Käsi hivelee hellästi aitan seinää. Punamullattujen hirsien uurteissa näkyy vihreää. Panu Kailan mielestä jäkälä on ansainnut paikkansa.

– Hienoa, kuinka luonto kietoo lopulta rakennukset sisäänsä. Sammalta ei missään tapauksessa kannata rapsuttaa katolta pois. Ei se aiheuta kosteusvauriota. Päinvastoin sade jää sammaleeseen ja haihtuu siitä pois, Kaila kertoo.

Hän on arkkitehti, jonka kansa on oppinut tuntemaan tv:stä tuttuna talotohtorina. Hänet tiedetään tinkimättömäksi puu- ja perinnerakentamisen guruksi ja homerakentamisen arvostelijaksi.

Tapaamme Helsingin Tervasaaressa, se sijaitsee lähellä Kailan Kruununhaan-kotia. Seuraavana päivänä Kaila ja puoliso Arietta ovat lähdössä kakkoskotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle. Rakennus on entinen kauppiaan talo, jolla on mittarissa satakunta vuotta.

Kaila on korjaillut tuota rakennusta hitaasti, hellästi ja luonnonmukaisesti.

Hän lorauttaa punamultaan maitoa ja käyttää maalin seuraavana päivänä. Seos on niin myrkytöntä, että lapsikin voi maistaa.

– On aivan järjetöntä, että EU on pakottanut lisäämään maaleihin säilöntäainetta. Suljetun maalipurkin pitäisi säilyä viisi vuotta! Se on kaupan lobbaama idea, ettei maali vanhenisi hyllyyn. Ei viiden vuoden säilytystä tarvita mihinkään.

Kaila puhuu korjaamisesta ja suunnittelusta lempeästi, leikkisästikin, ja tulistuu typeryyksistä hillitysti. Rakentaminen herättää tunteita.

Monta kertaa Kaila on pysäytetty kadulla, ja häneltä on kysytty korjausohjeita. Täältä pesee:

– Jos talo on kestänyt sata vuotta, se tarkoittaa, että talo on hyvin tehty. Kannattaa katsoa ja oppia.

Voi myös tyytyä siihen, mitä on on.

– Jos ulkomaali hiukan karisee, se ei taloa haittaa eikä heti mädätä. Se voi olla ulkonäöllisesti ikävää, mutta ei puu aina tarvitse suojakseen uutta maalia.

Jos mökin kivijalka on sortunut, kivet voi nostaa takaisin ja kivijalan tukea sijoilleen. Ei tarvitse hälyttää paikalle betoniautoa.

– Jos kysyy neuvoa kauppiailta ja ammattimiehiltä, he tarjoavat yleensä kalliita ja perusteellisia ratkaisuja. Usein hyvä neuvo on: katso rauhassa 5–10 vuotta. On halvempaa lykätä korjausta kuin laittaa heti uutta tilalle, Kaila sanoo.

Hänestä lähivuosikymmenten pientaloilla on arvonsa, jota ei aina pitäisi modernisoida pois.

– Pientaloissa arvokasta on käsin tehdyn tuntu. Kone tuottaa samankaltaisuutta. Katso uusia autoja. Kaikki samanlaisia.

Panu Kailan kakkoskodin ulkorappuset on tehty puusta, jota ei ole painekyllästetty.

Ne uusittiin 20 vuotta sitten. Lopulta ne pehmenevät ja alkavat lahota. Sitten voikin rakentaa uudet myrkyttömät raput.

Kailojen piha puhuttelee naapureita. Se nimittäin saa kasvaa rikkakasvia ja niittyä. Kaatuneet, maatuvat puut ovat tuoneet pihaan hyönteisiä, puukiipijöitä, kehrääjälintuja ja koskikaroja.

Panu ja Arietta ovat suunnitelleen talon uutuudet ja korjaukset yhdessä.

– Monet viisaat ratkaisut ovat Ariettan ideoita.

Keittiön kuivauskaappi sai lähteä ja tilalle avattiin ikkuna. Kaappien ovenripojen virkaa toimittavat käyrät pihlajanoksat. Isäntä on piirtänyt ”aika kummallisia” huonekaluja.

Keittiöistä puheenollen. Kaila pitää siitä, että keittiö on oma sopukkansa, jonka ovien taakse voi jättää sotkut. Tilaa vievää saarekekeittiövillitystä hän ihmettelee.

Entä viime vuosien toinen villitys, ilmalämpöpumput?

– Eivät ne väärin ole, mutta pumput pitää osata huoltaa ja katsastaa säännöllisesti niin kuin autotkin. Joissakin malleissa suodattimet pitää pestä kahden viikon välein. Mitä enemmän asuntoja koneellistetaan, sitä enemmän riskejä.

Suomalaiset ovat innostuneet laudoittamaan pihansa terassiksi.

– Se on ihan ok, jos viihtyy. On minullakin terassia, lahoavaa puuta. Antaa luonnon käsitellä.

Kakkoskodin tärkeä paikka on japanilainen huone. Isäntäväellä on siteet Japaniin. Vaimo on kuvannut ja pitänyt valokuvanäyttelyitä Tokiossa ja Kiotossa ja Kaila työskennellyt taide- ja musiikkialan yliopistossa Tokiossa.

Kailan lattiakokeilu puolestaan on kiehtova kunnianosoitus. Lattialämmityksen päällä on valu, joka sisältää Finlandia-talosta purettua marmoria Alvar Aallon muistona, Helsingin kaupungintalon punatiiltä C. L. Engelin kunniaksi ja Taivassalon graniittia äidin kesämökiltä. Koristeena kimaltelee kaksi spektroliittitähteä.

Kaila on kokeiluunsa varsin tyytyväinen. 

Hän siteeraa kollegaansa Kaj Nymania: Parhaimmillaan talon ja ihmisen välille kehittyy rakkaussuhde. Jos annat talolle, talo antaa sinulle.

– Toivon, että ihmiset ajattelisivat mökeillään rohkeammin. Jos tykkäät kerätä ja kasata kiviä, tee niin. Jos pidät väreistä, tee värikästä. Kyllä työ tekijäänsä opettaa.

Ehkä mökeillä ei tarvitsisi niin murehtia epäonnistumista. Kunhan ei korjaa myrkyllä.

– Jos menee pieleen ja harmittaa tarpeeksi, pura. Ei mistään hyvää saa, jos ei tee ja pura.

Kokonaista omaa taloa talotohtori ei ole rakentanut. Kaksikerroksisen leikkimökin hän teki timpurin kokoaman rungon päälle.

Hän arvostaa timpureita, muurareita, maalareita ja käsityöläisiä, joilta on oppinut paljon, kuten vaikkapa päreiden höyläämisen.

Kuusivuotiaana Panu piirsi puuhyyskän ja kirjoitti paperiin tikkukirjaimin ”meidän vessa sivulta katsotuna”. Suunnittelijana työskennellyt äiti pani kuvan talteen ja halusi, että Panusta tulee arkkitehti ja Tapani-veljestä diplomi-insinööri niin kuin isästä. Niin tapahtui. Sisko sai valita vapaasti ja ryhtyi tietokonematemaatikoksi.

Kailan perhe lähti Karjalasta evakkoon kaksi kertaa, Rovaniemeltä ja Helsingistä kerran. Kansakoulu kului Lieksan Pankakoskella, oppikoulu Lahdessa ja yliopisto Helsingissä. Talot vaihtuivat – ehkä siitä kehittyi kiinnostus taloihin. Merkittävin paikka hänelle on ollut Lahti.

– Lahden aika osui ikävuosiin, jolloin ihminen kehittyy persoonaksi.

Lahti ei ole mikään rakennustaiteen mekka tai viihtyvyyden mallikaupunki. Harva lahtelainen tietää, miten paljon jugendia sieltä on purettu.

Poikana Panulle taloja tärkeämpiä olivat autot. Kaverinsa Pentti Virtasen kanssa he valokuvasivat kaikki henkilöautomallit, jotka he näkivät Lahdessa vuosina 1955–58. Lähes 400 autosta on koottu kirja ja näyttely.

Toinen harrastus liittyi luontoon, olihan isä luontoihminen. Kotona kaapissa komeili hyönteis- ja kivikokoelman lisäksi pääkalloja.

– Siellä oli kissan ja koiran kalloja, kaikkea mitä olimme ulkoa löytäneet. Harrastus meni liian pitkälle. Haimme päitä teurasjätteistä.

Lehmän kallosta lihat irrotettiin keittämällä.

Ensimmäiset kesätyöpaikat olivat raksalla. Pojat purkivat betonilaudoituksia, oikaisivat naulat, ja laudat otettiin käyttöön uudestaan. Se oli sen ajan normaali.

Panu opiskeli arkkitehdiksi Helsingin teknisessä korkeakoulussa ja teki opintojen lomassa  töitä arkkitehtitoimistoissa. 1960-luvulla elementit valtasivat Suomen. Kaila alkoi piirtää Hakalle, ATT:lle ja muille rakennuttajille elementtitaloja.

Tiukan budjetin taloissa porrashuoneet määrättiin minimikokoisiksi. Kailan kädenjälki, tosin elementtituotannon sanelema, näkyy ympäri Suomea, esimerkiksi Helsingin Kontulassa.

– En voi sanoa, että olisin ylpeä, mutta yritimme saada aikaan hyvää. Katsottiin tarkasti, etteivät keittiön kaapit avautuneet suoraan nenään.

Diplomityö käsitteli pappila-arkkitehtuuria. Mutta Kaila alkoi pohtia, miksi oli edes ryhtynyt alalle. Äidin halusta. Aika on näyttänyt, ettei äiti ollut väärässä.

Työ Museovirastossa sai Kailan syventymään vanhoihin rakennustapoihin.

1980-luvulla Rooman keskus etsi ihmistä, joka pystyisi puhumaan puusta. Italia on restauroinnin isänmaa, mutta Suomessa oli tietoa puurakennusten lahovaurioista, paloturvallisuudesta ja lujuusopista.

Siitä asti Kaila on käynyt Italiassa kertomassa perinteisestä puurakentamisesta. Menee vieläkin heti, kunhan pääsee.

– Olen päässyt katsomaan Sikstiiniläiskappelin kattofreskoja käden ulottuvilta. Italia on ollut minulle tärkeä.

Museoviraston viranhaltijana hän kohtasi kiinnostavia taloja ja yhä enemmän kosteusvaurioita. Vanhoja kohteita oli alettu korjata nykyajan näkemyksillä. Kun vanhasta tehtiin ilmatiivis, se alkoi kasvaa homesientä.

Kailan työpöydälle ilmestyi kehyksissä sienen kuva, ”uusi työnantajani”.

Esimerkiksi Kirkkonummen ja Espoon pappilat ovat kärsineet homevaurioista. Kärsimykset ilmenivät, kun talot oli korjattu uudenaikaisesti. Kaila on elämänsä aikana tavannut paljon homesairaita.

– Urakoitsijat voivat korjata talon, mutta kuka korjaa ihmiset? Jos ihminen menettää auto-onnettomuudessa työkykynsä, vakuutus korvaa. Homemyrkytyksen saanut on loppuikänsä sairas. Sitä ei mikään korvaa, Kaila suree.

Kaila on pöyhinyt homeisia taloja, muttei ole itse sairastunut. Ehkä vastustuskyky syntyi lapsena altistuessa luonnon mikrobeille. Kaila muistaa tonkineensa hyönteisiä ja rypeneensä mullassa.

– Ihminen on rakentunut luonnon seassa. Venäjällä koulut ovat romuja, mutta ihmiset terveitä. Homeongelmien syy on rakentamisessa. Lämmityksessä säästetään liikaa, kun pieni lämpövuoto pitäisi rakenteen kuivana.

Alipaineinen ilmanvaihto imee pöpöt sisäilmaan. Sen sijaan pieni ylipaine ja läpäisevä rakenne puskisi ne ulos.

– Ihmiset on laitettu asumaan muovipusseihin. Meni vuosia ennen kuin painovoimainen ilmanvaihto alettiin ottaa taas vakavasti.

Homeella on taustansa. Suomessa sodanjälkeinen jälleenrakennus oli ollut käsityövaltaista, mutta 1960–80-luvuilla se muuttui teolliseksi tekemiseksi. Kirvesmiehiä koulutettiin tekemään väärin. Tuli lattiasieniä ja homeita.

– Jos olen työssäni havainnut väärän rakentamistavan, olen kyllä sanonut siitä ääneen, mutta varovasti. Ei ole kirvesmiehen vika, jos hänelle on opetettu väärin.

Koulutus on sittemmin kehittynyt, mutta Kailan mielestä opetusaika on liian lyhyt. Ei yksi ja sama ihminen opi parissa vuodessa hyväksi kirvesmieheksi, muurariksi ja betoniraudoittajaksi.

Ennen rakennusalalla oli johtajia, joita sanottiin pitkän linjan miehiksi. Telineiltä lähteneinä he osasivat kaikki työvaihteet.

– Ei heitä nykyään liian usein tapaa, Kaila sanoo.

Työmaat on pilkottu useiden eri firmojen temmellyskentäksi, jossa jokainen firma hoitaa pienen siivun. Deadlinen ylityksestä tulee sakkoa.

On kiire saada asukkaat taloon, joka on voitu pystyttää vaikka sateessa. Seinät isketään läpimärkien vuorivillojen päälle.

Kailan mielestä talon pitäisi valmistumisen jälkeen tuulettua kaksi kuukautta. Eikä mitä. Asukkaat muuttavat kosteaan, maalin ja liiman katkuiseen kotiin välittömästi.

– Vastaava mestari saa palkkion, jos talo valmistuu ajoissa. Samalla urakoitsijalla voi olla odottamassa toinen joukkue, joka alkaa korjata taloa heti valmistumisen jälkeen.

Julkista rakentamista riivaa kilpailuttamispakko, josta Kailan mukaan voi syntyä surkeaa jälkeä. Hän pohtii, miksei voida ottaa hyväksi tunnettua tekijää.

Kailaa harmittaa, että Säämingissä Rauhalinnan huvila on myyty yksityiselle, kuten myös Piikkiön Pukkilan kartano ja paljon muuta. Kaikki myydään.

– Kartanoista tehdään ravintoloita ja maat palstoitetaan rantatonteiksi. Suomen kannattaisi säilyttää omaperäistä kulttuuriaan eikä ajatella, että tämä on niin huonokuntoinen, ettei kannata korjata. Valtio säästää jättämällä kansallisomaisuutta heitteille.

Vielä voi nähdä omaperäistä. Kaila suosittelee kesämatkaa vanhaan Loviisaan ja Porvooseen. Kannattaa etsiä paikallisaarteita. Sellainen on myös Abraham Ojanperän museo Limingassa. Ojanperä oli 1800-luvulla syntynyt talonpoikaistaustainen, Saksassa koulutettu oopperalaulaja.

Keskiaikaisista kivikirkoista kesäkohteiksi voisi valita Sipoon, Hattulan ja Isonkyrön kirkot. Talotohtorilla on myös moderneja suosikkeja, mutta:

– Jos on vanhojen rakennusten kanssa pelannut, saa kiksejä enemmän vanhasta kuin uudesta.

Päivitetty 2.10. – Ilmestynyt 10.7.2020