyt käsittelemättä. Heidi muistaa, miten hänelle valkeni, että tekisi isästään rikosilmoituksen. Niin alkoivat rikos- ja oikeusprosessit. – Tunsin alusta asti, että tässä ovat tikapuut, joita pitkin kiipeän. Kun sain kirjekuoren asianajajalta, mietin, että tämä asia on nyt tässä, portaalla kaksi. Seuraavaksi astun portaalle kolme. Se koko aika oli ikään kuin terapiaa, hän kertoo.
Soittaminen ja laulaminen ovat olleet Heidille lapsesta asti rakkaita harrastuksia ja tärkeitä selviytymiskeinoja.
Heidi toivoi, että rikosjuttu saisi isän tajuamaan tekojensa vääryyden ja että tämä saisi hoitoa. Esitutkinnassa mies myönsi käyttäneensä hyväkseen lapsensa tunteita. Hän puolusteli osittain myöntämiään tekoja leikiksi ja väitti niitä lapsen tekemiksi viettelyiksi. – Oikeussalissa näin isäni pitkästä aikaa. Se oli hirveää. Kaikki tuntui unenomaiselta, ja pelkäsin itseni, isäni ja tulevaisuuden puolesta. Sitten muistin, että olen täällä, koska asia täytyy korjata. Isä väitti viranomaisille tyttärensä olleen aloitteellinen ja pysyi omassa totuudessaan loppuun asti. Asiantuntijatodistajan mukaan insestin tekijä tyypillisesti löytää tekojensa syyn muualta kuin itsestään. Oikeus arvioi näytön ja piti Heidin kertomusta johdonmukaisena, uskottavana ja ehdottoman luotettavana. Juttu eteni käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Isälle tuomittu ehdoton yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeustuomio sai lainvoimaisuutensa. Tuomio langetettiin lapselle tehdystä haureudesta, tekoaikana voimassa olleen rikoslain pykälän mukaisesti. Nykyisessä rikoslaissa vastaava rikosnimike on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Heidin edessä pöydällä olevien esitutkintapöytäkirjan ja tuomiolauselman arvo on mittaamaton. – On mahtavaa, että minua on kuultu! Vaikka isä oli selitellyt minulle tekojaan ja saanut minut tekemään itselleen tuollaisia asioita, se ei mennyt läpi oikeudessa, Heidi kertaa tuntemuksiaan.
Heidin toivomaa havahtumista siihen, mikä on oikein ja väärin, isä ei kokenut. Tuomion langettamisen jälkeen Heidi tapasi isänsä. – Hän väitti minulle, että etkö sinä muista, sinähän se olit, joka aloitteen teit. Kirkkain silmin, päin naamaa! Luojan kiitos, minulla on nämä asiakirjat. Se riittää minulle. Vuonna 2003, pian sen jälkeen, kun vankilatuomio oli alkanut, Isä sai sairauskohtauksen ja kuoli. Kuoleman käsittäminen ja käsittely veivät Heidiltä kauan. Oloa eivät helpottaneet syyllistävät sanat. Isän suku katkaisi välinsä Heidiin. He syyttivät Heidiä siitä, että hän meni tekemään rikosilmoituksen, isä joutui vankilaan ja että tämä kuoli vankeudessa. Syyllisyyden tunnettaan Heidi on joutunut käsittelemään ankarasti, mutta on sen kanssa nykyisin sinut.
Heidi alkoi vuosi sitten pitää anonyymiä, Varjoista valoon, erään elämä -blogia, jossa hän luotaa omaa elämänkulkuaan. – Kun aloin kirjoittaa, yllätyin, kun oivalsin, että nämä asiat tulevat näinkin minusta ulos. Jokaisen tekstin jälkeen on tullut kevyt olo, Heidi kertoo. Oikeudenkäynti, tuomio ja isän kuolema ovat Heidille välimerkkejä, eivät kaiken päättäviä pisteitä. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei pyyhkiydy pois uhrista, vaikka poliisi tutkii rikokset ja syyllinen tuomitaan. – Se ei ikinä poistu elämästäni. Mutta miten asian kanssa elän, sitä voin itse muuttaa. Jos vain on mahdollista viedä asiaa eteenpäin viranomaisille, suosittelen sitä. Helppoa se ei ole, se täytyy muistaa.
Äitiinsä Heidi ei ole yhteydessä. Heidin lapselta puuttuvat toiset isovanhemmat, ja se joskus surettaa. Heidin puoliso tietää tapahtuneesta kaiken. Hän on ollut tärkeänä tukena, kun Heidi on opetellut elämään onnellista ja tasapainoista elämää aiemman ”helvetin” jälkeen. Heidin ensimmäinen elämä on kuitenkin oleellinen osa hänen ihmisyyttään. Hän sanoo näkevänsä maailman nyt avarampana. Itsestäänselvyyksiä ei enää ole, ei vain mustaa ja valkoista. – En tunne enää katkeruutta. Miksi tuntisin? Entisen elämäni tilalle on tullut se, joka olen nyt. Tunnen olevani terve ja tasapainossa, Heidi sanoo hymyillen.
Teksti Elina Välimäki, kuvat Vesa Ranta
