Hirvien kiima-aika on syys–lokakuussa. Silloin hirvet ovat äänekkäitä ja käyttäytyvät eri tavalla kuin muina vuodenaikoina.

Kiima-ajan alkaessa hirvi­sonni ilmoittaa olinpaikkansa sekä hirvilehmille että mahdollisille kilpaileville sonneille äännellen ja tuoksuviestejä lähetellen. Hirvisonnit hankaavat sarviaan puihin ja virtsaavat hajumerkkejä ympäriinsä. Ne myös puskevat sarvillaan puita ja pensaita sekä kuopivat maahan kiimakuoppia.

Kiimakuopan merkitys liittyy suvunjatkamiseen. Sonni kuopii etujaloillaan maahan matalan kuopan, johon se laskee houkuttelevasti tuoksuvan virtsansa. Lisäksi se virtsaa omien koipiensa päälle, jotta hajut kulkeutuisivat sen mukana mahdollisimman tehokkaasti.

Kiimaan tuleva hirvilehmä astelee sonnin luo ja haistelee kiimakuoppaa. Myös naaras saattaa virtsata kuoppaan. Hajuviestit paljastavat sonnille, milloin naaras on suostuvainen paritteluun – ja mikä vielä tärkeämpää, milloin tiinehtyminen on mahdollista.

Valtaa pitävä hirvisonni pyrkii erilaisin keinoin herättämään hirvilehmän kiinnostuksen. Lehmät ovat vaikeasti tavoiteltavia, ja niiden kiima kestää usein vain yhden päivän. Silloin sonnin pitäisi olla valmiina toimimaan.

Hirven kantoaika on noin kahdeksan kuukautta. Nuori lehmä synnyttää yleensä yhden vasan, ja myöhemmin syntyy myös kaksosia. Hirvi tulee sukukypsäksi 1,5–2,5-vuotiaana.

Etelä-Suomessa hirven kiima on suhteellisen pitkä. Se alkaa jo elokuun lopussa ja kestää lokakuun alkupuolelle. Keski-Suomessa kiiman aktiivinen vaihe osuu suunnilleen syyskuun alusta lokakuun puoliväliin. Lapin korkeudella hirven kiiman huippu osuu syys–lokakuun vaiheille.

Hirvi on Pohjolan kuningaseläin jo silkan kokonsa perusteella. Sen ruumiin pituus vaihtelee kahdesta ja puolesta metristä reiluun kolmeen metriin. Säkäkorkeus puolestaan on enimmillään 230 senttimetriä. Yleensä aikuisen hirven paino on 300–400 kilogramman paikkeilla, mutta suurimmat sonnit painavat jopa 600 kiloa.

Hirvi on vakioaihe Pohjois-Euroopan kivikautisissa kallio­maalauksissa. Se kertoo eläimen suunnattomasta merkityksestä maanosamme asutus­historiassa ja esi­vanhempiemme elämässä.

Suomessa ja muualla pohjoisilla havumetsäalueilla elävä hirvi (Alces alces) on maailman nykyisistä hirvieläimistä suurin. Laji oli vähällä kuolla Suomesta sukupuuttoon 1900-luvun alussa, mutta nykyisin kanta on elpynyt, eikä hirvi ole enää uhanalainen.

Luontokuvaajan näkökulmasta hirvi on ihailtavan näyttävä luontokohde. Metsästäjät arvostavat sitä riistaeläimenä.

Hirven metsästysaika vaihtelee eri puolilla maata. Jahti alkaa ensin Lapissa, Kuusamossa ja Taivalkoskella, joissa sarvipäitä saa metsästää syyskuun 1. ja 20. päivän välillä. Muualla Suomessa metsästysaika alkaa lokakuussa. Hirvenmetsästys päättyy alueesta riippuen tammi–helmikuussa.

Pellolta vahtimalla Suomen riistakeskuksen myöntämällä metsästyslain mukaisella hirvieläimen pyyntiluvalla tapahtuva hirvien metsästysaika on syys–lokakuussa.

Hirvet aiheuttavat merkittävää vahinkoja metsätaloudelle etenkin taimikoissa ja mäntymetsissä. Lisäksi hirviin törmää vuosittain satoja ajoneuvoja. Hirvien lisäksi myös ihmisiä kuolee ja vammautuu näissä kolareissa.

Hirvionnettomuuksien vähentämiseksi moottoriteiden ja muiden vilkkaasti liikennöityjen väylien ympärille on rakennettu riista-aitoja sekä ylikulkusiltoja.

Suomessa hirvelle parhaat elin­olosuhteet ja tiheimmät kannat ovat etelärannikon tuntumassa, jossa talvi on yleensä vähäluminen ja kasvillisuus rehevää. Kuitenkin hirviä voi nähdä koko maassa.

Hirvi kuuluu niihin eläimiin, jotka ovat aikanaan kärsineet ihmisen toiminnasta ja sittemmin menestyneet ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Kun toisen maailmansodan jälkeen metsätalous tehostui, Suomen metsiin ilmestyi runsaasti nuoria taimikoita. Ne helpottivat hirvien talvista ruokapulaa.

Hirvien metsästys lisääntyi niin paljon, että vuosina 1969–71 hirvet rauhoitettiin kokonaan. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan hirvikantamme koko on nykyään noin 81 000. Näistä suunnilleen puolet kaadetaan vuosittain. Sekä hirvien että pyyntilupien määrät ovat pienentyneet viime vuosina.

Useimpien hirvieläinten tapaan hirvilläkin sarvet kasvavat vain uroksille eli sonneille.

Suomalaisilla hirvillä, etenkin Etelä-Suomessa elävillä, lapiosarvet ovat harvinaisia. Etelässä hirvet kantavat yleensä ohuemman mallisia hankosarvia, jotka nekin kyllä käyvät komeasti kruunusta. Pohjois-Suomessa hirvikanta on harva, mutta siellä uroiden sarvet ovat useammin lapiomallisia.

Lapiosarvissa on leveä, yhtenäinen lapa, jonka leveys on jopa metrin. Hanko­sarvissa lapa on puolestaan kapea, ja se koostuu yksittäisistä kapeista sivuhaaroista.

Hirven sarvet vaihtuvat vuosittain, ja ne ovat suurimmillaan kiima-aikana. Uroksen sarvet viestittävät sen voimasta ja mieskunnosta niin naaraille kuin toisille uroille eli kilpakosijoillekin.

Sarvilla ei juuri ole käyttöä puolustautumisessa saalistajia vastaan. Käytännöllisyydestä viis: tärkeämpää on antaa vastakkaiselle sukupuolelle mahdollisimman komea vaikutelma.

Nisäkkäiden pariutumisessa koiras pitää show’n ja naaras tekee valinnan.