Päivän askareiden suorittaminen loppui sillä hetkellä, kun pieni metsäntintti ilmestyi takapihan ruokinnalle.

Aluksi en voinut uskoa silmiäni. Eihän hömö­tiaisia näe tavallisesti asuinalueilla, hoidettujen puutarhojen, katulamppujen ja niittyaukeiden läheisyydessä. Näinkö ­toiveunta, onnellisia kangastuksia, jotka ovat ikuistuneet verkkokalvoilleni retkillä pohjoisen vanhoihin metsiin?

Hain kaapista kiikarit, aivan niin kuin keski-ikäistyvä lintuharrastaja tekee ­tällaisissa kimuranteissa havaintotilanteissa.

Ruokinnalla vilisi tuttuja pakkaspäivän vieraita: talitiainen, sinitiainen, keltasirkku ja mustarastas. Ylempänä taka­pihaamme reunustavien mäntyjen latvakerroksessa kaksi oravaa jahtasi toisiaan.

Käänsin kiikareiden valvovat silmät takaisin lintulaudalle. Yhtäkkiä urbaanien tinttilajien keltaisen vilinän sekaan ilmestyi tummanharmaisiin sävyihin sonnustautunut pikkulintu.

Hömötiainenhan se siinä oli!

Aluksi se seurasi tarkkaavaisesti tali­tiaisparven touhuja, kunnes näki tilaisuutensa tulleen ja lennähti ruokintalaudan reunalle. Se nappasi kauranjyvän ­nokkaansa ja katosi takaisin mäntyjen suojiin.

Kului tovi, kunnes se ilmestyi uudelleen takapihaltamme alkavasta kapeasta männiköstä. Mustalakkinen hömötiainen haki siemenen toisensa perään, kunnes hämärän saavuttua lintulauta hiljeni.

Muistan, kuinka lapsuuteni Keravalla 1980-luvun loppupuolella hömötiainen oli takapihalla lintulaudoilla tuttu talvipäivän vieras.

Asuimme iäkkään havumetsän kupeessa. Metsä tarjosi monimuotoisen elinympäristön hömötiaisen ja töyhtö­tiaisen kaltaisille vanhojen metsien ­pikkulinnuille. Sittemmin nuo lapsuuteni naavaiset tinttimetsät kaadettiin, ja tilalle rakennettiin rivitaloasuntoja.

Senpä takia, kun hömötiainen teki yllätysvierailun lintulaudallemme, päätin soittaa tutulleni ja jakaa iloisen havainnon.

– Onpa hauska kuulla havainnostasi. Etenkin, kun itselläni oli tänä talvena aivan samanlainen tilanne. Miten sitä ­voikaan ilahtua niin paljon, kun näkee hömötiaisen kotipihalla, Birdlife Suomen tiedottaja ja Linnut-lehden päätoimittaja Jan Södersved kertoo. Hän asuu toisella puolella Uudenmaan maakuntaa Lohjalla, linnuntietä 75 kilometrin päässä kotoani.

– Olemme asuneet tässä talossa jo 26 vuotta, ja olen pitänyt kirjaa pihalla havaituista linnuista. Piti ihan tarkistaa, milloin viimeksi hömötiainen on vieraillut ruokinnallamme ennen tätä talvea, siitä on kahdeksan vuotta, Södersved kertoo.

Södersvedin lintupäiväkirja paljasti myös, että vuoteen 2014 saakka hömö­tiainen kävi ruokinnalla jokaisena talvena. Sitten lintu katosi vuosiksi. Mistä se ­johtui?

– Tässä lähistöllä tehtiin hakkuita, ja hyvät yhtenäiset metsäkäytävät, jotka yhdistivät metsäalueita toisiinsa, katosivat. Eli valitettavan tyypillinen tilanne, joka selittää hömötiaisen katoamista.

Jan Södersved on yksi monista aktiivisista lintuharrastajista, jotka ovat panneet merkille hömötiaisen häviämisen kotiympäristöstä.

Suuren suosion saavuttanut, Birdlife Suomen järjestämä vuotuinen Pihabongaus-tapahtuma avaa laajan perspektiivin Suomen talvilinnuston tilaan. Birdlife Suomi on järjestänyt tapahtuman tammikuun lopussa vuodesta 2006 alkaen. Osallistujia oli tänä vuonna ennätysmäärä, yli 25 000 tarkkailijaa ilmoitti havaintoja noin 17 500 pihalta tai muulta tarkkailupaikalta. Pihabongaus-tapahtumaan ­osallistuttiin yhteensä 304 kunnasta eli melkein kaikista Suomen kunnista.

Hömötiaisen sekä toisen uhanalaistuneen metsätintin, töyhtötiaisen, kannalta lukemat ovat karuja.

– Hömötiaisten määrä on vähentynyt Pihabongauksessa runsaan vuosikymmenen aikana noin 40 prosenttia. Töyhtö­tiaisten määrä on hiipunut kutakuinkin samaa tahtia, Södersved kertoo.

Suomalaisten lintuharrastajien tekemät havainnot Pihabongaus-tapahtumissa näyttävät olevan linjassa kanta-­arvioiden kanssa. Hömötiaisten määrä on Luonnontieteellisen keskusmuseon ja BirdLife Suomen toteuttamien pesimä­linnustolaskentojen mukaan vähentynyt 2000-luvulla noin 50 prosenttia.

Nykyään hömötiainen luokitellaan erittäin uhanalaiseksi, mikä johtuu juuri sen Suomen pesimäkannan nopeasta vähenemisestä. Töyhtötiaiskanta on myös taantunut voimakkaasti, vaikka hieman loivemmin kuin hömö­tiaisen.

Miksei hömötiainen ei pärjää talousmetsissä?

Hömötiainen on tunnusomainen vanhojen metsien pikkulintu, joka menestyy niin ­­­havu- kuin lehtivaltaisissakin metsissä.

Suomessa hömötiaisen voi tavata koko maassa aina Kilpisjärven ja Utsjoen tunturikoivikoita myöten. Minun ja Jan Södersvedin Uudellamaalla havaitsemamme yksilöt edustavat lajin eteläisimpiä kantoja Suomessa, olkoonkin, että niiden kohdalla kannasta puhuminen voi olla ­liioittelua, jos paikalliskanta koostuu muutamista yksilöistä.

Tuo vain runsaat kymmenen grammaa painava pikkulintu on esimerkki lajista, joka on erikoistunut elämään iäkkäässä, monia puulajeja ­sisältävässä metsässä. Se hyödyntää tehokkaasti vanhojen ­metsien eri piirteitä selviytyäkseen. Siksi lajin selviytyminen riippuukin siitä, onko kotimetsässä oikeanlaista puustoa.

Pohjoisen metsien ympärivuotisena paikkalintuna hömö­tiainen on sopeutunut kestämään talven paukkupakkasia, kunhan metsän puitteet ovat kunnossa, mutta suurten havu­puiden kaataminen hävittää ravintoapajat. Hömötiainen ei löydä perinteisessä talousmetsässä ravintoa eikä pesäpaikkoja.

Muistan itsekin, miten 1980-luvulla ja vielä 1990-luvulla hömötiainen oli arkinen näky metsässä, Birdlife Suomen tiedottaja ja Linnut-­lehden päätoimittaja Jan Södersved muistelee.

– Seurantoja tehdessä hömötiaisen laulu oli osa jokaista linturetkeä.

Hömötiainen on esimerkki siitä, miten arkinen ja yleinen laji voi muutamassa vuosikymmenessä taantua uhanalaiseksi. Hömötiaiskantojen taantuminen on osa Suomen metsäluonnon suurta muutosta – lajikirjon jatkuvaa kutistumista. Hömötiaisen, töyhtötiaisen ja kuukkelin kaltaiset vanhojen metsien erikoistujat ovat vähentyneet tai hävinneet laajoilta alueilta, kun taas yleislajit kuten talitiainen, sinitiainen ja närhi menestyvät ihmisen muokkaamissa talousmetsissä ja kulttuurimaisemissa.

– Olen kokenut omakohtaisesti, kuinka rajua taantuminen on ollut 2000-luvulla. Kun nykyään kuulen hömötiaisen laulavan metsässä, sitä oikein havahtuu, että tuotapas en ole kuullut vähään aikaan. Nykyään jokaisesta havainnosta ilahtuu, kun tietää, miten harvinainen laji on varsinkin täällä maan eteläosissa.

Hömötiaisesta on tullut julkkislintu, vanhojen metsien katoamisen symboli. Sen häviämisestä keskustellaan tunne­pitoisesti sosiaalisessa mediassa, luontoilloissa ja eduskunnan täysistunnoissa.

Kun peistä väännetään siitä, miten Suomen metsiä tulisi hoitaa ja mikä ­suojelun merkityksen tulisi olla, nousee hömötiainen usein esille. Pikkulintu, joka vielä 1970-luvulla oli arkinen ja yleinen lintu, auttaa meitä ymmärtämään, mitä abstrakti käsite luontokato tarkoittaa: muun muassa sitä, että lajille sopivien elin­ympäristöjen hävitessä hömötiaisen kanta Suomessa on puolittunut viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Luonnon aikajänteellä kymmenen vuotta on silmänräpäystäkin lyhyempi aika, niin hurjan lyhyt, että sen ajatteleminen pysäyttää.

Mitä tapahtuu, jos ihmisen toiminnan vuoksi kanta puolittuu uudestaan seuraavan kymmenen vuoden aikana?

– Itse olen varovaisen optimistinen.Tuntuu, että metsänhoidossa ollaan vähitellen hyväksymässä laajemmin erilaisia ­metsänhoitomenetelmiä, esimerkiksi poimintahakkuut.

Samaan aikaan avohakkuiden hyväksyntä on vähentynyt.

– Haluaisin uskoa, että meneillään oleva murrosvaihe suomalaisten metsäsuhteessa tulee muuttamaan asioita ja siten auttamaan koko metsäluonnon monimuotoisuutta.

Lapsuuteni Keravalla hömötiainen oli vielä tuttu lintulautojen vieras, mutta nykyään se on harvalukuinen koko Uudeltamaalta. Siksi yksinäisen hömötiaisen ilmestyminen lintulaudallemme oli niin koskettava tapahtuma.

Tiedän, että takapihaltamme alkava kapea mäntykaistale johtaa kunnan omistamaan, muutaman hehtaarin kokoiseen iäkkääseen sekametsään, josta löytyy lahopuuta. Tuo pieni metsäpläntti täyttää vanhan metsän määritelmän.

Luonto hyödyntää tehokkaasti kaiken sen, mitä sille jätämme. Niinpä viimeiset hömötiaiset sinnittelevät tuolla suojellulla saarekkeella, jota ympäröi kulttuurimaisema, todellisuus, jossa niillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Taajamat, valaistut kadut ja ­hoidetut pihat kuuluvat nyt tali- ja sini­tiaisille.

Mikä Uudenmaan tai muiden maakuntien häviävän pieniä hömötiaiskantoja odottaa? Onko aivan utopistista ­haaveilla siitä, että hömötiainen palaisi joukolla lintulaudoillemme?

Hetken aikaa puhelimen toisessa päässä on hiljaista. Sitten lintumies nostaa esiin seikan, joka on harvoin esillä.

– Hömötiaistahan pidetään paikkalintuna, mutta todellisuudessa varsinkin nuoret yksilöt voivat tehdä syksyisin ­pitkiäkin muuttomatkoja.

Jos yhdellä alueella on hyvät olosuhteet, Södersvedin mukaan nuorempien pitää lähteä etsimään omaa kotimetsäänsä. Silloin ne törmäävät karuun todellisuuteen.